Arvostelukappale

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Tarkkailin heitä vaivihkaa. He vaikuttivat normaalilta perheeltä, vaikka en välttämättä tiennyt, minkälainen sellainen perhe oli. Tunsin jotain, jolle ei ole sanaa: nostalgiaa elämästä, jota en ollut koskaan elänyt.”

Minulla oli varsin korkeat odotukset Ben Kallandin ensimmäiselle aikuisten romaanille, kuten sitä kustantajan esitteessä kuvataan. Sain itse asiassa jo alkukesästä lukea maistiaisen kirjan dramaattisesta avauskohtauksesta, joka johtaa erään pojan kuolemaan ja tempaisee lukijan vauhdilla mukaansa. Lisäksi kirjaa kehutaan vuolaasti melkein joka paikassa.

Vien sinut kotiin ei ole aiheeltaan ihan tyypillisimpiä kirjoja joita yleensä luen. Se kertoo yhden perheen elämästä uskonlahkon varjossa, perhesuhteista ja niiden pirstaloitumisesta, huippulahjakkuudesta, vieraantumisesta ja sivullisuudesta. Tartuin kuitenkin kirjaan saman tien kun sain sen postitse, ja luin yhdessä illassa. Voin hyvin todeta, että kirja lunasti kaikki odotukseni sille.

Kertojana on perheen poika Markus, joka on muuttanut aikuistuttuaan Yhdysvaltoihin ja pyrkii etenemään urallaan Jehovan todistajien päämajassa – lahkon, jota ei itse asiassa mainita nimeltä kertaakaan kirjassa, mutta jonka säännöt ja tavat kietoutuvat tiukasti kaikkien henkilöiden elämään. Markus aloittaa tarinansa päivästä, jolloin hän saa kirjeen naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Siitä lähtee keriytymään auki perheen tarina, jossa vuorotellaan takaumien ja nykyisyyden välissä.

Vasta muiden arvioita luettuani havahduin huomioon, että Markus on tosiaan kertojana epäluotettava. Hän ei pyri piilottamaan huonoja puoliaan ja kertoo tarinaansa tunteilematta, mutta lukija ei tiedä, missä kohtaa hän vähättelee omaa vastuutaan tai kaunistelee osuuttaan tapahtumista. Hän on hahmona kuitenkin kiinnostava omine pyrkimyksineen, kipuineen ja virheineen.

Kirjan muista henkilöistä nousee erityisesti Markuksen kolmesta siskosta toiseksi nuorin, huippulahjakas Ellen, jolle viulunsoitto on elämä. Kalland kuvaa tytön musikaalisuuden ja musiikin hengästyttävän upeasti ja elävästi, niin että ainakin itse musiikkia harrastaneena nautin jokaisesta sanasta. Ellen erottuu muutenkin muista pikkuvanhalla luonteellaan, huumorillaan ja älyllään. Lukija saa tietää jo kirjan alkulehdillä että Ellen on kuollut, ja Markus-veli maalaa hänestä kuvan traagisena, lähes täydellisenä hahmona.

Näytti kuin Ellen ei olisi soittanut, vaan viulu soitti itse, Ellen vain seurasi viulun ehdottamaa polkua.

Ilman sen enempiä ylisanoja, tämä kirja osui ja upposi: tarina, henkilöt ja tunnelma muodostavat ehyen kokonaisuuden, jossa ei ole mitään liikaa ja joka kantaa viimeiselle sivulle asti. Vien sinut kotiin tekee jehovantodistajuudelle saman kuin Taivaslaulu teki lestadiolaisuudelle: Yhteisöön syntynyt ja sen tunteva kirjailija upottaa uskonnon elementit sujuvasti tarinaan ilman saarnaamisen makua, ja luo kokonaisuudesta samalla jotain todella kaunista, aitoa ja surullista. Lopussa on onneksi toivoa, kummassakin kirjassa.

Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.” – Ellen

Subjektiviinen tuomio: *****

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

PS. Kirjan lopussa on tarinan ääniraita, jossa luetellaan kaikki kirjassa esiintyvät kappaleet ja konsertot. Jos olisin Ben tai Atenan markkinointi-ihminen, tekisin kappaleista Vien sinut kotiin -soittolistan Spotifyhyn tai YouTubeen. Itse kuuntelen tätä postausta kirjoittaessani Carmen-fantasiaa viululle.

Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena 2017
284 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

3 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muut romaanit

Rämö & Valtari: Unelmahommissa

Se, että joku työ – oli se sitten kauppiaan, kirjailijan, lentäjän tai ammattiurheilijan – on mukavaa, ei tarkoita, että sen pitäisi aina olla helppoa. Intohimoinen unelmatyö ei tietenkään ole pelkkää liitelyä. — Intohimon toteuttaminen on joskus sellaista, jonka puolesta on oltava valmis vähän kärsimäänkin.”

Kukapa ei joskus miettisi, miten hienoa olisi elää blogia kirjoittamalla? Salamatkustaja-blogia pitävä, Islannissa asuva Satu Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Hanne Valtari kertovat kirjassaan, miten ovat luoneet itse omat unelmaduuninsa. Kirja on jakanut blogeissa jonkin verran mielipiteitä, mutta minulle se oli ihanan inspiroivaa ja sopivan kevyttä lukemista kesälle.

Naisten omiin unelmaduuneihin kuuluu esimerkiksi bloggaamista, kirjojen ja lehtijuttujen kirjoittamista, matkustamista, sometyöskentelyä, tuottajana ja matkanjohtajana toimimista ja kivijalkakaupan pitämistä Islannissa. Omien yritystensä kautta he voivat tehdä sitä, mikä milloinkin kiinnostaa eniten ja mistä joku on valmis maksamaan jotain.

Kirjoittajat myös neuvovat, miten lukija pystyy halutessaan samaan. Kaikkien unelma ei tietenkään ole blogin pitäminen – kirja kehottaakin miettimään, mitä sellaista osaa ja tykkää tehdä, josta joku muu olisi valmis maksamaan. Eikä unelmaduuni synny yhdessä yössä, vaan vaatii aikaa ja kypsyttelyä. Blogeillaan tienaavat eivät yleensä tarkemmin avaudu työnsä sisällöstä tai siitä, miten sitä rahaa oikeasti tehdään. Oli siis virkistävää lukea konkarien omakohtainen ja avoin kokemus asiasta.

Unelmahommissa ei ole pelkkä haihattelukirja, vaan mukana on myös sopiva annos realistisuutta. Vaikka alussa meinasinkin heittää kirjan seinään kun luin hehkutusta rennosta työpäivästä Balin paratiisirannalla, käsittelyyn pääsevät myös vähemmän ihanat käytännön asiat. Blogi ei ala tuottamaan rahaa tuosta vaan, vaan vaatii ensin satoja tunteja työtä. Lifestylebloggaja on tavallaan aina töissä. Ja unelmatyötäänkin tekevä ihminen voi uupua, kun paahtaa menemään liian innokaasti ja asioita kasautuu liikaa.

Pyysin kirjasta arvostelukappaleen kun ystäväni vinkkasi siitä – hän arvasi ihan oikein, että kirja vetosi myös meikäläiseen. Pystyn hyvin samaistumaan kirjoittajiin, kun itseänikin kiinnostaa vähän kaikki, enkä haluaisi tehdä työkseni pelkästään yhtä asiaa. Ja olisihan se nyt hienoa, jos pystyisi rahoittamaan maailmanympärimatkan kirjoittamalla matkajuttuja ja blogia. Mutta kirjoittajien sanoin – kaikkea ei tarvitse tehdä nyt, kyllä sitä vielä ehtii.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa on monta kertojaa.

