****

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

”Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piteli hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä.
– Se on sydän, mies sanoi viimein.
– Mitä?
Mies hymyili vähän.
– Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on on sydän.
– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai semmoisen sisältä.
– Eikö se ole sama asia? Ettekö usko, että koneellakin on oltava sydän?”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Sain Anniina Mikaman esikoisteoksen Taikuri ja taskuvaras luettavaksi vuoden 2018 alussa, kun kirjailija tarjosi sitä minulle luettavaksi. Kirja jäi hyllyyn odottelemaan, kunnes WSOY postitti arvostelukappaleen sarjan toisesta osasta ja havahduin aloittamaan sarjan.

Olin lukenut aika erilaisia arvioita, ja odotin mukiinmenevää kolmen tähden lukukokemusta. Taikuri ja taskuvaras pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti!

Tarina sijoittuu kiinnostavalle aikakaudelle vuoden 1890 Helsinkiin. Nuori Mina asuu kadulla ja elättää itsensä varastelemalla. Eräänä päivänä hän näpistää hienon metalliesineen ärsyttävän oloiselta nuorelta herralta, mutta jää kiinni. Keksijäksi ja taikuriksi osoittautuva Tom ei kuitenkaan ilmianna Minaa, vaan palkkaa hänet töihin talouteensa.

Mina muuttaa taloon, jossa on enemmän ihmeellisiä asioita kuin hän olisi osannut kuvitellakaan. Sekä Tomilla että tämän luona asuvalla äksyllä professorilla on menneisyydessään paljon salaisuuksia, jotka avautuvat pikku hiljaa. Hieman ihmettelin 16- ja 25-vuotiaiden päähenkilöiden orastavaa romanssia, mutta kirja pääsee lopulta yllättämään senkin suhteen.

Näin mielessäni Tomin ihmeiden teatterin jonkinlaisena The Prestige– ja The Greatest Showman -elokuvien kiehtovana yhdistelmänä. Ja jos luonneanalyysiin mennään, Tomista tulee mieleen huikentelevainen velho Howl (Liikkuva linna) ja täydellinen mutta ahdistunut Edward Cullen (Houkutus). Vai mitä sanotte tästä:

”Jokin Tomissa taisteli sitä vastaan, mitä hän tahtoi sanoa. Hän suorastaan vapisi, mutta hilliten itsensä loppuun asti hän viimein sanoi hiljaisella äänellä:
– Sillä ei ole merkitystä, mitä minä haluan! Et ole turvassa minun lähelläni. – – En olisi saanut vetää sinua mukaan elämääni.”

Joka tapauksessa Taikuri ja taskuvaras oli antoisa lukukokemus. Teksti on helposti luettavaa ja tarina vie mukanaan. Mikaman luoma maailma on runsas ja täynnä värikkäitä yksityiskohtia. Suosittelen tätä kaikenikäisille lämminhenkisestä fantasiasta pitäville lukijoille. Odotan paljon myös sarjan seuraavalta osalta, Huijarin oppipoika, joka sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä kirjaa. Jos saisin sen vaikka vähän nopeammin luettua kuin reilussa vuodessa!

Subjektiivinen tuomio: ****

Kirja pääsee vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjan nimessä on ammatti.

Anniina Mikama
Taikuri ja taskuvaras
WSOY 2018
415 sivua

Walter Isaacson: Leonardo Da Vinci

”Taiteilija istuu täysin rauhallisena työnsä ääressä. Hän on hyvin pukeutunut, ja hänellä on kädessään erittäin kevyt sivellin, joka on kastettu hienostuneeseen väriin. Hänellä on yllään mieleisensä vaatteet; hänen kotinsa on siisti ja täynnä kauniita kuvia, ja häntä säestää usein musiikki tai erilaisten kauniiden teosten ääneen lukeminen.” – Leonardo Da Vinci

Nostin Leonardon elämäkerran kevään 2019 kirjatärppilistalleni sen perusteella, että pidin kovasti Walter Isaacsonin Steve Jobs -elämäkerrasta. Isaacsonin teos on aikamoinen tiiliskivi yli 600 sivullaan, mutta se vie lukijan mielenkiintoiselle matkalle 500 vuoden takaiseen Italiaan. Materiaalina on käytetty esimerkiksi Leonardon työpäiväkirjoja, joita häneltä jäi satoja sivuja.

Leonardosta piirtyy kaiken kaikkiaan kiinnostava kuva. Hän oli avioton lapsi ja itseoppinut mies, jolla ei ollut muodollista koulutusta. Hänen kiinnostuksensa repeili moneen suuntaan, ja hän opiskeli valtavasti erilaisia asioita aina anatomiasta matematiikkaan ja veden kiertokulkuun. Täydellisyyttä tavoitteleva nero ei kuitenkaan saattanut tutkimuksiaan koskaan julkaistuun muotoon, joten tulevina vuosisatoina samat asiat piti keksiä uudelleen.

Leonardolta tilattiin useita maalauksia, mutta suurimman osan niistä hän jätti kesken. Harvoja valmistuneita taideteoksia, kuten Luolamadonna, Viimeinen ehtoollinen ja Mona Lisa, pidetään kuitenkin mestariteoksina. Kirjassa on runsaasti värikuvia Leonardon työpäiväkirjoista ja niin tutuista kuin vähän tuntemattomammistakin maalauksista.

