****

Elina Pitkäkangas: Kuura

kuura”En katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Olin selviytyjä. Kaikki tekemäni oli sen arvoista.”

Kuura sai kunnian olla ensimmäinen kirjaston e-kirja, jonka kokeilin lainata lukulaitteelle. Lainasin sen alun perin vain testiksi, mutta koska kirja on ollut jo pitkään lukulistallani, ajattelin sitten lukea ainakin alkua. Kuura osoittautui isoksi yllättäjäksi minun kohdallani.

Minulla oli jonkin verran epäluuloja kirjaa kohtaan, koska aiemmin olin lukenut vain yhden Myllylahden kustantaman kirjan, ja se olisi kaivannut vielä toimituskierroksen tai pari. Upeasta kannesta huolimatta (graafikkona Karin Niemi) odotin Kuuran olevan ihan ookoo nuorisokirja. Yllätys oli suuri, kun tarina veikin ihan täysillä mukanaan.

Kuura sijoittuu vaihtoehtoiseen vuoteen 2014 ja kuvitteelliseen Kuurankeron kylään, joka sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä Turusta.  Ihmisyhteisöjä terrorisoivat hukat, sairastuneet ihmiset jotka muuttuvat täydenkuun aikaan ihmissusiksi. Ihmissudet kantavat veressään lykantropiavirusta, johon ei ole parannuskeinoa. Aina kun Jahti saa hukan kiinni ihmisenä tai suden muodossa, luvassa on varma kuolemantuomio. Nyt hukat on saatu eristettyä kaupunkien muurien ulkopuolelle erämaahan, eikä Kuurankerossakaan ole ollut niitä kymmeniin vuosiin – ainakaan julkisesti.

Päähenkilöinä ja kertojina vuorottelevat lukion tokaluokkalaiset ystävykset Inka ja Aaron. Inka on itsekäs ja itsepäinen tyttö, joka on tottunut olemaan huomion keskipiste ja saamaan tahtonsa läpi. Ymmärrän vihdoin, miksi niin monessa arviossa kommentoidaan nimen omaan Inkan hahmoa. Kaikessa itsekkyydessään ja naiiviudessaan hän on varsin herkullinen tyyppi! Aaron on miellyttävämpi ja ajattelevaisempi hahmo, vaikka tyttöjä pyörittelevä pelimies hänkin.

Inkan ainoita heikkoja kohtia on pikkuveli Tuukka, joka joutuu heti kirjan alussa onnettomuuteen. Inka on valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseen veljensä, ja alkaa punoa suunnitelmaa. Samaan aikaan päähenkilöiden elämään ilmestyy uusia tuttavuuksia: Inkaa kiehtoo muurin vartija Leo, jolla on synkkä salaisuus. Päältäpäin tavanomainen mutta pedolta tuoksuva Matleena saa puolestaan Aaronin sydämen sykkimään.

Kirjan kieli on hyvää ja vaikka hahmojen käyttämä puhekieli ärsyttikin alkuun (niin kuin aina), loppua kohden se tuntui varsin luontevalta valinnalta 18-vuotiaiden teinien suuhun. Pitkäkangas on keksinyt oivaltavia nimiä asioille, kuten kaunis Kuurankero kaupungin nimenä tai Kuutamokka-kahvila.

Arkiset tapahtumat sekoittuvat luontevasti yliluonnollisiin elementteihin – täydenkuun yönä Maikkarilta pauhaa hyvän mielen elokuva, jonka tarkoituksena on pitää hukat poissa mielestä. Ihmissusimytologia uppoaa sujuvasti henkilöiden maailmaan ja kieleen. Olisin voinut lukea lisääkin maailman lainalaisuuksista.

Kannen perusteella voisi odottaa synkkäsävyistä fantasiakirjaa, mutta tarinan pääpaino on ihmissuhteissa ja romantiikassa. Ihmisuhdedraama + ihmissudet = ihmissusidraama? Molemmat päähenkilöt ovat minäkertojia tarinassa, joten lukija pääsee hyvin sisälle heidän ajatusmaailmaansa. Tunteet räiskyvät vahvoina vähän joka suuntaan niin hyvässä kuin pahassa. Henkilöt tuntuivat aidoilta, ja heistä alkoi myös välittää.