Subjektiivinen tuomio: *****

Satu Rämö ja Hanne Valtari
Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mistä pidät
WSOY 2017
351 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Lifestyle, Työ

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Katse valahti kämmeniin, jotka painuivat vasten kylmää ikkunalautaa. Hän keskittyi. Pinnisteli.
’Nimeni on Aleia’, tyttö sanoi hitaasti. Hän kääntyi Corildonia kohti ja toisti vakaasti: ’Minun nimeni on Aleia.’
Silmistä paistoi yhä pakokauhu.”

Erika Vikin esikoisteos esittelee vähän erilaisen steampunk-vivahteisen fantasiamaailman, jossa hahmot käyttelevät miekkojen sijaan revolvereita ja matkustavat junalla. Kaukana pohjoisessa ihmistyttö tuupertuu Seuran talon portille, josta Corildon-niminen seleesimies löytää hänet. Tyttö ei muista itsestään muuta kuin nimen Aleia, mutta hänellä vaikuttaa olevan outoja voimia. Maailmassa virtaavat uudenlaiset, huonot tuulet, ja Aleia näyttää liittyvän niihin jotenkin. Yhdessä parivaljakko lähtee kohti etelää selvittämään mysteeriä.

Kirja on fantasiapainotteinen matkaromaani, jossa reissataan mantereen halki ja kohdataan kaikenlaisia kommelluksia matkan varrella. Kiinnostavinta antia oli normaalista miekka & magia -fantasiasta eroava maailma, seleesien yliluonnolliset kyvyt ja bonuksena sympaattiset eläinlajit kuten fennekki-kettu ja amargundi-lisko. 

Maailmassa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kaksi aurinkoa. Jäi kuitenkin kiinnostamaan, vaikuttaako tupla-aurinko sen syvällisemmin maailmaan ja luontoon, kuin että hahmot käyttävät aurinkojenlaseja. Kirjailija on taiteillut itse kirjan hienon kannen ja ylläpitää tarinaa syventäviä nettisivuja. Nettisivuilta löytyy tietoa esimerkiksi seleesien toisesta pulssista ja mahdin kanavoimisesta. Toivottavasti maailmaa avataan silti lisää myös kirjojen puolella, ettei perehtyminen jää lukijan oman aktiivisuuden varaan.

Vaikka olenkin vaarassa paljastua pilkunviilaajaksi, mielestäni fantasiamaailmaan tulee säröjä kun ihmishahmot viljelevät jatkuvasti kristillisperäisiä kirosanoja tai juovat sherryä ja konjakkia, jotka ovat tietyillä alueilla valmistettavia juomia (joo, tarkistin Wikipediasta). Nämä pikkuseikat pistivät Aleiasta omaan fantasiasilmään. Seleeseillä oli toki oma huudahduksensa Loreldonin nimessä, jonka taustaa avataan tarkemmin kirjailijan nettisivuilla.

Kirjan ihmishahmot ovat yllättävänkin perinteisiä, tuntuu että olen lukenut samantyyppisistä luonteista useasti aiemminkin. Aleia on itsenäinen, jääräpäinen tyttö ja myöhemmin tavattava Mateo raju mutta pohjimmiltaan kiltti katujen kasvatti. Eniten pidin salaperäisestä ja hieman ristiriitaisesta Corildonista, muista kirjassa esiintyvistä seleeseistä ja heidän välisestään dynamiikasta.

