Nikkanen & Järvi: Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen

karanteeni kuinka aids saapui suomeenEnnakko-odotukset:

Kirja oli ohut ja kansi mukavan värikäs. Aihe on kiinnostava ja sellainen, johon en ole aiemmin kovinkaan paljoa perehtynyt. HIV ja aids ovat asioita, jotka ovat tulleet vastaan vain lähinnä koulun terveystiedon tunnilla ja verenluovutuksen terveyskyselyssä.

Ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle huomasi punaiset täplät paljon matkustelleen baarimikon silmien ympärillä. Kitalaesta paljastui läikkä, jonka Valle tunnisti ulkomailta saamistaan kuvista Kaposin sarkoomaksi.
’Oletko sä ajatellut, että mitä tämä on’, lääkäri kysyi potilaaltaan.
’Se on varmaan sitä’, mies sanoi.
’Sitähän se on.'”

Arvio:
Karanteeni lunasti mukavasti kaikki odotukseni. Se oli niin ohut ja helppolukuinen, että lukaisin sen parissa illassa. Kirja on koottu tarinan muotoon, ja ainakin itse liimauduin kirjaan kunnolla kiinni. En ole elänyt 80-luvulla, johon Karanteeni eniten keskittyi, joten kirjan tapahtumat olivat minulle uusia. Vaikka tiesin, että lopulta HIV saatiin taltutettua tappavasta krooniseksi, kirjan sivuja tuli käänneltyä kuin jännitysromaanissa. Mitä seuraavaksi tapahtui? Kuinka moni vielä kuoli?

Tarina kulkee aikajärjestyksessä ja alkaa kaukaa 1900-luvun alusta, ensimmäisestä HIV-tartunnasta. Pikku hiljaa virus leviää, ja pian myös Suomessa todetaan ensimmäinen tapaus. Keskiössä ovat suomalainen aids-tutkimus, potilaiden hoitoyritykset, yleinen asenneilmapiiri ja pelko sekä potilaiden ja omaisten omat tarinat. Epidemian alkuvaiheissa HIV ja aids olivat lähinnä paljon matkustelevien homomiesten tauteja, joten kirja keskittyy paljon myös esimerkiksi Setan toimintaan (jolla oli silloisessa HIV-työssä iso rooli) ja muuttuviin asenteisiin seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Tauti saatiin taltutettua Suomessa suhteellisen nopeasti, ja leviäminen jopa narkkarien keskuudessa saatiin pysäytettyä esimerkiksi jakamalla puhtaita neuloja. Ylipäätään minulle oli yllätys, kuinka iso merkitys Suomella oli aids-tutkimuksessa: kirjassa mainitaan pariinkin otteeseen Suomen olleen edelläkävijä asiassa.

Karanteeni oli silmiä avaava ja koskettava lukukokemus. Kirjan kirjoittajat Hanna Nikkanen ja Antti Järvi ovat olleet mukana perustamassa hitaan journalismin palvelua Long Playta, ja kirjan tyylistä tuleekin mieleen laaja, syvällinen reportaasi. Suosittelen Karanteenin lukemista, siinä ei kauaa nokka tuhise ja se on vaivan arvoista. Ensi viikon keskiviikkona jännätäänkin sitten, saako Tieto-Finlandian tämä vai joku muu teos. Onko teillä jo omaa veikkausta voittajasta?

Subjektiivinen tuomio: ****½

Hanna Nikkanen & Antti Järvi
Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen
250 sivua
Siltala 2014

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

syötäväksikasvatetut”Näin [pihattosikalassa] tuotettu liha maksaa hieman tavallista enemmän, mutta niin sen kuuluukin maksaa! Onko meidän pakko syödä aina vain enemmän lihaa ja vaatia, että se ei saisi edes maksaa mitään? Pidän irvokkaana ajatusta, että eläinten pitäisi rypeä omassa sonnassaan ja elää kurjuudessa vain siksi, että kuluttaja säästäisi pari euroa. Jos vaatii halpaa lihaa, ummistaa silmänsä eläinten oloilta.”

Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut – Miten ruokasi eli elämänsä oli silmiä avaava lukukokemus. Koska olin lukenut jo kirjan Eläinten syömisestä, en järkyttynyt tästä enää niin suuresti, mutta mielessä kyllä heräsi moninaisia ajatuksia.

Lappalainen kuvaa kirjassaan suomalaista lihantuotantoa juuri niin kuin takakansitekstissä luvataankin: kaunistelematta mutta myös kauhistelematta. Faktaat lyödään pöytään, asioita pohditaan monelta kantilta, parannusehdotuksia esitetään. Kirjassa on omat luvut munijakanoille, broilerille, naudalle ja sioille.

Päällimmäiseksi kirjasta jää mieleen ajatus, että Suomen eläintentuotanto on loppujen lopuksi todella säädeltyä verrattuna muihin maihin – kotimainen liha on joka tapauksessa parempi valinta kuin ulkomainen. Toisaalta vaihtelua tuottajien välillä esiintyy paljon: parhaat tavalliset tilat voivat olla parempia kuin huonoimmat luomutilat. Parannettavaa on paljon. Kuluttaja ei voi mitenkään tietää, millaiselta tilalta hänen ostamansa liha tulee.

Pystyn monessa kohtaa samastumaan Lappalaiseen: hänkin on lihansyöjä, mutta eläinten tuotanto-olot vaivaavat. Toisaalta hän kokee tarpeettomaksi maksaa luomulihasta superkorkeaa hintaa vain sen takia että eläimet syövät kallista luomurehua – miksei kehitetä muita laatumerkkejä, kuten ”vapaan naudan lihaa” tai ”vapaan lehmän maitoa”? Minullekin eläinten kohtelu ja pitopaikka merkitsevät paljon enemmän kuin sen mahdollinen luomuruokavalio. Toisaalta tällä hetkellä luomuliha on ainoa vaihtoehto, joka takaa paremman eläinten kohtelun.

Kirjassa on paljon kiinnostavia huomioita, joista seuraavassa pari esimerkkiä.

  • Lemmikit ja tuotantoeläimet asetetaan ristiriitaiseen asemaan, suhtaudumme koiraan aivan eri tavalla kuin sikaan.
  • Olen aina ajatellut, että lattiakanalan munat ovat ehdottomasti parempia kuin häkkikanalasta tulevat. Lappalainen ottaa kuitenkin esille sen, että kanat stressaantuvat valtavissa laumoissa, joita lattiakanaloissa pidetään, kun taas yhdessä häkissä kanoja on vain pieni ryhmä. Valinnat eivät todellakaan ole helppoja.
  • Vaikka kaupassa voisikin valita haluamansa lihatuotteen, ravintolassa se muuttuu jo melkein mahdottomaksi. Esimerkiksi broileria tuodaan ravintoloihin paljon Thaimaasta ja Brasiliasta.
  • Luomulihan kyseenalainen kriteeri, homeopatia eläinten hoitomuotona. Lappalainen pitää tätä luomutuotannon suurimpana uskottavuusongelmana, ja olen siinä ihan samaa mieltä.
  • Tuomiot eläinsuojelurikoksista Suomessa. Kirjassa esitellään tapaus, jossa eräällä tilalla navetassa oli lantaa niin paljon, että lehmien utareet uivat siinä. Vettä ei ollut tarpeeksi, ja lehmät joivat virtsaista nestettä lattialta. Tätä oli jatkunut jo useita vuosia. Tuomio: 240 € sakkoa, ei eläintenpitokieltoa, koska tilalliset vetosivat siihen että bisnekset menee jos lehmät otetaan pois.
  • Lihatuotteiden mainonnan antaman mielikuvan valtava ero tuotantoeläinten todellisiin olosuhteisiin, eli harhaan johtava mainonta.

Jos miettii lihantuotantoa kokonaisuudessaan, paras vaihtoehto tällä hetkellä lienee vähentää lihansyöntiä sekä ostaa lihaa ja kananmunia mahdollisuuksien mukaan suoraan sellaisilta tuottajilta, jotka kohtelevat eläimiään hyvin.