Juoni on ehyt kokonaisuus ja piti ainakin minut tiukasti otteessaan loppuun saakka. Arvailin kyllä tarinan etenevän eri suuntiin, mutta yleensä olin väärässä. Kun tapahtumat alkoivat vyöryä hallitsemattomasti päälle, luin viimeiset sata sivua mumisten suurin piirtein koko ajan ”voieivoievoiei älä tee sitä argh” itsekseni. Kirjan henkilöt saavat oppia, että pienilläkin teoilla voi olla valtavat seuraukset. Loppu veti tapahtumat hyvin yhteen, mutta jätti paljon avoimeksi myös jatko-osia varten.

Trilogian toinen osa Kajo ilmestyy keväällä 2017. Sitä odotellessa!

Subjektiivinen tuomio: ****+

Elina Pitkäkangas
Kuura
Myllylahti 2016
309 sivua

Timo Leppänen: Merkilliset nimet

merkillisetnimet”Moni automerkki on saanut nimensä perustajansa mukaan. Esimerkiksi Enzo Ferrari, André-Gustave Citroën, Walter P. Chrysler, Henry Ford, Ferdinand Porsche, Adam Opel ja Soichiro Honda nimesivät yrityksensä ja autonsa sukunimiensä mukaan.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Merkilliset nimet on tietokirja, joka kertoo tarinat monien suomalaisten ja ulkomaisten yritysten tai tuotteiden nimien taustalla. Kävin alun perin kommentoimassa erään toisen kirjablogin arviota kirjasta, ja SKS:ltä otettiin yhteyttä haluaisinko kirjan luettavaksi. Mikä ettei!

Monien nimien tarinat ovat tuttuja: Google tulee googolista (luku jossa on ykkönen ja sata nollaa), IKEA ja ABBA perustajiensa nimikirjaimista, ABLOY Ab Lukko Oy:stä. Kirja on kuitenkin täynnä myös tuntemattomampia nimitarinoita. Miten syntyivät Marimekko, Lumene tai Prisma?

Jotkut tavaramerkit yleistyivät kuvaamaan koko tuoteryhmää – olet varmaan kuullut esimerkiksi Monosta, Moposta tai Kännykästä. Frisbeekin on oikeastaan rekisteröity tuotemerkki, vaikka sanaa viljellään aika vapaasti milloin missäkin. Erityisen tarkasti kirjassa kuvataan surullisenkuuluisa Postin muuttuminen Itellaksi ja taas takaisin Postiksi.

Kun tarinoita lukee ison läjän peräkkäin, niissä alkaa huomata kaavamaisuutta. Useimmat yritysten nimet on saatu omistajien nimistä, toimialaan liittyviä sanoja yhdistelemällä tai yllättävän usein myös nimikilpailuista, joiden voittaja on saanut esimerkiksi maailmanympärimatkan.

Hauskin tarina on ehkä ABC-huoltoasemaketjulla: kun ei keksitty muutakaan, aseman luonnoksiin laitettiin logoksi kirjamet ABC. Ja sehän siitä sitten tuli. Applen tapauksessa yrityksen nimi tarkoittaa tietenkin omenaa, mutta enpäs tiennyt että myös Macintosh-tietokone (myöhemmin Mac) nimettiin omenalajikkeen mukaan. Enkä ole koskaan varsinaisesti tajunnut että Microsoft tulee sanoista microcomputer ja software.

Merkilliset nimet on helppolukuinen ja viihdyttävä tietokirja, johon on varmasti tehty valtava määrä taustatyötä. Jokainen nimi on oma lyhyt lukunsa, joten 400 sivua on nopeasti luettu. Nyt voikin sitten alkaa päteä valtavalla määrällä knoppitietoa aina tilaisuuden tullen. Nimitarinoiden lisäksi kirja tarjoilee myös aimo annoksen kotimaista yrityshistoriaa.

Subjektiivinen tuomio: **** 

Timo Leppänen
Merkilliset nimet – tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016
432 sivua

J. R. R. Tolkien: Hobitti

hobitti”Hän vapisi pelosta mutta hänen pienet kasvonsa olivat päättäväiset ja ankarat. Hän oli jo kovin erilainen hobitti kuin se joka oli kauan sitten rynnännyt Repunpäästä ilman nenäliinaa. Hänellä ei ollut ollut nenäliinaa ties kuinka pitkään aikaan. Hän löysti tikaria tupessa, kiristi vyötä ja jatkoi
kulkuaan.”