Kieli on hyvää ja kerronta sujuvaa hauskoine kielikuvineen. Erityisen hauskasti oli kirjoitettu fennekki-ketun etsintäretkeä kuvaavat luvut eläimen omasta näkökulmasta. Teksti ei vienyt missään kohdassa vielä täysin mukanaan, mutta se eteni vakaasti ja jaksoin hyvin lukea tuhdit 500 sivua loppuun. Vauhdikkaitakin kohtia oli, mutta henkilöiden puolesta ei varsinaisesti päässyt pelkäämään.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on mielenkiintoinen esikoisteos ja lupaava kotimainen fantasiapaketti. Trilogian toinen kirja Seleesian näkijä ilmestyy jo kesällä 2017, ja odotukset ovat korkealla seuraavien osien suhteen.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimessä on erisnimi.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Erika Vik
Hän sanoi nimekseen Aleia
Gummerus 2017
532 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia

Elina Pitkäkangas: Kajo

Laite piippasi kolme terävää hälytystä ja sen pää vilkutti punaista.
Suuni jäi auki.
Jääkärit, Samu ja Duke tuijottivat kaikki mustaa laitetta. Meni muutama sekunti, ennen kuin kukaan tajusi mitä tulos tarkoitti. Minun testini.

Kajo jatkaa Elina Pitkäkankaan urbaania fantasiatrilogiaa. Ensimmäinen osa ylitti odotukseni ja vei täysillä mukanaan (lue postaukseni Kuurasta). Kajo jatkaa melkein suoraan siitä, mihin Kuuran lopussa jäätiin.

Lukija pääsee seuraamaan tarinaa edelleen kuurankerolaisten nuorten Inkan ja Aaronin näkökulmista. Inka on maksanut kovan hinnan pikkuveljensä hengestä, ja he yrittävät pitää matalaa profiilia Kuurankeron muurien sisällä. Aaron ja Matleena puolestaan samoilevat pakosalla metsän keskellä ja yrittävät vältellä Jahdin kynsiin joutumista. Alkuasetelmasta seuraa yllättäviä kohtaamisia, tiukkoja käänteitä ja tukku uusia henkilöitä.

Inka on kasvanut henkilöhahmona niin, ettei hän ollut oikeastaan enää lainkaan ärsyttävä. Tässä kirjassa taitaakin olla Aaronin vuoro olla hieman rasittava, kun hän vatvoo asioita ja on varsin dramaattinen. Eniten pidin ehkäpä Matleenasta.

Ensimmäisessä kirjassa juoni huipentui loppua kohden, kunnes kaikki kosahti paremman kerran. Toisessa osassa asiat menevät hurjaa vauhtia eteenpäin, ja hyvistä aikeista huolimatta kahta kauheammin solmuun. Juoni meni sen verran kovilla kierroksilla, että toimintaleffamaiset pelastus- ja pakokohtaukset olivat paikoitellen uskottavuuden rajoilla tavallisten suomalaisteinien seikkailuiksi. (Kyllä, mielestäni uskottavuudesta voidaan puhua vaikka kirjassa seikkailevatkin ihmissudet.)

Teksti soljui kuitenkin sujuvana ja tämäkin tuli luettua parissa päivässä. Kuuran kohdalla valitin puhekielisistä dialogista, mutta eipä sekään enää häiritse kun siihen on tottunut. Muutamia kirjoitusvirheitä bongasin – englanninkielisissä lyriikoissa laulettiin esimerkiksi rikkomisen sijaan jarruttamisesta ”They’re never gonna brake me.” Ekan osan tapaan Kajo saa pisteet kauniista kannesta.

Kajo on siinä mielessä tyypillinen trilogian toinen osa, että se alkaa keskeltä ja päättyy kesken kaiken. Odotukset kolmannen osan suhteen ovat siis korkealla, kun tapahtumat huipentuvat päätökseen. Sekä Inkalla että Aaronilla on suuria haasteita edessään tahoillaan.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Subjektiivinen tuomio: ****

Elina Pitkäkangas
Kajo
Myllylahti 2017
343 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia, Nuortenkirjat

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa

Olen lukenut paljon enemmän kirjoja kuin sinä. Ihan riippumatta siitä, montako olet lukenut. Olen lukenut enemmän. Usko pois. Minulla on ollut aikaa.

Törmäsin Kaikki kaikessa -teokseen ensin leffateatterissa, jossa näin siitä tehdyn elokuvan trailerin. Sitten Niina kehui kirjaa niin vuolaasti Twitterissä ja blogissaan, että oli pakko pyytää opuksesta arvostelukappale.

