****

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Olin innoissani, kun ryhdyin kokoamaan kertomuksia tähän kirjaan. Sehän sujuisi suitsait vain, koska minulla on tallessa kaikki vuosien varrella kirjoittamani päiväkirjat. Lukisin vain kirjavat vihkoni läpi ja kirjoittaisin muistiinpanoni koneella puhtaaksi. Onneksi olen ollut kaukaa viisas ja kirjoittanut paljon varastoon, kerrankin kirja syntyisi mutkattomasti!
     Kun luin ensimmäistä käteen sattunutta päiväkirjaa, säikähdin. Pieneen käsintehtyyn kirjaseen olin tallentanut Kyproksen-matkan.
     ’Vielä ei ole varsinainen matkakuume. Varmaan huomenna lentokoneessa sitten.’
     Vangitse lukija heti ensimmäisellä sivulla?
     ’Pääasia, että on loma. Maisemanvaihto tekee hyvää.’
     Ja ammatiltani olen?

Luettuani Miksi en kirjoittaisi? -kirjan innostuin tarttumaan kirjastossa myös Terhi Rannelan matkakirjaan. Kirjan kansi on täysosuma, niin kaunis että kirjan tekisi mieli hankkia omaan hyllyyn vain sen takia!

Kirja pohjautuu Rannelan matkapäiväkirjoihin ja koostuu lyhyistä tarinoista ympäri maailmaa. Lukija pääsee kirjan siivellä esimerkiksi Skotlantiin, Norjaan, Ranskaan, Saksaan, Islantiin, Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Japaniin Singaporeen ja Uuteen-Seelantiin. Tyyli vaihtelee suorista päiväkirjamaisista merkinnöistä erilaisiin kohtaamisiin, oivalluksiin ja pohdintoihin.

Puolisoani hirveästi huvittaa kirjan nimi, jos adjektiivilla villi on tarkoitus viitata minuun, sillä olen erittäin turvallisuushakuinen ja rutiineja rakastava.

Ajattelin ensin, etten innostu irrallisista matkaepisodeista, mutta Kesyt kaipaavat, villit lentävät osoittautui ihanaksi ja inspiroivaksi matkakirjaksi. Ahmaisin sen lopulta yhdeltä istumalta. Tämä innostaa jatkamaan omankin matkapäiväkirjan kirjoittamista! Seuraavaksi kiinnostaisi lukea jokin Terhi Rannelan romaaneista.

Subjektiivinen tuomio: ****+

Terhi Rannela
Kesyt kaipaavat, villit lentävät – Matkapäiväkirjani sivuilta
Karisto 2018
220 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Matkailu

Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta (Usvasyntyinen #1)

Se oli siinä kuin mahtava kulta-aarre. Niin uskomaton voimanlähde, että se venytti hänen ymmärryksensä rajoja. Aina tätä ennen hänen oli pitänyt pihtailla Onneaan, säilyttää sitä varastossa, käyttää sitä säästeliäästi pikku annoksina. Nyt hän tunsi olevansa kuin nälkiintynyt nainen ylhäisaatelisen juhlissa. Hän istui tyrmääntyneenä ja tunnusteli sisällään olevaa suunnatonta rikkautta.”

Jihuu, sainpas tämän luettua! Brandon Sandersonin Viimeinen valtakunta on ollut hyllyssäni vuodesta 2017 ja sen lukemiseenkin meni puoli vuotta. Kirja ei ollut missään nimessä huono, päin vastoin. Tarina vain käynnistyy verkkaisesti ja kuvailu on runsasta, onhan tämä(kin) trilogian ensimmäinen osa.

Hitaasta alusta huolimatta jaksoin jatkaa, koska katsoin keväällä Sandersonin luentotallenteita, ja kaikki hänen kirjansa ovat saaneet loistavia arvioita. Esimerkiksi The Way of Kings on saanut Goodreadsissa lähes 300 000 arviota, joista 73 % täydet viisi tähteä.

Usvasyntyinen-trilogiaan Sanderson on luonut synkän fantasiamaailman, jonka ehdottomasti kiehtovin osa on magiajärjestelmä. Allomantiaa osaavat henkilöt voivat liikuttaa itseään ja esineitä sekä vaikuttaa muiden tunteisiin metallien avulla. Tarina on pohjimmiltaan Ocean’s Eleven -tyyppinen juoni, jossa joukko taitavia tyyppejä lyöttäytyy yhteen suorittamaan mahdottomalta tuntuvaa tehtävää, tässä tapauksessa vallankumousta.

