Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä

”Kiitos hyvä Jumala 
illasta, ja siitä 
että maailman piina 
on päivän verran vähennyt.” 

Keskitysleireiltä selvinnyt 93-vuotias Hédi Fried on kiertänyt vuosia kouluissa kertomassa kokemuksistaan. Hän uskoo, että holokaustista kertominen on tärkeää, jotta samat kauheudet eivät toistu. Nyt hän on koonnut koululaisten ja opiskelijoiden esittämiä kysymyksiä kirjaksi. Jokainen kysymys on oma lyhyt lukunsa, jossa Fried vastaa parhaansa mukaan.

Mikä on pahinta, mitä olet kokenut? Miksi ette tehneet vastarintaa? Millaista oli elää leireissä? Milloin ymmärsit, että meneillään oli kansanmurha? Mikä oli paras asia? Voitko antaa anteeksi?

Olen lukenut jonkin verran keskitysleireistä kertovaa kirjallisuutta (mm. Corrie ten Boomin kokemuksia), joten kirja ei siinä mielessä tuo paljoa uutta. Fried kuvaa kamalia oloja suoraan ja asiallisesti. Nuorten esittämät kysymykset ovat suoria, sellaisia joita ei itse välttämättä kehtaisi kysyä: Raiskattiinko teidät? Entä kun teillä oli kuukautiset? Miten käsittelit traumojasi? Typeriä tai kiellettyjä kysymyksiä ei ole, mutta kaikkiin kysymyksiin ei Friedilläkään ole vastausta.

Reilulla sadalla sivulla kirja on nopealukuinen, ja sopiikin hyvin nuorelle tai aikuiselle ajatuksia herättäväksi tietopaketiksi elämästä keskitysleireillä. Kirjassa käsitellään myös elämää leirien jälkeen ja julmuuksista selviämistä. Fried tuli pakolaisena kesällä 1945 Ruotsiin, kun maahan otettiin 10 000 ihmistä keskitysleireiltä. Hän on sopeutunut nykyiseen kotimaahansa, mutta ei vieläkään ole aivan kotonaan.

”Kun katson vavahduttavia kuvia huteroista, täpötäyteen ahdetuista laivoista ja veneistä Välimerellä, näen itseni istumassa niissä. Minäkin olisin kavunnut siihen kyytiin, vaikka se ei olisikaan tarjonnut suurta toivoa henkiin jäämisestä. Nämä ihmiset tietävät, etteivät he ole tervetulleita minnekään, aivan kuten me tiesimme vuonna 1938, etteivät juutalaiset ole tervetulleita. Se asia ei ole muuttunut paremmaksi edes vuoden 1945 jälkeen, ennakkoluulot ovat sitkeitä.

Esipuheen suomenkieliseen laitokseen on kirjoittanut Sofi Oksanen.

Kirja pääsee vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Kirjailija tuli vapauduttuaan pakolaisena Ruotsiin ja jäi sinne asumaan. 

Subjektiivinen tuomio: ****

Hédi Fried
Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Nemo 2018
144 sivua

Erika Vik: Seleesian näkijä

Kierrellessään Soleidan kauppakatuja yhtenä tuntemattomana kasvoja väkijoukossa Aleia tunsi vahvasti tehneensä niin usein. Hän oli irrallaan muista, pelkkä nimetön ohikulkija, jonka menneisyys oli yhdentekevä. Se tuntui helpottavalta.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kirjoitin noin vuosi sitten Erika Vikin esikoisteoksesta Hän sanoi nimekseen Aleia. Kirja vaikutti lupaavalta fantasiasarjan aloitukselta, mutta jäi mielestäni melko perinteiseksi matkakertomukseksi, jossa reissataan mantereen halki ja niitataan matkan varrella vihollisia. Annoin subjektiiviset kolme ja puoli tähteä ja totesin odottelevani sarjan toista osaa.

Seleesian näkijä odottelikin hyllyssäni puolisen vuotta, ennen kuin viimein tartuin siihen. Kannatti tarttua! Tarina vei minut vallan mukanaan. Kirja etenee edelleen varsin verkkaisesti, mutta nyt Dwyrin mantereelta on päästy Seleesiaan ja itse asiaan eli Aleian lumouksen selvittämiseen. Lukija pääsee sukeltamaan seleesien mielenkiintoiseen kulttuuriin ja tapaamaan Corildonin hurmaavan perheen sekä muita avainhahmoja (joilla on kaikilla virallinen nimi ja hellittelynimi, yritäpä olla menemättä sekaisin). Ensimmäisessä kirjassa vain ohimennen mainitut tulilinnutkin tulevat tutuiksi.

Mateon ja Esmen tarinalinjaa toisella mantereella edistetään vain lyhyesti lukujen välillä. Saamme tietää että he ovat edelleen kuvioissa mukana, mutta onneksi eniten keskitytään Aleiaan ja Corildoniin. Mateo on edelleen mielestäni kirjan ehkä rasittavin hahmo, enkä ollenkaan ymmärrä mitä Aleia näkee hänessä (vaikka kertoja sitä yrittää vähän avata). Eniten pidin Corildonista ja hänen räiskyvästä sisarestaan Tigranista.

Ensimmäisessä kirjassa Aleia oli vain muistinsa menettänyt tyttö, mutta hänestä paljastuu vähitellen lisää. Onneksi hän on kehittynyt muutenkin hahmona, eikä ole lainkaan enää ärsyttävä. Hän on oikeastaan pudonnut tarinassaan frodomaiseksi neutraaliksi päähenkilöksi, jonka näkökulmasta muiden henkilöiden tempauksia seurataan. Aleia on kuitenkin osa jotain paljon suurempaa, ja hänen menneisyydessään on vielä paljon salaisuuksia ratkottavana.

