****

Homeros: Odysseia

Kerro minulle Runotar, älykkäästä miehestä joka harhaili kauan hävitettyään Troian pyhän kaupungin; joka näki monien kansain asuinsijat ja tutustui ihmisten tapoihin; joka merellä koki monet vaivat taistellessaan henkensä edestä ja yrittäessään johtaa miehensä kotiin.”

Nyt on sitten luettu yksi maailmanhistorian tunnetuimmista ja vanhimmista teoksista, kirja joka on vaikuttanut valtavasti länsimaiseen sivistykseen ja kulttuuriin. Ja olen itse asiassa positiivisesti yllättynyt!

Lähdin lukemaan kirjaa alun perin kirjallisuuden opintojen ekan kurssin taustalukemisena. Sikäli jännä, kun lueskelin Odysseiasta sanottua muissa kirjablogeissa, useimmin todettiin että tarinahan on kaikille tuttu. No, vaikka olenkin peruskouluni ja lukioni käynyt, ei Odysseuksen reissu ollut kovinkaan tuttu minulle.

Jostain syystä olen aina kuvitellut, että Homeros-nimisen runoilijan nimiin pantu eeppinen runoelma Odysseia on vaikealukuinen tiiliskivi. Sen sijaan teos onkin mukavan pituinen 300-sivuinen seikkailukertomus parin tuhannen vuoden takaa. Tarina on ollut alun perin suullista tarinaperinnettä, joka on koottu vasta myöhemmin yksiin kansiin.

Lukemisessa varmasti auttoi se, että tartuin Pentti Saarikosken 70-luvulla tekemään suomennokseen. Siinä on pyritty antamaan tarinasta kattava kuva kreikkaa taitamattomalle, eikä runomittaa ole lähdetty kääntämään sanatarkasti oikein.

Sen sijaan 1920-luvulta peräisin oleva Otto Mannisen heksametrimittainen suomennos olisi varmaan lentänyt seinään noin kolmannen sivun kohdalla: ”Retkiä miehen kekseliään, runoneito, sa kerro, kauan harhailleen pyhän Troian kaatamatiellä! Kansat, kaupungit monet nähdä hän sai, tavat oppi, sai tuta tuskaa mont’ ulapoilla, kun eest’ oman hengen taisteli, maalleen matkaamaan koki kumppanit auttaa.”

Joka tapauksessa tässä kaikkien seikkailu- ja fantasiakirjojen isässä kantavana teemana on päähenkilö Odysseuksen paluu kotiin. Aikaisemmassa Ilias-eepoksessa hän on sotinut Troijan sodassa kymmenisen vuotta, ja nyt on kotiinpaluun aika. Kotona odottavat uskollinen vaimo Penelope ja poika Telemakhos, mutta niin se vaan paluussa vierähtää toiset kymmenen vuotta. Eepos alkaa Telemakhoksen matkasta, kun hän lähtee merille selvittämään, onko isukki vielä elossa.

Kreikkalaiset jumalat ovat kiinteästi mukana juonen kulussa, niin ettei mitään pääse tapahtumaan ilman heitä. Kiilaskatseinen viisauden jumalatar Athene pelastelee Telemakhosta ja Odysseusta jatkuvasti milloin mistäkin, siinä missä vihainen merenjumala Poseidon paiskoo kapuloita rattaisiin. Viisaudella, viekkaudella ja kiilaskatseisen Athenen avulla jumalainen Odysseus selättää kaikki esteet, oli kyse sitten kykloopeista tai seireeneistä. Kirja seuraa hänen retkiään osittain nykyajassa ja osittain minämuotoisina takaumina.

Niinkin kiire miekkosella muuten on, että seilattuaan miehistönsä kanssa Kirke-noidan saarelle hän päättää jäädä sinne vielä vuoden ajaksi Kirken rakastajaksi. Onneksi viisas uskollinen Penelope odottaa! Huikeinta on kyllä Odysseuksen porukan villava pako kykloopin kynsistä:

”Parhaalta tuntui nyt tällainen suunnitelma. Laumassa oli syötettyjä villavia lampaita; nyt minä sidoin niitä yhteen pajunvitsaksilla, joiden päällä tuon kaikkiin konnuuksiin perehtyneen hirmun oli tapana nukkua. Keskimmäisen vatsavilloista roikkui aina mies ja kaksi lammasta oli sivustasuojana; näin vei kolme lammasta aina yhden miehen.”

Monia kommelluksia käydään läpi, ennen kuin kotisaari Ithaka siintää näköpiirissä ja jumalainen Odysseus pääsee kotiin potkimaan vaimoa piinaavaa kosijajoukkoa persuuksille.

