****

Toiviainen & Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Ei kirjoittaminen työnä ole sen ihmeellisempää kuin työ pankissa tai myyntitykkinä. Tämän asian sisäistäminen on mageimpia asioita itsetunnon kannalta. Kun pääsee siihen pisteeseen, ettei mieti vain inspiraatiota, vaan asiat tehdään, oli sitä inspiraatiota tai ei, tulee voittajafiilis. Että ei huvittanut tehdä ollenkaan, mutta tehtiinpä hyvä juttu silti. Se on ammattitaitoa.

Työkseen kirjoittavia on monenlaisia, ja perinteinen kirjailija on vain yksi duuni muiden joukossa. Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen 12 tarinaa kirjoittamisesta -kirjaan on nimensä mukaisesti koottu kahdentoista erilaisen kirjoittajan haastattelut. Mukana on monia sellaisiakin, joita ei heti mieltäisi nimenomaan kirjoittajiksi: rap-artisti, kansanedustaja, standup-koomikko, sketsiryhmä Justimusfilms ja luova johtaja.

Tarinoiden laaja skaala on virkistävää, ja osa teksteistä nousee heti esiin kiinnostavampina kuin toiset. Emmi Itärannan haastattelu oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin. Olisin mielelläni lukenut enemmän nimenomaan kirjailijoiden työstä ja työtavoista, mutta ymmärrän haastateltavien valinnan tällä tavalla.

Vaikka kaikki haastattelut onkin tehty hieman eri tyylillä, teksti on sujuvaa luettavaa ja tarjoaa kiinnostavan katsauksen kirjoittamisen maailmaan, jossa mystinen inspiraatio ei loppujen lopuksi näyttele kovin suurta osaa. Kolme kahdestatoista haastateltavasta mainitsee nimenomaan tylsyyden luovuuden lähteenä, mikä on kiinnostava pointti. Vielä kun pystyisi käyttämään omankin tylsyyden luovasti hyväksi! Lopussa on myös hyvä kokoelma kirjoittamisvinkkejä.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Tässä tapauksessa siis työkseen kirjoittava ihminen. 

Subjektiivinen tuomio: ****

Mikko Toiviainen & Ronja Salmi
12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY 2017
221 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Kirjoittaminen

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit

Tosielämän prinssit ja prinsessat – keitä he ovat, millaista on heidän elämänsä? Onko se kuin prinsessasaduissa kuvataan usein; tanssiaisia, hienoja asuja ja hauskoja seikkailuja? Ja elävätkö he onnellisina elämänsä loppuun saakka?

Lapsille suunnattu tietokirja Ihan oikeat prinsessat ja prinssit oli osa kesälukumaratonin lukemistoa ja sopii myös hyvin viime aikojen kuninkaallisbuumiin. Kirjassa kerrotaan aikajärjetyksessä viidentoista eurooppalaisen kruunupään elämästä, aina vuonna 1157 syntyneestä Rikhard I Leijonamiehestä vuonna 2013 syntyneeseen prinssi Georgeen. Oikeiden kuninkaallisten elämä on paljon jännittävämpää kuin prinsessasaduissa, ja onnellisia loppujakin löytyy.

Suoniemi kirjoittaa lapsille sopivaan tyyliin, todenmukaisesti mutta niin että pahimmat kauheudet on karsittu. Kirja vertautuu mainioon Iltasatuja kapinallisille tytöille, mutta Suoniemen kirjassa on mukana ilahduttavan tasaisesti miehiä ja naisia. Naisista on onneksi nostettu esiin muitakin luonteenpiirteitä kuin kauneus ja kiltteys – he ovat myös viisaita, älykkäitä, itsenäisiä, taitavia puhujia ja merkittäviä hallitsijoita. Naisten huonompi asema menneinä vuosisatoina tuodaan esille osoittelematta.

Elisabetista tuli Englannin kuningatar 25-vuotiaana. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, vaikka yleensä kuningattaren oletettiin menevän. Ajateltiin, että kuningattaren ja ylipäätään kaikkien naisten tärkein asia elämässä olisi lapsien synnyttäminen.

Kirja on kauniisti taitettu – ulkoasu on ehkä hieman tyttömäinen, mutta tarinat sopivat luettavaksi kaikille. Tarinoiden välissä on myös kivoja tehtäväsivuja lapsille. Ainoa miinus tulee vanhahtavan mustavalkoisesta etukannesta, joka ei välttämättä houkuta lukemaan.

