Robert Lacey: The Crown – todellinen tarina

Kruunun on aina voitettava – sen on aina voitettava.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Harryn ja Meghanin häiden jälkeen luin mainion tietokirjan Monarkian muruset, ja kuninkaallishuumassani jatkoin Robert Laceyn kirjaan The Crown – todellinen tarina. Olen katsonut Netflixistä molemmat The Crown-sarjan tuotantokaudet ja pitänyt niistä kovasti, joten kirja luonnollisesti kiinnosti.

Kirja keskittyy syventämään ensimmäisen tuotantokauden tapahtumia, jotka sijoittuvat kuningatar Elizabethin vaiheisiin vuosina 1947-1950. Kirjailija Robert Lacey toimii televisiosarjan historiallisena asiantuntijana, joten hän tietää mistä puhuu. Kuvituksena on käytetty sekä aitoa kuvamateriaalia että sarjan näyttelijöitä, ja kirjan luvut on jaoteltu sarjan jaksojen mukaan. Oli muuten hauskaa huomata, kuinka yhdennäköisiä sarjan hahmoista on saatu tosielämän vastineidensa kanssa.

Sarjan tekoa kuvataan eniten esipuheessa, ja myöhemmissä vaiheissa se nostetaan lähinnä esiin jos tapahtumat on kirjoitettu poikkeamaan oikeasta historiasta. Pääosin kirjaa voisi siis lukea pelkästään tietokirjana Iso-Britannian kuningasperheestä ja poliittisesta tilanteesta 1950-luvulla.

Monarkian muruset -kirjan kepeän viihdyttävän otteen jälkeen The Crown tuntui aika raskaalta ja osittain vaikeaselkoiselta tekstiltä, joka on täynnä nimiä, vuosilukuja ja sitaatteja. Tekstin joukkoon on siroteltu sinänsä mielenkiintoisia teemasivuja tietyistä henkilöistä tai tapahtumista, mutta ne katkaisevat luvun yleensä keskeltä lausetta, mikä ei tee helpoksi palata takaisin varsinaiseen tekstiin.

Luulen että kirja aukeaakin ehkä paremmin brittiläiselle lukijalle kuin suomalaiselle kuninkaallisia sivusta seuraavalle tallaajalle. Jos kuitenkin The Crown -sarja kolahtaa ja haluat perehtyä nimenomaan kuningatar Elizabethin ja kumppanien taustoihin, kannattaa lukea tämä.  Minulle kävi samalla tavalla kuin kesken jääneet Hidden Figures – Varjoon jääneet -kirjan kanssa – lukemisen sijaan teki jatkuvasti mieli mennä ennemmin katsomaan itse sarjaa.

Taas huijaan ehkä vähän, mutta kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

PS. Myös Minerva Kustannukselta on ilmestynyt tänä vuonna kirja Elizabeth ja Philip – kuninkaallisen avioliiton tarina.

Subjektiivinen tuomio: ***-

Robert Lacey
The Crown – todellinen tarina
Suom. Tarja Kontro

Otava 2017
310 sivua

Helena Waris: Linnunsitoja

Tuntuu turvattomalta nähdä kauas ympärilleen. Maisema on hallitsematon ja siinä on liikaa aukkoja. Kuilussa horisontti ulottuu aina vain seuraavaan kortteliin, ja näkymä päättyy joko Kuilun seinämään tai Koneeseen. Kuilussa taivasta on vain ohut kaistale suojaverhon takana. Täällä taivas on kaikkialla ympärillämme eikä välissä ole mitään.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Helena Waris on suhteellisen pitkän linjan suomalainen fantasiakirjoittaja, mutta Linnunsitoja on ensimmäinen teos, jonka luen häneltä. Kirja on YA-fantasiagenreen solahtava dystopia, jonka päähenkilönä on nuori Zemi.

Zemi pakenee Koneiden hallitsemasta Kuilusta ja päätyy kauas myrskyävän meren ympäröimälle majakkasaarelle kapinallisten tukikohtaan. Ainoana viestintäkeinona ovat linnut, joiden kanssa Zemi huomaa tulevansa hyvin toimeen. Vähitellen taustalta alkaa hahmottua suurempi suunnitelma, eikä hän enää tiedä, keneen voi luottaa.