Lukukokemus oli ihan hauska, vaikka välillä tarinan olisi toivonut etenevän nopeamminkin. Kirjaa aloittaessani en tiennyt juonen kulkua, mutta yksittäisiä osioita kuten seireenien ohi purjehtimisen ja mastoon sitomisen olin kuullut. Kieli on varsin sujuvaa, vaikka paljon eroja nykykirjallisuuteen esiintyykin ja Saarikoski on joutunut keksimään muutaman uuden sanankin (kuten tuon kiilaskatseisen).

Eipä tarvitse enää miettiä, mistä kaikki seikkailujen, matkakertomusten ja ennustusten täyttämät fantasiakirjat alun perin ammentavat. Huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan on vuorossa sitten varsinainen kirjallisuuden kurssin kirja eli Margaret Atwoodin Penelopeia.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 ja sopii erinomaisesti kategoriaan Sankaritarina.

Subjektiivinen tuomio: ****

Homeros (suomentanut Pentti Saarikoski)
Odysseia
Otava 2012
307 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Eepokset

Dan Brown: Da Vinci -koodi

Jacques Saunièren kalvakka ruumis makasi parkettilattialla täsmälleen samassa asennossa kuin valokuvassa. Kun Langdon seisoi sen vieressä siristellen silmiään räikeässä valossa, hän hämmästyi taas muistaessaan, että Saunière oli käyttänyt elämänsä viimeiset hetket tämän kummallisen ruumisasetelman järjestämiseen.”

Olen lukenut Da Vinci -koodin kerran kauan sitten ja katsonut siitä tehdyn leffan. Muistelin että kirja oli varsin vetävä trilleri, ja päätin tarttua teokseen uudestaan. En pettynyt, sillä Da Vinci -koodi oli edelleen viihdyttävä mysteeri viikonlopun ratoksi.

Kirjan päähenkilönä seikkailee uskonnollisen symbologian professori Robert Langdon, joka Pariisin vierailunsa aikana kutsutaan keskellä yötä Louvreen auttamaan murhatapauksen selvittelyssä. Louvren intendentti Jacques Saunière on ammuttu, ja ennen kuolemaansa mies on ehtinyt jättää kuolinpaikalleen salakirjoitetun viestin.

Avukseen Langdon saa kryptologi Sophie Neveun, ja pian hän huomaa olevansa Neveun kanssa pakomatkalla. Saunièren jättämä arvoitus osoittautuu olevan osa paljon suurempaa mysteeriä, joka ulottuu aina parin tuhannen vuoden taakse kristinuskon alkuhämäriin. Miten koodin saa murrettua, ja mitä siitä seuraa?

Mukaan on leivottu aimo annos jännitystä, salaseuroja ja salaliittoja, oikeaa historiaa, myyttejä, Brownin omasta päästään keksimää historiaa sekä oikeita taidehistoriallisia, arkkitehtonisia ja symbologisia yksityiskohtia. Voisi kuvitella että taustatiedon tunkeminen kirjaan tekee siitä takkuavaa, mutta ainakin minun mielenkiintoni pysyi yllä kirjassa kuvatuista Langdonin luennoista huolimatta.

Wikipedian sanoin ”Brownia on arvosteltu epätosien väitteiden esittämisestä kirjassa historiallisesti todellisina”, enkä yhtään ihmettele. Kirja sekoittelee faktaa ja fiktiota iloisesti, ja Brown on punonut niistä loistavan juonen. Välillä rupesin itsekin miettimään, mikä on totta ja mikä tarua. Toisaalta kirja on selkeästi romaani, ja sellaisena se toimii hienosti.

Kirja myös innosti tarkistamaan useammankin faktan ja historiallisen tapahtuman oikean laidan, mikä on trilleriltä aika hyvä aikaansaannos. Kuvitetun laitoksen lukeminen olisi varmaan ollut vieläkin antoisampaa, niin ei olisi tarvinnut googlailla kuvailtuja taideteoksia netistä lukemisen ohessa.

Langdon että Neveu jäävät aika ohuiksi henkilöhahmoiksi, mutta pääpaino onkin juonessa ja historiallisissa aineksissa.  Brownin teksti oli vetävää, eikä tylsiä hetkiä kirjan parissa tullut. Tykkään kaikenlaisista arvoituksista, joten koodin ratkaiseminen ja symbolien selvittäminen kutkuttivat mukavasti älynystyröitä.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Dan Brown
Da Vinci -koodi
WSOY 2004
520 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Trilleri

Kivistö & Riikonen: Mitä jokaisen tulee tietää antiikista

Eurooppalainen ja myös amerikkalainen kulttuuri on juutalais-kristillisen tradition ohessa suuressa määrin rakentunut antiikin Kreikan ja Rooman perinnön varaan. Niin kirjallisuus ja taide kuin politiikkakin ovat monessa suhteessa antiikista juontuvan aineksen kyllästämää ja läpitunkemaa. Usein antiikki on tullut niin kiinteäksi osaksi nykyisen kulttuurin ilmiöitä, että sen läsnäoloa ei välttämättä huomaa tai tule tarkemmin ajatelleeksi.”