Mielestäni parhaat lasten tietokirjat ovat sellaisia joista aikuinenkin saa jotain, ja tämä kuuluu siihen sarjaan. Ihan oikeat prinsessat ja prinssit tarjoaa kiehtovan katsauksen eurooppalaiseen historiaan, ja parhaimmillaan innostaa hakemaan kuvatuista henkilöistä lisää tietoa. Minä olin ainakin selailemassa Wikipediaa noin joka kolmannen kuninkaallisen kohdalla.

Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjan arviossa huomautin, että aviomiehen vangitseminen ”koska tästä ei tykkää” esitettiin turhankin ihailtavassa valossa – enää en ihmettele yhtään, että tässäkin kirjassa esitelty Katariina Suuri kaappasi vallan miekkoseltaan ja pisti asiat kuntoon.

Subjektiivinen tuomio: ****

Karoliina Suoniemi
Ihan oikeat prinsessat ja prinssit
Avain 2018
112 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historia, Lapsille

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Miksi hänestä tuntui, että nyt oli astuttu rajan yli, otettu peruuttamaton askel? Kuinka paljon on liikaa, kuinka pitkälle pitää mennä että ollaan liian pitkällä?

En ollut aikaisemmin kuullutkaan Margaret Atwoodin kirjasta Oryx ja Crake, mutta valitsin sen keväällä luettavaksi kirjallisuuden analyysin kurssin lukulistasta. Vajaa viisisataasivuinen romaani meinasi lannistaa ulkonäöllään ja mystisellä nimellään, mutta palkitsi onneksi lopussa. Oryx ja Crake on hieno ja älykkäästi rakennettu scifi-dystopia, joka kertoo, miten meille voi käydä jos emme pidä varaamme.

Oryx ja Crake sijoittuu määrittelemättömään aikaan, jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joka ei välttämättä ole kovin kaukana meidän ajastamme.  Tarina kulkee vuorotellen kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä päähenkilö Lumimies elää meren rannalla ainoana henkiin jääneenä ihmisenä ja pitää huolta Craken lapsiksi kutsutusta geenimanipulaation avulla luotujen kloonien yhteisöstä. Toinen tarinalinja kulkee Lumimiehen, entiseltä nimeltään Jimmyn, menneisyydessä ja selittää keitä ovat Crake ja Oryx ja mikä oli heidän osansa ihmiskunnan kohtalossa.

Paljon takakansitekstiä enempää juonesta ei viitsikään paljastaa, jotta palaset saavat loksahdella kohdalleen vasta lukiessa. Oryx ja Crake on toisaalta kirja geeniteknologian vaaroista, mutta toisaalta kertomus kolmen ihmisen välisistä suhteista ja vaikutusvallasta. Tarina avautuu lukijalle hienosti pala palalta ja pitää otteessaan. Kirjan alkupuolisko on melko hidastempoinen, mutta loppua kohden tunnelma tiivistyy niin, että sivut kääntyivät kuin itsestään. Jos Orjattaresi oli mielestäsi hyvä, voisit pitää myös tästä.

Selkeimmin esiin nouseva teema on geeniteknologian kokeilut ja niiden etiikka. Kammottavien kokeiden vertauskuvaksi teoksessa nousee NaposTipu, geenimanipuloitu kananpoika, jossa kasvaa merivuokkomaisessa rakenteessa pelkkiä kananrintoja. ”Eivätkä eläinten oikeuksien puolustajat mahda mitään, koska eliö ei tunne kipua.” Aluksi eläinten näkeminen kuvottaa Jimmyä, mutta pian hän kippaa kuitenkin kitaansa iloisesti NaposTipu-pikaruokaa. Pienillä harppauksilla voidaan päätyä lopulta tilanteeseen, josta ei ole enää paluuta.

Kirja aloittaa MaddAddam-trilogian, jossa on ilmestynyt suomeksi myös Herran tarhurit (2009) ja Uusi maa (2013).

Subjektiivinen tuomio: ****

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Kääntäjä Kristiina Drews on saanut valtion kääntäjäpalkinnon vuonna 1989, vuonna 1998 Mikael Agricola -palkinnon ja vuonna 2015 Gummeruksen Kaarlen päivän tunnustuksen.

Margaret Atwood
Oryx ja Crake
Otava 2010
487 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Dystopia, Scifi