Kivistö & Riikonen: Mitä jokaisen tulee tietää antiikista

Eurooppalainen ja myös amerikkalainen kulttuuri on juutalais-kristillisen tradition ohessa suuressa määrin rakentunut antiikin Kreikan ja Rooman perinnön varaan. Niin kirjallisuus ja taide kuin politiikkakin ovat monessa suhteessa antiikista juontuvan aineksen kyllästämää ja läpitunkemaa. Usein antiikki on tullut niin kiinteäksi osaksi nykyisen kulttuurin ilmiöitä, että sen läsnäoloa ei välttämättä huomaa tai tule tarkemmin ajatelleeksi.”

Sari Kivistön ja H. K. Riikosen toimittama Mitä jokaisen tulee tietää antiikista kuuluu ensimmäisen kirjallisuuden kurssini lähdekirjallisuuteen. Se oli kahdesta antiikkia käsittelevästä kirjasta ohuempi ja mukavamman näköinen, joten päätin lukea sen aluksi ja kokonaan. Päätös oli oikea, sillä kirja opastaa lukijan antiikin Kreikan ja Rooman maailmaan helppotajuisesti ja kiinnostavasti.

Kirja alkaa 12 teesillä, miksi antiikista ylipäätään pitäisi tietää – käy selväksi että sen ajan ajatukset ja tavat vaikuttavat suurin piirtein kaikkeen mitä teemme nykyään, emmekä välttämättä edes tajua sitä. (Minun pitää seuraavassa oppimistehtävässä pohtia näitä teesejä kahden sivun verran. Ei vielä aavistustakaan, miten teen sen.)

Tämän jälkeen kirjassa on omat luvut klassisille kielille, kirjallisuudelle, taiteelle, uskonnolle, filosofialle, valtiolle ja antiikin perinnölle länsimaisessa humanismissa. Oman lukunsa saa myös antiikin ihannointi ja kritiikki. Minulle mielenkiintoisimpia osia olivat kreikasta ja latinasta kertovat luvut, kirjallisuusosio muinaisine sankareineen ja jumalat ja myytit.

Sain luettua kirjan suhteellisen nopeasti, eikä se tuntunut ollenkaan oppikirjalta. Sen sijaan sain jatkuvasti uusia ahaa-elämyksiä, kun luin, mistä mikäkin kreikkalais- tai latinalaisperäinen sana alun perin tulee. Analyysi, hypoteesi ja fobia ovat peruskamaa, mutta esimerkiksi amatööri tulee latinan rakastajaa tarkoittavasta sanasta. Siis jonkun asian intohimoinen harrastaja, aivan! Tai tiesitkö, että akatemia-sana tulee sen nimenomaisen lehdon nimestä, jossa Platon piti filosofikouluaan? Tai että skhole tarkoitti alun perin vapaa-aikaa? … *innostuu vähän liikaa*

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka haluavat kompaktissa muodossa annoksen kiinnostavaa antiikin kulttuurihistoriaa. Itse olisin voinut lukea tämän myös ilman niskaan hengittävää oppimistehtävää.

Päivitys 9.9. Kirja pääsee sittenkin mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa ”Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit”. Siinä on sekä eläin kannessa (41) että se kertoo ajasta, jota en ole elänyt (34). Kiitos vinkistä!

Subjektiivinen tuomio: ****

Sari Kivistö ja H. K. Riikonen (toim.)
Mitä jokaisen tulee tietää antiikista: Kreikka & Rooma
Avain 2013
230 sivua

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

”– En ollut koskaan lumoutunut, hurmaantunut ja uppoutunut mihinkään tarinaan sillä tavalla kuin siihen kirjaan, Clara selitti.
– Siihen asti lukeminen oli ollut minulle pakkopullaa, eräänlainen sakko, joka oli maksettava opettajille ja kotiopettajille ilman että oikein tiesi minkä takia. En tuntenut lukemisen nautintoa, sitä riemua kun sielussa avautuu ovia joiden taakse voi kurkistaa, halua antautua mielikuvituksen, kauneuden sekä tarinan ja kielen mysteerien vietäväksi. Kaiken tämän sain sen romaanin myötä.

Tuulen varjo on ollut meikäläisen lukulistalla pitkään. Sitä on kehuttu monessa paikassa, ja aloitinkin lukemaan sitä joskus nuorempana. Silloin teksti ei kuitenkaan maistunut ja kirja jäi heti alkuunsa kesken. Päätin nyt antaa kirjalle uuden mahdollisuuden.

Nykyään tykkään kiinnittää huomiota kirjojen ensimmäisiin lauseisiin, ja Tuulen varjon alulle täytyy antaa pointsit kiinnostuksen herättämisestä:

Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.