Mielenkiintoisin hahmo on Kelsier, taitava allomantikko, joka on koonnut koplan yhteen ja johtaa sitä erikoisella tyylillään. Varsinainen päähenkilö on katutyttö Vin, jonka kanssa lukija saa tutustua magian lainalaisuuksiin. Muuten henkilökaarti on varsin miespainotteinen, ja minun oli välillä vaikea erottaa koplan jäseniä toisistaan, niin hilpeitä kuin he olivatkin.

Ripaus romantiikkaakin löytyy, ja sain aina lukemiseeni vauhtia kun nuori aatelismies Elend ilmestyi näyttämölle. Varsinainen rakkaustarina tämä ei kuitenkaan ole, vaan pääpaino on juonittelussa ja ympäröivän maailman politiikassa. Hitaasti lämpeävä tarina palkitsee, kun siihen jaksaa syventyä. Lopussa tunnelma tiivistyy, ja ahmaisin viimeiset pari sataa sivua päivässä. Täytyy jossain vaiheessa jatkaa myös suomennettuihin jatko-osiin Ylenemisen kaivo ja Ajan sankari.

Subjektiivinen tuomio: ****

Brandon Sanderson
Viimeinen valtakunta
Jalava 2017
608 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika – kymmenen myyttiä keskiajasta

Myytti pimeästä keskiajasta on voimakas, sillä siihen liittyy sarja mielikuvitusta kiihottavia kuvia: ritareita, prinsessoja, noitarovioita, linnoja ja kidutuskammioita. Nämä kuvat elävät erityisen vahvoina erityisesti populaarikulttuurissa, joka rakastaa keskiajan oletettuja pimeitä, mystisiä ja sotaisia puolia.

Uskottiinko keskiajalla, että Maa on litteä? Poltettiinko noitia ja kidutettiinko ihmisiä julmasti? Estikö kirkko luonnontieteen kehityksen? Historiantutkija Jaakko Tahkokallio tarttuu näihin ja moniin muihin keskiaikaa koskeviin stereotypioihin ja käsittelee niitä uusimpaan tutkimukseen perustuen.

Tahkokallio murtaa heti ensimmäisenä koulun historiankirjoista tutun tarinan feodalismista ja maaorjia sortavista linnanherroista. Oikeasti tämä ”keskiajan tyypillinen yhteiskuntajärjestys” päti kohtuullisen hyvin vain 1000–1100-luvuilla ja tietyissä Euroopan osissa. Keskiaikaan liittyen on tärkeää muistaa, että se on noin tuhannen vuoden mittainen ajanjakso, ja elämä oli erilaista eri puolilla Eurooppaa.

Tahkokallio käyttää paljon palstatilaa myös keskiajan uskonnollisen maailman kuvaamiseen. Kristillisellä kirkolla on maine tieteen vainoajana, harhaoppisten kiduttajana ja mahtavana inkvisitiolaitoksena, joka piti tavallista kansaa otteessaan. Tutkimustietoon perustuen kirja kumoaa nämä ajatukset vääriksi. Pikemminkin kirkolla ja luostarilaitoksella oli merkittävä rooli sivistyksen säilyttämisessä ja luonnontieteellisen tutkimukseen kannustamisessa.

Pimeä aika sisältää paljon painavaa asiaa, mutta tekstiä on kohtuullisen helppoa seurata. Hauskan lisämausteen tuo jokaisen luvun aloittava fiktiivinen tarina, joka jatkuu kirjan läpi ja hyödyntää korostetun kömpelösti aina kyseisessä luvussa kuvattavia kliseitä. Kun tajusin mistä on kyse, jäin ihan odottamaan, miten dramaattinen tarina päättyy. Monessa kohtaa Tahkokallio viittaakin populaarikulttuurin hellimiin mielikuviin keskiajasta, ja mainitsee erityisesti Game of Thronesin useammin kuin kerran.

Suosittelen tätä kaikille historiasta kiinnostuneille, sekä historiallista fiktiota tai keskiaikaista fantasiaa kirjoittaville.

Subjektiivinen tuomio: ****

Jaakko Tahkokallio
Pimeä aika – kymmenen myyttiä keskiajasta
Gaudeamus 2019
299 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historia