Sain vihdoin tänä vuonna luettua Hobitin! Kirja on ollut lukulistallani jo iät ja ajat. Lainasin sen aikoinaan ekalla tai tokalla luokalla koulun pikkukirjastosta, mutta jätin tylsän alun takia hyvin nopeasti kesken. Taru sormusten herrasta -kirjoista en ollut silloin kuullutkaan. Ne on tullut myöhemmin luettua pariinkin otteeseen ja Hobitti-elokuvatkin kävin katsomassa, ennen kuin sain tartuttua tähän kirjaan.

Hobitti sijoittuu aikaan 60 vuotta ennen Sormusten herran tapahtumia, ja kertoo Bilbo Reppulin seikkailuista. Eräänä päivänä velho Gandalf ilmaantuu Kontuun ja tuo pian mukanaan revohkan kääpiöitä. Pian selviää, että kääpiöt ovat suorittamassa retkeä Yksinäiselle vuorelle palauttamaan ryöstetyn aarteen itselleen.

Vuorta vartioi pelätty lohikäärme Smaug, ja kääpiöjoukko tarvitsee mukaansa varkaan. Tähän Gandalf oli jostain käsittämättömästä syystä suositellut nimenomaan Bilboa, joka olisi mieluiten kiertänyt kaikki seikkailut kaukaa. Matkalle lähdetään, ja monien juonenkäänteiden myötä Bilbo löytää myös valtasormuksen.

Kirjan tyyli on aika erilainen kuin sormustrilogian, ja Hobitti onkin selvästi enemmän lastenkirja. Kertoja on kaikkitietävä ja vie tarinaa eteenpäin suorastaan jutustelevaan tyyliin. Bilbo pelastaa kääpiöt monesta eri pinteestä ja yleensä sattuman kautta. Kaksi kertaa kuvaan ilmestyvät kotkat-ex-machina ja kerran ratkaisevassa juonenkäänteessä auttaa muuan rastas. Ilmeisesti lintujen tuominen kuvaan on Tolkienin lempikeino selvitä ikävistä tilanteista.

Puolustukseksi on sanottava, että toisin kuin elokuvissa, kotkien käyttäytyminen ja motiivit selitetään kirjassa paremmin. Pelkät leffat nähneenä voi vain miettiä, mikseivät kotkat vieneet matkalaisia suoraan vuorelle vaan tiputtivat jonnekin sadan kilometrin päähän niin että tyyppien tarpomista joutui seuraamaan vielä tuntikausia. Kirjan lukeminen saa elokuvat näyttämään entistäkin naurettavammilta, kun tajuaa miten lyhyitä kohtauksia tynnyripako tai kokonaiseksi leffaksi venytetty viiden armeijan taistelu ovat kirjassa.

Kuten Taru sormusten herrasta, myös Hobitti on selkeästi miesten kirja. Koko kirjassa ei taida olla yhtä ainutta naishahmoa jolla olisi joku repliikki. Tämän takia alan ymmärtää, miksi elokuviin piti keksiä uusi haltiahahmo Tauriel (vaikka mukaan ympätty haltia-kääpiö-romanssi oli silti aika pöhkö). Bilbon lisäksi hahmoista jäivät mieleen lähinnä Gandalf, Thorin Tammikilpi, Smaug ja Klonkku. Kolmentoista kääpiön nimistä muistan ehkä neljä. Heidän kohtalonsa kiinnostanut paljoakaan kun ei heitä erottanut toisistaan (paitsi että Fili ja Kili olivat nuoria ja Bombur lihava).

Kävin Wikipediassa vilkaisemassa, mitä Hobitista siellä sanottiin, ja oli pakko nauraa vähäsen:

Hobitin ensimmäisessä suomennoksessa (Lohikäärmevuori, 1973) englannin hobbit on käännetty ”hoppeliksi”.

Lisäksi rakkaan päähenkilömme nimi oli ekassa suomennoksessa Kalpa Kassinen. En ehkä selviä tästä. :D Puutteistaan huolimatta Hobitti on kuitenkin helppolukuinen klassikko, ja saa neljä tähteä. Bilbo käy tarinan edetessä läpi kunnon kasvutarinan, ja lopussa hän on kaukana siitä tärisevästä ja mukavuudenhaluisesta hobitista, jollaisena lähti matkalle.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Matkakertomus. Kirja kuuluu myös BBC:n 100 kirjan listaan.

Subjektiivinen tuomio: ****

J. R. R. Tolkien
Hobitti
Suom. Kersti Juva
WSOY 2006
328 sivua