Syötäväksi kasvatetut on Tieto-Finlandiansa ansainnut! Se antoi paljon ajattelemisen aihetta – kannattaa lukea ihan vaikka vain yleissivistyksen vuoksi.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Elina Lappalainen
Syötäväksi kasvatetut

Atena 2012
327 sivua

Michael Hoeye: Hetki lyö hiirelle

hetkilyöhiirelle”’Miten päiväsi on sujunut?’ Hermux kysyi. ’Minun päiväni oli sangen kummallinen, sen voin sanoa! Ainakin tähän asti. On ihanaa olla taas kotona.’ Hän aukaisi purkin, jossa oli kuivattuja kirvoja, ja ravisti niitä kourallisen Terflen ruokakulhoon. Leppäkerttu hyppäsi häkin lattialle ja alkoi syödä ahnaasti.” 

Kirjahyllyssäni nököttävä Hetki lyö hiirelle – Hermux Tantamoqin seikkailuja on niin vanha kirja (2002), ettei sitä näköjään löydy enää kuin kirjastosta. Lisäksi se on luokiteltu siellä lastenkirjoihin. Tunnen itseni vanhaksi! Ajattelin kuitenkin ottaa kirjan tänne blogiin esiteltäväksi, koska se on mainio teos ja sopii myös vanhemmille lukijoille (ts. luen kirjaa edelleen mielelläni).

Michael Hoeyen sympaattisen romaanin päähenkilönä on aivan tavallinen hiiri, kelloseppä Hermux Tantamoq. Hän rakastaa muun muassa donitseja sekä juustokuvioisia paitoja ja asustaa lemmikkileppäkerttunsa Terflen kanssa. Eräänä päivänä Hermuxin aivan tavallinen elämä kuitenkin mullistuu, kun hänen kellosepänliikkeeseensä syöksyy hurmaava neiti Linka Perflinger, joka vaatii saada rannekellonsa mitä pikimmiten korjatuksi. Hermuxille paljastuu, että Linka on seikkalijatar ja huimapäinen lentäjä. Täsmälliseksi tunnettu neiti Perflinger ei kuitenkaan koskaan palaa hakemaan kelloaan, ja Hermuz vaistoaa vaaran. Hänen on pelastettava neiti Perflinger – mutta miten?

Hoeye kuvailee arkista hiiren elämää kotoisasti aina Hermuxin syömistä herkullisista aterioista soppakulhoon, jonka reunassa marssii rivistö valkoisia ankkoja joilla on munankeltuaisen väriset jalat ja nokat. Juoni kulkee eteenpäin kiinnostavana ja saa dekkarimaisia piirteitä, kun Hermux nuuskii tietään hajanaisia johtolankoja pitkin ja yrittää selvittää neiti Perflingerin olinpaikan. Samalla hän joutuu itsekin vaaraan. Voiko edes ystäviin enää luottaa?

Hermux Tantamoqista on vaikea olla pitämättä. Innostuin kelloseppähiiren seikkailusta ensimmäistä kertaa ala-asteella, mutta hyvin ne uppoavat vieläkin. Kirja on kevyttä ja helppoa luettavaa ja luvut lyhyitä: parhaimmillaan vain kaksi sivua. Kannattaa käydä nappaamassa oma kappale kirjastosta, jos ei itselle niin perheen pienimmille. Hetki lyö hiirelle on ensimmäinen kirja Hermuxin neliosaisesta tarinasta, josta on suomennettu myös seuraavat osat Hiekkaan haudattu (ehkä paras näistä kolmesta) ja Esirippu aukeaa. Neljäs osa, joka on vielä itseltänikin lukematta, on alkukieliseltä nimeltään Time to Smell the Roses.

Subjektiivinen tuomio: ****

Michael Hoeye
Hetki lyö hiirelle
Suom. Tuomas Nevanlinna

Otava 2002
266 sivua