Nyt harmittaa että annoin ensimmäisen kirjan pois, vaikka se menikin hyvään tarkoitukseen eli järjestämääni kirja-arvontaan. Olisi hienoa kerätä hyllyyn koko sarja, plus Kaksosauringot-sarjan kannet ovat hienoimpia joita olen vähän aikaan nähnyt! Ehkä metsästän ensimmäistä osaa kierrätyskeskuksista tai kirjamessujen tarjoushyllystä. :D

Syksyllä 2018 ilmestyy trilogian kolmas osa Nefrin tytär, ja sitä odotan kyllä kovasti!

Sopivat kategoriat alkavat käydä vähiin, mutta tämä voi mennä vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteessa kategoriaan Kirjassa on lemmikkieläin (go Raakku!).

Subjektiivinen tuomio: ****½

Erika Vik
Seleesian näkijä
Gummerus 2017
613 sivua

Aalto & Helkala: Matka muinaiseen Suomeen

Nykyaika korostaa elämyksiä, joita lähdemme herkästi hakemaan lentomatkan takaa ulkomailta. Joskus tekee kuitenkin hyvää katsoa lähemmäs. Suomi on täynnä kiinnostavia ja vaikuttaviakin kulttuurikohteita vuosituhansien varrelta. Muinausjäännöksillä on myös taipumus herättää uteliaisuus. Yksinkertainenkin röykkiö, kiviaita tai rakennuksen pohja haastaa pohtimaan, miksi se on tehty juuri siihen. Mitä sen rakentaja on ajatellut ja millaisessa maailmassa hän on elänyt?

Ilari Aallon kirjoittama ja Elina Helkalan kuvittama Matka muinaiseen Suomeen tarttui mukaan kirjaston bestseller-hyllystä. Luin kirjan nopeasti, mutta bloggaaminen venähti sen verran että pitää maksaa myöhästymismaksuja viikosta, möh. Joka tapauksessa kirja oli aika erilainen kuin odotin. Yleisen Suomen historian tai muinaisen elämäntyylin sijaan se esittelee matkaoppaan tyyliin joukon suomalaisia muinaisjäännöksiä.

Muinaiskohteet on jaoteltu eri kategorioihin: pyhät paikat, asuinpaikat, vainajiin ja hautoihin liittyvät kohteet, jäljet kivissä ja kallioissa, elinkeinoihin ja liikkumiseen liittyvät paikat, sodankäynti sekä linnat ja linnoitukset. Jäännöksiä on kaikenlaisia aina kiviröykkiöistä kalliomaalauksiin ja kirkoista kalmistoihin.

Teksti on sujuvaa ja kirjoittaja selvästi tuntee asiansa. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hahmotin kirjan rakenteen: kohteet ovat kategorioiden sisällä aikajärjestyksessä vanhimmasta uusimpaan.  Kirjassa esitellään niin monia kohteita, ettei yksittäisiin muinaisjäännöksiin ehditä syventyä kovin tarkasti. Kiinnostavimmista olisi lukenut mielellään enemmänkin.

Ulkoasultaan kirja on itsessään jo hieno, ja valokuvat sekä digitaalinen piirroskuvitus täydentävät hyvin tekstiä. Jonkinlaiset kartat esimerkiksi aina lukujen alussa olisivat paikallaan. Paikallistuntemukseni ei ole niin hyvää, että pystyisin sijoittamaan jokaisen kohteen lukiessani edes suurin piirtein oikeaan suuntaan.

Yllätyin, kuinka monesta kohteesta todettiin ettei sen alueella ole koskaan tehty kunnon kaivauksia tai tutkimuksia. Lisäksi vain tunnetuimmissa muinaisjäännöksissä on ylipäätään mitään kylttejä tai opasteita, mikä näin matkailualalle kouluttautuneena kummastuttaa. Tottahan kaupunkien ja kuntien kannattaisi tuoda esille maillaan sijaitsevia muinaisjäännöksiä ja konseptoida niitä matkakohteiksi.

Yllätyin muuten googlatessani kirjailijat – Ilari Aalto ei olekaan kypsässä iässä oleva arkeologisetä vaan tyyliin kaksi vuotta minua vanhempi :D Jotenkin oletin hänet aiheen perusteella vanhemmaksi. Eipä pitäisi taas olettaa mitään!

Luin osittain samanaikaisesti Johanna Valkaman historiallista romaania Itämeren Auri (bloggaus tulossa), ja oli hauskaa huomata yhteneväisyyksiä näissä kahdessa. Rautakaudella asuva Auri viettää kirjassa aikaa Hakoisten linnavuorella, joka mainitaan heti Aallon ja Helkalan kirjan alkusanoissa. Seuraavaksi kiinnostaa lukea Aallon ja Helkalan aiempi teos Matkaopas keskiajan Suomeen, jossa on varmaan vielä enemmän sitä, mitä alun perin odotin tältä kirjalta.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa palkittu tietokirja. Sille myönnettiin vuonna 2016 tiedonjulkistamisen valtionpalkinto.

Subjektiivinen tuomio: ****

Ilari Aalto & Elina Helkala
Matka muinaiseen Suomeen – 11 000 vuotta ihmisen jälkiä
Atena 2017
264 sivua