Kirja sijoittuu 1940-1960 -luvuille Barcelonaan. Kymmenvuotias Daniel Sempere asuu kahdestaan isänsä kanssa ja auttaa tätä pyörittämään käytettyjen kirjojen kirjakauppaa. Sinä aamuna, kun Daniel herää ja tajuaa unohtaneensa äitinsä kasvot, isä vie hänet Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä hän saa valita yhden kirjan, josta pitäisi huolta loppuelämänsä ajan, ja hän valitsee Tuulen varjon.

Kirja on lähes mestariteos, ja Daniel alkaa etsiä tietoa sen kirjailijasta, Julian Caraxista. Mies on kuitenkin kadonnut mystisesti, ja hänen kirjojaan on lähes mahdotonta löytää mistään. Caraxista tulee Danielille pakkomielle, ja hän alkaa seurata kirjailijan jalanjälkiä. Pian hän huomaa, ettei ole ainoa etsivä, ja lisäksi häntä alkaa uhkailla eräs Caraxin romaanin henkilöistä.

Pidin Tuulen varjosta paljon. Siinä on taidokkaasti punottu juoni ja kiinnostavia henkilöhahmoja (lempparini on hurmaava Fermín). Mikään koukuttava page-turner kirja ei ole, mutta verkkaisesti rakentuva tarina palkitsee lukijansa. Rauhallisesta tahdista huolimatta juoni ei missään vaiheessa käy tylsäksi, vaikka välillä käydään pitkissäkin takaumissa ja muistelmissa.

Kirja lupaa takakannessa olevansa sekä jännäri, rakkausromaani ja kauhutarina, ja siitä löytyy tosiaan kaikkia elementtejä. Caraxin salaisuus kiehtoo, ja erityisesti Aldayan palatsia kuvailtaessa jännityskin kohosi niin, etten viitsinyt lukea yksin eteenpäin illalla ennen nukkumaanmenoa vaan piti vaihtaa Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Romantiikkaakin löytyy, vaikka suurin osa kirjan rakkaustarinoista on luonteeltaan traagisia.

Alun ja takakannen perusteella odotin tarinalta enemmänkin maagisia elementtejä, mutta loppujen lopuksi ratkaisu oli aika arkinen ilman sen kummempia yliluonnollisuuksia. Loppu ei myöskään ollut ihan niin dramaattinen kuin olin ajatellut. Ympyrä sulkeutuu ja kaikki langanpäät solmitaan yhteen.

Tästä on monissa muissakin kirjablogeissa tykätty kovasti, joten suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos et ole Tuulen varjoa vielä lukenut. Jännittävä, kirjoja ylistävä romaani ripauksella romantiikkaa ja hyvällä juonella on hyvä yhdistelmä.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Carlos Ruiz Zafón
Tuulen varjo
Suom. Tarja Härkönen

646 sivua
Otava 2004

Laura Honkasalo: Nuukaillen

nuukaillen-eli-kuinka-pelastin-kukkaroni-ja-maailman”Voiko kaunista turhuutta rakastava nykyihminen oppia yhtä järkeväksi kuin esiäitimme? Nuukailu on vaikeaa, sillä kuluttamisesta on tullut meille lähes elämäntehtävä.”

Luulin alun perin, että Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen on taas yksi opas säästäväisempään elämäntapaan. Kirja paljastui kuitenkin enemmän Honkasalon elämänkerralliseksi tarinaksi, jossa hän kertoo elämänmuutoksestaan yksinhuoltajaksi jäämisen jälkeen ja tutustumisestaan nuukailun maailmaan.

Tällaisena kirja toimii oikein hyvin, ja sai ainakin minut lukemaan innokkaasti. Kerronnan seassa on runsaasti hyviä vinkkejä ja ajatuksia yksinkertaisempaan arkeen.

Kirjassa keskitytään vuorollaan moniin aiheisiin: ruokaan ja tähteisiin, kotikutoisiin kosmetiikkatuotteisiin, vaatehankintoihin ja laukkuihin, brändäykseen, lastentarvikkeisiin, hamstraamiseen ja tavaroiden karsimiseen.

Oman lukunsa on saanut myös supernuukailija, jolla minimalismi on keikahtanut toiseen ääripäähän (eikä sekään ole hyvä). Honkasalo puhuu paljon muoti- ja sisustusbloggaajista ja heidän vaikutuksestaan kulutuskäyttäytymiseen, ehkä minun makuuni vähän liikaakin.

Lukujen välissä on hauskoja lainauksista vanhan ajan kotitalousoppaista sekä Honkasalon omia nuukailu- ja ekoiluvinkkejä. Lyhyet luvut sopivat erinomaisesti luettavaksi yksi kerrallaan aamupalapöydässä, kuten minä tein. Honkasalon ote on lämminhenkinen ja hän puhuttelee lukijaa suoraan.  Kaiken kaikkiaan tykkäsin kirjasta kovasti ja suosittelen muillekin.

Subjektiivinen tuomio: ****

Laura Honkasalo
Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Kirjapaja 2014
200 sivua