Linnunsitoja rikkoo fantasiagenren tuttua kaavaa, sillä se on 171 sivullaan varsin lyhyt. Sivumäärästä johtuen kerronta on tiivistä ja tiukan toimintavetoista: maailmaa ei selitetä, vaan lukija pudotetaan suoraan sen keskelle. Tylsiä hetkiä ei tule. Waris onnistuu maalaamaan muutamilla lauseilla elävän kuvan synkästä maailmasta, ja lukijana tuntee itsekin olevansa mukana kalsean kostealla saarella meren pauhatessa taustalla. Henkilöitä on sopiva määrä, mutta kukaan ei nouse joukosta erityisen kiinnostavaksi tapaukseksi.

Kirja toimii kyllä näinkin, mutta minä jäin kaipaamaan vielä syvempää maailman kuvausta ja henkilöhahmojen rakentamista. Haluaisin tietää lisää Koneiden hallitsemasta maailmasta ja sen säännöistä ja historiasta. Nyt Linnunsitojan tarina voisi hyvin olla osa suurempaa kokonaisuutta. Loppukliimaksi ja ratkaisu tuntuivat hieman hätäisiltä.

Tätä voi kuitenkin suositella fantasian ja dystopioiden ystäville tummasävyiseksi välipalaksi. Jos paksut tiiliskivikirjat ahdistavat, voi olla helpompaa aloittaa tiiviistä teoksesta, jonka saa varmasti luettua loppuun. Sen verran kirjassa on väkivaltaa ja sadismia, kun kuvataan esimerkiksi Zemin menneisyyttä kylpyläorjana, ettei kirjaa kannata välttämättä tyrkätä ihan nuorimmille lukijoille.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa on mukana meri.

Subjektiivinen tuomio: ***

Helena Waris
Linnunsitoja
Otava 2017
171 sivua

Miettinen & Pelli: Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa

Termiä vahvauskoinen käytetään kuvaamaan henkilöä, joka suhtautuu hengellisiin asioihin omakohtaisen vakavasti. Tavallisesti vahvauskoinen kokee olevansa enemmän kuin tavallinen kristitty. Tässä kirjassa tutkitaan, miten vahvauskoisia hallitaan ja mihin uskonnollisten hirmuhallitsijoiden valta perustuu.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Epätervettä uskonnollisuutta käsittelevä tietokirja Harhaanjohtajat jakautuu useaan osaan. Terho Miettinen on kerännyt suuren määrän lähdemateriaalia sekä haastatellut kertomansa mukaan yli 80 henkilöä.

Alkupuolella käsitellään 1900-luvun alun uskonlahkoja sekä nykypäivän yksittäisiä uskonnollisia johtajia ja heidän väärinkäytöksiään. Aivan omat lukunsa saavat esimerkiksi Tapani Koivuniemi, Leo Meller, Pirkko Jalovaara ja Markku Koivisto, jotka ovat toisinaan nousseet lehtienkin otsikoihin. Tikunnokkaan on nostettu myös minua nuorempi Patrick Tiainen, jonka puheita ja blogikirjoituksia siteerataan pitkästi.

Terho Miettinen on itse taustaltaan helluntailainen, ja on onnistunut irrottautumaan sen ”ahtaista ympyröistä”. Raija Pelli on tunnettu toimittaja, joka on ollut julkisuudessa myös sen takia, että kertoo tulevansa näkijäsuvusta, näkevänsä yliluonnollisia näkyjä sekä saavansa viestejä tuonpuoleista. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, että Harhaanjohtajat-kirjassa pyritään selittämään kaikki yliluonnollinen pelkästään psykologisiksi ilmiöiksi. Tueksi otetaan sopivalta kuulostavia yksittäisiä psykologian teorioita, jotka vaikuttavat kuitenkin riittämättömiltä selittämään sellaisenaan ihmisten yliluonnollisia kokemuksia.

