*****

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus

”Saadakseen minut ymmärtämään, miksi jotkut Afganistanin bacha poshit jatkavat miehen elämäänsä vielä aikuisenakin, toinen sisko esittää retorisen kysymyksen, johon on musertavan selvä vastaus. ’Jos saisitte astua ulos tuosta ovesta miehenä tai joutuisitte jäämään tänne ikuisiksi ajoiksi naisena, kumman valitsisitte?’”

Sain toimittaja Jenny Nordbergin tietokirjan Kabulin tyttöjen salaisuus lahjaksi parin muun pokkarin kanssa. Tartuin tähän ensimmäisenä, koska aihe oli takakannen perusteella kaikkein hätkähdyttävin ja kiinnostavin.

Kirja osoittautuikin kiinnostavaksi, ajatuksia herättäväksi ja myös koskettavaksi. Nordberg kertoo kirjassaan nykyajan afgaanityttöjen ja -naisten tarinoita. Maata hallitsevat miehet, ja naisten elämä on äärimmäisen rajoitettua. Heidän tärkein tehtävänsä on synnyttää poikalapsia, ja tytön syntymää saatetaan jopa surra.

Joskus saatetaankin päätyä erikoiselta kuulostavaan vaihtoehtoon: kasvattaa tytär väliaikaisesti poikana. Nordberg törmäsi ensimmäiseen tällaiseen lapseen sattumalta, ja alkoi selvittää taustoja tarkemmin. Aluksi näitä bacha posheja ei tuntunut löytyvän juuri mistään, eikä heitä ollut virallisesti edes olemassa esimerkiksi kirjallisuudessa. Kaiveltuaan tarpeeksi Nordberg löysi kuitenkin useita eri-ikäisiä naisia, jotka elivät tai olivat eläneet osan elämästään miehinä.

Ilmiö on monitahoinen, eikä sillä ole vain yhtä syytä. Kirja perehdyttää lukijan aiheeseen monelta kannalta ja jättää tilaa myös omille pohdinnoille. Poikana eläminen lapsena antaa monille tytöille voimaannuttavan kokemuksen, kun he saavat riehua, leikkiä ja käyttäytyä siskojaan vapaammin. Perheet välttyvät häpeältä, jos yksi tyttökatraasta esiintyy poikana. Sisaret voivat liikkua vapaammin ulkona ja tehdä asioita ”miespuolisen” seuralaisen kanssa.

Puberteetin kynnyksellä bacha poshit muutetaan takaisin naisiksi, joiden liikkuminen on rajoitettua ja tehtävänä on mennä naimisiin ja alkaa synnyttää lapsia. Monesti se onnistuu ongelmitta, mutta kirjassa tavataan myös teini-ikäinen, joka ei haluakaan olla tyttö ja alistua ahtaaseen naisen muottiin, sekä aikuinen, joka kipuilee nyt naiseutensa kanssa eikä koe sukupuoltaan luontevaksi. Toisaalta esiin tulee myös bacha posheja, jotka eivät koskaan lakanneet elämästä miehinä tai menneet naimisiin.

Kabulin tyttöjen salaisuudessa pohditaan paljon sosiaalista sukupuolta. Tyttöjen ja poikien erilainen kasvatus näyttäytyy käsittämättömänä, kun bacha posheja kohdellaan ensin täysin eri tavoin kuin sisariaan, ja myöhemmin tehdään täyskäännös. Ilmiö on julkinen salaisuus, sillä ”keksitty poika on parempi kuin ei mitään”. Toisaalta se on myös hyvin ymmärrettävä ja jossain määrin looginenkin teko ihmisten elämäntilanteissa. Kirjassa naisten kipeät tarinat tulevat lähelle, ja harva saa onnellisen loppunsa.

Nordberg myös hätkäytti kirjan keskivaiheilla ainakin minut kauhisteluistani, kun afgaanikulttuurin, perhe-elämän ja nuorten tyttöjen aviohaaveiden kuvailun jälkeen mainittiin samaan aikaan televisiosta tulleet prinssi Williamin ja Kate Middletonin häät. Rakeisessa kuvassa näki, kuinka isä luovutti valkoiseen huntuun puetun tyttärensä aviomiehelle muiden hurratessa – ja tästä lähin naisen tärkein tehtävänsä on tuottaa perillinen. Romanttista!

Monella tapaa Kabulin tyttöjen salaisuus toi mieleen Mari Mannisen kirjan Yhden lapsen kansa. Kun suvun turvaamiseksi on tärkeintä saada poikalapsi, ihmiset keksivät mitä epätoivoisimpia keinoja saavuttaakseen tavoitteensa. Molemmat kirjat osoittavat myös, että seuraukset ovat yhtä monitahoiset kuin itse ilmiötkin, ja huonoltakin kuulostavista ratkaisuista voi seurata toivoa ja jotain hyvää.

Kirja pääsee lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Subjektiivinen tuomio: *****

Jenny Nordberg
Kabulin tyttöjen salaisuus – vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa
Suom. Irmeli Ruuska 
WSOY 2015
363 sivua

Sarah Andersen: Adulthood is a Myth

”Is adulthood an exciting new challenge for which you feel fully prepared? Ugh. Please go away.”

Olen seurannut mainiota Sarah’s Scribbles -sarjakuvaa jo pitkään Facebookissa, ja nauranut välillä ääneen ihan vedet silmissä. Huomattuani arvion Yöpöydän kirjoissa päätin vihdoin ostaa albumin myös omaan hyllyyn.