Olen muutenkin aika nopea lukija, mutta jostain syystä e-kirjanlukulaitteella lukeminen sujuu vielä tavallistakin nopeammin, varsinkin jos kirja on hyvä. Latasin Kaikki kaikessa Lettooni, ja ahmaisin sen kerralla vajaassa kolmessa tunnissa.

Kirja kertoo 18-vuotiaasta Madelinesta, joka sairastaa harvinaista tautia, jonka takia hän ei voi oleskella kotinsa ulkopuolella. Hän on allerginen maailmalle: niinpä hän asuu kahdestaan äitinsä kanssa tahrattomassa kodissa, jossa ilma suodatetaan, tulevat vierailijat ja tavarat puhdistetaan perusteellisesti ja ruoka on tarkkaan valittua.

Vaikka Madeline kipuileekin sairautensa takia saamatta jääviä kokemuksia, hän on yllättävän tyytyväinen elämäänsä. Arkeen kuuluu koulua Skypen kautta, koti-iltoja äidin kanssa, surffailua internetissä ja paljon, paljon kirjoja. Yhtäkkiä Maddyn elämä kuitenkin muuttuu – naapuriin muuttaa uusi perhe. Perheen teini-ikäinen poika Olly kiinnittää Madelineen huomiota ikkunan läpi. Maddyn hoitaja päästää Ollyn vierailulle Madelinen kotiin tämän äidin tietämättä, ja se on menoa.

Sanon itselleni, että äidille valehteleminen ei haittaa. Sanon itselleni, että en sairastu. Sanon itselleni, että kaveruudessa ei ole mitään pahaa.
Että Carla on oikeassa, eikä rakkaus vie minulta henkeä.

Odotukseni olivat todella korkealla, ja kirja olikin hyvä. Maddyn ja Ollyn suhteen kehittymisestä oli mukava lukea. Teksti soljui helppolukuisena ja Madelinen kerronta oli kepeää ja mukaansatempaavaa. Maddyn sairauteen ei pureuduta kovin syvällisesti, mutta toisaalta kun kyse on 18-vuotiaan päiväkirjamaisesta tekstistä, ehkä sairauskertomukset eivät kuulukaan siihen.

Välillä luetaan Maddyn ajatuksia, välillä on virkistäviä piirroksia ja välillä Maddyn ja Ollyn sähköposteja tai viihdyttäviä chattailuja. Erilaiset kirjaviittaukset piristivät tekstiä mukavasti ja viittaukset herra Darcyyn naurattivat. Kaiken kaikkiaan nautin lukemisesta ja odotin kovasti loppua – miten Maddy voi yhdistää Ollyn ja elämäntilanteensa? Viekö rakkaus hengen?

Mutta. Kirjan loppu oli valitettavasti minulle pettymys. Teksti oli edelleen hyvää eikä loppu töksähtänyt, mutta en pitänyt lainkaan loppupuolen käänteestä. Harmitti, että niin hienon jännitteen rakentamisen jälkeen kirjassa päädyttiin loppujen lopuksi aika helppoon ratkaisuun.

Yllättävän epätyydyttävästä lopusta huolimatta annan kuitenkin neljä miinus tähteä kirjalle helposti ahmaistavasta YA-lukukokemuksesta, ja ajattelin mennä katsomaan tämän myös elokuvana. Kirjasta tulee muuten kaiken kaikkiaan vahvasti mieleen John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe – jos pidit siitä, pidät todennäköisesti myös tästä.

Millaisia ajatuksia kirja herätti teissä, tuliko lopusta hyvä vai huono fiilis?

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Subjektiivinen tuomio: ****-

Nicola Yoon
Kaikki kaikessa
319 sivua
Tammi 2017

Osta kirja Adlibriksesta*

6 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Nuortenkirjat, Rakkaus