Kirjoittajat pyrkivät tutkimukselliseen näkökulmaan, mutta kirja ei onnistu pysymään neutraalina. Kielteinen asenne karismaattisiin liikkeisiin, lahkoihin ja niihin liittyviin henkilöihin paistaa vahvasti läpi. Lähtökohtana käytetään Miettisen itse keksimää termiä vahvauskoinen, joka käytännössä kattaa kaikki tapakristittyjä vakavammin uskoon suhtautuvat (itseni mukaan lukien). Kertomalla mitä tällainen vahvauskoinen tekee ja kokee Miettinen ja Pelli sortuvat jatkuvasti rankkaan yleistykseen läpi teoksen.

Joistakin vahvauskoisista voikin sanoa, että he suhtautuvat elämän haasteisiin poikkeuksellisen tyynesti. Mielenrauha lienee seurausta siitä, että Jumalan koetaan olevan apuna kaikessa ja lopulta päättävän asioista.
Toisaalta taas jotkut niistä, jotka kokevat päässeensä osalliseksi Jumalan rauhasta, ylentävät itsensä kaiken maallisen ja tavallisena pidetyn yläpuolelle. Mikään inhimillinen ei voi heitä koskettaa. Aito kohtaaminen hyvin vaikeaa [sic] tai jopa lähes mahdotonta, ja normaaliin puheeseen saatetaan vastata lauseilla Raamatusta. Usein tällainen ihminen levittää ympärilleen neuroottista torjuntaa ja pahaa oloa.” (s. 147)

Toisaalta pahasta maailmasta ei juuri tarvitse välittää. Luonnonsuojelua ei tarvita, sillä aivan pian Jeesus tulee noutamaan omansa taivaan kirkkauteen. Luonnon suojeleminen on vahvauskoisen mielestä yhtä viisasta kuin olisi asetella uppoavan laivan tauluja parempaan järjestykseen.” (s. 150)

Ei ihme, että vahvauskoinen pelkää jatkuvasti. – – Nykyhetkessä eläminen ja siitä nauttiminen jää vahvauskoiselle vieraaksi.” (s.153)

O_o

Kirjan rakenne on sekava ja teksti hyppii aiheesta toiseen. Alkupuolella rakenne vielä säilyy, mutta loppua kohden asia lähtee täysin lapasesta. Ensin puhutaan ylistysmusiikista, sitten seksuaalisuudesta, yhtäkkiä manipuloinnista ja sitten hypätäänkin arvioimaan Leo Mellerin yksittäistä saarnaa ufoista. On kuin kirjaan olisi haluttu sulloa mukaan kaikki mahdollinen paha kaikista. Kuinka olennainen tieto on, että Leo Meller ei ole maksanut tv-lupamaksuaan?

Uskonnollisissa yhteisöissä on varmasti aina heikkouksia ja väärinkäytöksiä, ihmisiä kun olemme. Näitä asioita pitääkin tutkia ja syylliset panna vastuuseen. En kuitenkaan tiedä, ketä tämä kirja palvelee nykymuodossaan. Se ei ole ”uskoa kunnioittava” niin kuin lehdistötiedotteessa kerrotaan, se ei tarjoa vertaistukea uskonnon uhreille, monet käsitteet eivät välttämättä aukea uskontoja tuntemattomille, ja monia kristittyjä kirja varmasti loukkaa. Jäljelle jää vain pitkäksi venähtänyt kohukirja.

Yllätyin, että laatukustantamona profiloitunut Docendo on päätynyt julkaisemaan näin epätasaiseksi jääneen teoksen. Harhaanjohtajat olisikin kaivannut rankasti tiivistystä, uudelleenjärjestelyä ja kustannustoimittajan työstöä. On surullista, jos tämä kirja jää jonkun ihmisen ainoaksi kosketuspinnaksi herätysliikkeisiin tai karismaattiseen kristillisyyteen.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjan nimessä on adjektiivi.

Subjektiivinen tuomio: **

Terho Miettinen & Raija Pelli
Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa
Docendo 2017
247 sivua