Sari Kivistön ja H. K. Riikosen toimittama Mitä jokaisen tulee tietää antiikista kuuluu ensimmäisen kirjallisuuden kurssini lähdekirjallisuuteen. Se oli kahdesta antiikkia käsittelevästä kirjasta ohuempi ja mukavamman näköinen, joten päätin lukea sen aluksi ja kokonaan. Päätös oli oikea, sillä kirja opastaa lukijan antiikin Kreikan ja Rooman maailmaan helppotajuisesti ja kiinnostavasti.

Kirja alkaa 12 teesillä, miksi antiikista ylipäätään pitäisi tietää – käy selväksi että sen ajan ajatukset ja tavat vaikuttavat suurin piirtein kaikkeen mitä teemme nykyään, emmekä välttämättä edes tajua sitä. (Minun pitää seuraavassa oppimistehtävässä pohtia näitä teesejä kahden sivun verran. Ei vielä aavistustakaan, miten teen sen.)

Tämän jälkeen kirjassa on omat luvut klassisille kielille, kirjallisuudelle, taiteelle, uskonnolle, filosofialle, valtiolle ja antiikin perinnölle länsimaisessa humanismissa. Oman lukunsa saa myös antiikin ihannointi ja kritiikki. Minulle mielenkiintoisimpia osia olivat kreikasta ja latinasta kertovat luvut, kirjallisuusosio muinaisine sankareineen ja jumalat ja myytit.

Sain luettua kirjan suhteellisen nopeasti, eikä se tuntunut ollenkaan oppikirjalta. Sen sijaan sain jatkuvasti uusia ahaa-elämyksiä, kun luin, mistä mikäkin kreikkalais- tai latinalaisperäinen sana alun perin tulee. Analyysi, hypoteesi ja fobia ovat peruskamaa, mutta esimerkiksi amatööri tulee latinan rakastajaa tarkoittavasta sanasta. Siis jonkun asian intohimoinen harrastaja, aivan! Tai tiesitkö, että akatemia-sana tulee sen nimenomaisen lehdon nimestä, jossa Platon piti filosofikouluaan? Tai että skhole tarkoitti alun perin vapaa-aikaa? … *innostuu vähän liikaa*

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka haluavat kompaktissa muodossa annoksen kiinnostavaa antiikin kulttuurihistoriaa. Itse olisin voinut lukea tämän myös ilman niskaan hengittävää oppimistehtävää.

Päivitys 9.9. Kirja pääsee sittenkin mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa ”Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit”. Siinä on sekä eläin kannessa (41) että se kertoo ajasta, jota en ole elänyt (34). Kiitos vinkistä!

Subjektiivinen tuomio: ****

Sari Kivistö ja H. K. Riikonen (toim.)
Mitä jokaisen tulee tietää antiikista: Kreikka & Rooma
Avain 2013
230 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historia

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

”– En ollut koskaan lumoutunut, hurmaantunut ja uppoutunut mihinkään tarinaan sillä tavalla kuin siihen kirjaan, Clara selitti.
– Siihen asti lukeminen oli ollut minulle pakkopullaa, eräänlainen sakko, joka oli maksettava opettajille ja kotiopettajille ilman että oikein tiesi minkä takia. En tuntenut lukemisen nautintoa, sitä riemua kun sielussa avautuu ovia joiden taakse voi kurkistaa, halua antautua mielikuvituksen, kauneuden sekä tarinan ja kielen mysteerien vietäväksi. Kaiken tämän sain sen romaanin myötä.

Tuulen varjo on ollut meikäläisen lukulistalla pitkään. Sitä on kehuttu monessa paikassa, ja aloitinkin lukemaan sitä joskus nuorempana. Silloin teksti ei kuitenkaan maistunut ja kirja jäi heti alkuunsa kesken. Päätin nyt antaa kirjalle uuden mahdollisuuden.

Nykyään tykkään kiinnittää huomiota kirjojen ensimmäisiin lauseisiin, ja Tuulen varjon alulle täytyy antaa pointsit kiinnostuksen herättämisestä:

Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.

Kirja sijoittuu 1940-1960 -luvuille Barcelonaan. Kymmenvuotias Daniel Sempere asuu kahdestaan isänsä kanssa ja auttaa tätä pyörittämään käytettyjen kirjojen kirjakauppaa. Sinä aamuna, kun Daniel herää ja tajuaa unohtaneensa äitinsä kasvot, isä vie hänet Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä hän saa valita yhden kirjan, josta pitäisi huolta loppuelämänsä ajan, ja hän valitsee Tuulen varjon.