Sarah Andersenin ”ei missään nimessä omaelämänkerralliset” sarjakuvat kuvailevat tavallisen nuoren naisen elämää, sellaisen joka elää ihan mukavaa arkea mutta ei ole aina ekstrovertti tai kuvauksellinen tai ylipäätään innostunut ihmisistä. Pienet tarinat ja arkipäivän sattumukset ovat toisaalta absurdeja ja huvittavia, ja toisaalta niin samaistuttavia.

Albumissa oli aika paljon jo netistä tuttuja strippejä, mutta onneksi myös uutta materiaalia. Kirja oli nopeasti luettu läpi, mutta siihen tulee varmasti palattua aina kun tarvitsee hieman piristystä tai vertaistukea arkeen. Suosittelen lämpimästi! Itseäni kutkuttelee kovasti jo Andersenin seuraava albumi Big Mushy Happy Lump.

Sivutiellä-blogin kommenttiosiossa käytiin myös hieman keskustelua kirjasta ja sen luomasta nais/ihmiskuvasta. Itse en osannut ongelmakohtia edes huomata kun keskityin hihittelemään Sarahin hahmon toilailuille ja mietelmille. Mielestäni sarjakuva tarjoaa sopivasti armollisuutta ja itselleen nauramista meille aikuisille ja ”aikuisille”.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja ”kertoo sinusta”. 

Subjektiivinen tuomio: *****

Sarah Andersen
Adulthood is a Myth – A ”Sarah’s Scribbles” collection
Andrews McMeel Publishing 2016
109 sivua

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

”Tarkkailin heitä vaivihkaa. He vaikuttivat normaalilta perheeltä, vaikka en välttämättä tiennyt, minkälainen sellainen perhe oli. Tunsin jotain, jolle ei ole sanaa: nostalgiaa elämästä, jota en ollut koskaan elänyt.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Minulla oli varsin korkeat odotukset Ben Kallandin ensimmäiselle aikuisten romaanille, kuten sitä kustantajan esitteessä kuvataan. Sain itse asiassa jo alkukesästä lukea maistiaisen kirjan dramaattisesta avauskohtauksesta, joka johtaa erään pojan kuolemaan ja tempaisee lukijan vauhdilla mukaansa. Lisäksi kirjaa kehutaan vuolaasti melkein joka paikassa.

Vien sinut kotiin ei ole aiheeltaan ihan tyypillisimpiä kirjoja joita yleensä luen. Se kertoo yhden perheen elämästä uskonlahkon varjossa, perhesuhteista ja niiden pirstaloitumisesta, huippulahjakkuudesta, vieraantumisesta ja sivullisuudesta. Tartuin kuitenkin kirjaan saman tien kun sain sen postitse, ja luin yhdessä illassa. Voin hyvin todeta, että kirja lunasti kaikki odotukseni sille.

Kertojana on perheen poika Markus, joka on muuttanut aikuistuttuaan Yhdysvaltoihin ja pyrkii etenemään urallaan Jehovan todistajien päämajassa – lahkon, jota ei itse asiassa mainita nimeltä kertaakaan kirjassa, mutta jonka säännöt ja tavat kietoutuvat tiukasti kaikkien henkilöiden elämään. Markus aloittaa tarinansa päivästä, jolloin hän saa kirjeen naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Siitä lähtee keriytymään auki perheen tarina, jossa vuorotellaan takaumien ja nykyisyyden välissä.

Vasta muiden arvioita luettuani havahduin huomioon, että Markus on tosiaan kertojana epäluotettava. Hän ei pyri piilottamaan huonoja puoliaan ja kertoo tarinaansa tunteilematta, mutta lukija ei tiedä, missä kohtaa hän vähättelee omaa vastuutaan tai kaunistelee osuuttaan tapahtumista. Hän on hahmona kuitenkin kiinnostava omine pyrkimyksineen, kipuineen ja virheineen.

Kirjan muista henkilöistä nousee erityisesti Markuksen kolmesta siskosta toiseksi nuorin, huippulahjakas Ellen, jolle viulunsoitto on elämä. Kalland kuvaa tytön musikaalisuuden ja musiikin hengästyttävän upeasti ja elävästi, niin että ainakin itse musiikkia harrastaneena nautin jokaisesta sanasta. Ellen erottuu muutenkin muista pikkuvanhalla luonteellaan, huumorillaan ja älyllään. Lukija saa tietää jo kirjan alkulehdillä että Ellen on kuollut, ja Markus-veli maalaa hänestä kuvan traagisena, lähes täydellisenä hahmona.

”Näytti kuin Ellen ei olisi soittanut, vaan viulu soitti itse, Ellen vain seurasi viulun ehdottamaa polkua.”

Ilman sen enempiä ylisanoja, tämä kirja osui ja upposi: tarina, henkilöt ja tunnelma muodostavat ehyen kokonaisuuden, jossa ei ole mitään liikaa ja joka kantaa viimeiselle sivulle asti. Vien sinut kotiin tekee jehovantodistajuudelle saman kuin Taivaslaulu teki lestadiolaisuudelle: Yhteisöön syntynyt ja sen tunteva kirjailija upottaa uskonnon elementit sujuvasti tarinaan ilman saarnaamisen makua, ja luo kokonaisuudesta samalla jotain todella kaunista, aitoa ja surullista. Lopussa on onneksi toivoa, kummassakin kirjassa.

”Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.” – Ellen

Subjektiviinen tuomio: *****

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

PS. Kirjan lopussa on tarinan ääniraita, jossa luetellaan kaikki kirjassa esiintyvät kappaleet ja konsertot. Jos olisin Ben tai Atenan markkinointi-ihminen, tekisin kappaleista Vien sinut kotiin -soittolistan Spotifyhyn tai YouTubeen. Itse kuuntelen tätä postausta kirjoittaessani Carmen-fantasiaa viululle.

Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena 2017
284 sivua