Paksuudestaan huolimatta kirja ei ole kuiva, vaan Leonardon elämä jaksaa pitää otteessaan loppuun saakka. Pidin kirjasta, vaikka ihan samanlaista vaikutusta se ei tehnytkään kuin Steve Jobsin elämäkerta. Luonnollisesti on erilaista kirjoittaa 1500-luvun alussa eläneestä taiteilijasta kuin nykypäivän yritysjohtajasta. Jos maalaaminen tai mestaritaitelijan elämään perehtyminen kiinnostaa, kannattaa tarttua tähän.

”— he päätyivät keskustelemaan siitä, millaista luovuus on luonteeltaan. Toisinaan se edellyttää hitautta, taukojen pitämistä, jopa viivyttelyä. Leonardo selitti, että sellainen mahdollistaa ideoiden marinoitumisen. Intuitiota tulee vaalia. ’Korostetun lahjakkaat miehet saavat toisinaan aikaan silloin, kun he tekevät vähiten työtä, sillä heidän mielensä on keskittynyt ajatuksiin, hahmotelmien täydelliseksi luomiseen, ja he voivat myöhemmin toteuttaa ne.”

Subjektiivinen tuomio: ****

Walter Isaacson
Leonardo Da Vinci
Suom. Tero Valkonen
Bazar 2019
624 sivua

Jenni Karjalainen: Setäkuiskaajan käsikirja

”Olin iskenyt yhteiskunnalliseen ajan hermoon. Tietynlaisena haasteena oli, etten ollut juuri pohtinut, mitä muuta setäkuiskaaminen tarkoittaisi kuin normaaleja vuorovaikutustaitoja. Nyt oli aika ryhtyä miettimään. Kun ajattelin setää, oli päällimmäisenä mielessäni johtavassa asemassa oleva, osaava ja pätevä mies: tärkeä ja fiksu setämies. Heidän kanssaan tulee toimeen, kun on suora, selkeä ja avoin. Suurin osa arvostaa hyvää huumorintajua.”

Bongasin Setäkuiskaajan käsikirjan kevään kirjakatalogeista ja kuvausteksti oli sen verran muikea, että oli pakko liittyä varausjonon jatkoksi. Tiivistettynä Jenni Karjalainen on kirjoittanut etupäässä naisille suunnatun kirjan siitä, kuinka selvitä miesvaltaisessa työpaikassa ja kuinka saada liike-elämän tärkeistä setämiehistä vastustajien sijaan kullanarvoisia yhteistyökumppaneita. Tätä taitoa hän kutsuu setäkuiskaamiseksi.

”Setä ei saa haistaa pelkoa”, kuuluu yksi Karjalaisen ohjeista. Tärkeisiin setämiehiin puree yleensä parhaiten hyvä huumorintaju. Muitakin setätyyppejä luetellaan: on esimerkiksi mahtaileva setämies, jurottava setä ja hyvä jätkä -tyypin varhaissetämies. (Viimeksi mainittuun luokkaan menee tosiaan suurin osa töissä tapaamistani innokkaista myyntimiehistä.) Karjalainen antaa myös lyhyesti ohjeita jokaisen tyypin kanssa toimimiseen. Duuritori on kerännyt artikkeliinsa tiivistelmän setätyypeistä ja toimintaohjeista.

Hauskana yksityiskohtana jäi mieleen niin sanottu passiivis-empaattinen ahaa-strategia: Kun setä tulee töissä kertomaan kuinka sitä ja tätä ja tuota pitäisi tehdä, hyvä tapa reagoida asiaan on todeta myötätuntoisesti ”ahaa”. Tällä strategialla et päädy tekemään itse sedän töitä tämän puolesta (jos se ei kuulu vastuullesi), ja todistetusti sedät oppivat pikku hiljaa omatoimisemmiksi.

Sisällöltään kirja ei tuo kovin paljon uutta: avain kaikkeen on hyvät vuorovaikutustaidot ja se, että kohtaa tärkeätkin miehet ihmisinä. Ohjeet on kuitenkin kääritty niin herkulliseen pakettiin, ettei kirjaa voi lukea nauramatta. Vai mitä sanot kirjassa esiintyvistä termeistä setäisä, setäisyysaste, setänen, setäliini ja muinaisuudessa elävä käppäsetä? Myös kirjan luvut on nimetty oivaltavasti: Tanssii setien kanssa,  Setäilyn sietämätön keveys, Tähtien setä ja Setä ja rauha.

Kaiken kaikkiaan Karjalaisen suhtautuminen setiin on lämpimän humoristinen, ja hän toteaa saaneensa hyvää palautetta myös sediltä itseltään. Työelämän tasa-arvon ja vuorovaikutuksen pohtiminen hieman kieli poskessa toimii paljon paremmin kuin valittaminen tai syyllistäminen.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Kirja pääsee mukaan vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

Jenni Karjalainen
Setäkuiskaajan käsikirja
Art House 2019
150 sivua