Kirja on lähes mestariteos, ja Daniel alkaa etsiä tietoa sen kirjailijasta, Julian Caraxista. Mies on kuitenkin kadonnut mystisesti, ja hänen kirjojaan on lähes mahdotonta löytää mistään. Caraxista tulee Danielille pakkomielle, ja hän alkaa seurata kirjailijan jalanjälkiä. Pian hän huomaa, ettei ole ainoa etsivä, ja lisäksi häntä alkaa uhkailla eräs Caraxin romaanin henkilöistä.

Pidin Tuulen varjosta paljon. Siinä on taidokkaasti punottu juoni ja kiinnostavia henkilöhahmoja (lempparini on hurmaava Fermín). Mikään koukuttava page-turner kirja ei ole, mutta verkkaisesti rakentuva tarina palkitsee lukijansa. Rauhallisesta tahdista huolimatta juoni ei missään vaiheessa käy tylsäksi, vaikka välillä käydään pitkissäkin takaumissa ja muistelmissa.

Kirja lupaa takakannessa olevansa sekä jännäri, rakkausromaani ja kauhutarina, ja siitä löytyy tosiaan kaikkia elementtejä. Caraxin salaisuus kiehtoo, ja erityisesti Aldayan palatsia kuvailtaessa jännityskin kohosi niin, etten viitsinyt lukea yksin eteenpäin illalla ennen nukkumaanmenoa vaan piti vaihtaa Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Romantiikkaakin löytyy, vaikka suurin osa kirjan rakkaustarinoista on luonteeltaan traagisia.

Alun ja takakannen perusteella odotin tarinalta enemmänkin maagisia elementtejä, mutta loppujen lopuksi ratkaisu oli aika arkinen ilman sen kummempia yliluonnollisuuksia. Loppu ei myöskään ollut ihan niin dramaattinen kuin olin ajatellut. Ympyrä sulkeutuu ja kaikki langanpäät solmitaan yhteen.

Tästä on monissa muissakin kirjablogeissa tykätty kovasti, joten suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos et ole Tuulen varjoa vielä lukenut. Jännittävä, kirjoja ylistävä romaani ripauksella romantiikkaa ja hyvällä juonella on hyvä yhdistelmä.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Carlos Ruiz Zafón
Tuulen varjo
646 sivua
Otava 2004

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Trilleri

Laura Honkasalo: Nuukaillen

nuukaillen-eli-kuinka-pelastin-kukkaroni-ja-maailman”Voiko kaunista turhuutta rakastava nykyihminen oppia yhtä järkeväksi kuin esiäitimme? Nuukailu on vaikeaa, sillä kuluttamisesta on tullut meille lähes elämäntehtävä.”

Luulin alun perin, että Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen on taas yksi opas säästäväisempään elämäntapaan. Kirja paljastui kuitenkin enemmän Honkasalon elämänkerralliseksi tarinaksi, jossa hän kertoo elämänmuutoksestaan yksinhuoltajaksi jäämisen jälkeen ja tutustumisestaan nuukailun maailmaan.

Tällaisena kirja toimii oikein hyvin, ja sai ainakin minut lukemaan innokkaasti. Kerronnan seassa on runsaasti hyviä vinkkejä ja ajatuksia yksinkertaisempaan arkeen.

Kirjassa keskitytään vuorollaan moniin aiheisiin: ruokaan ja tähteisiin, kotikutoisiin kosmetiikkatuotteisiin, vaatehankintoihin ja laukkuihin, brändäykseen, lastentarvikkeisiin, hamstraamiseen ja tavaroiden karsimiseen.

Oman lukunsa on saanut myös supernuukailija, jolla minimalismi on keikahtanut toiseen ääripäähän (eikä sekään ole hyvä). Honkasalo puhuu paljon muoti- ja sisustusbloggaajista ja heidän vaikutuksestaan kulutuskäyttäytymiseen, ehkä minun makuuni vähän liikaakin.

Lukujen välissä on hauskoja lainauksista vanhan ajan kotitalousoppaista sekä Honkasalon omia nuukailu- ja ekoiluvinkkejä. Lyhyet luvut sopivat erinomaisesti luettavaksi yksi kerrallaan aamupalapöydässä, kuten minä tein. Honkasalon ote on lämminhenkinen ja hän puhuttelee lukijaa suoraan.  Kaiken kaikkiaan tykkäsin kirjasta kovasti ja suosittelen muillekin.

Tämä postaus on alun perin julkaistu vanhassa ekoblogissani muutamia vuosia sitten. Ajattelin tuupata tekstin tännekin kun kerran kirjoista puhutaan! Kirja ei kuitenkaan pääse mukaan tämän vuoden lukuhaasteeseen.

Subjektiivinen tuomio: ****

Laura Honkasalo
Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Kirjapaja 2014
200 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Ekologisuus