Arvostelukappale

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piteli hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä.
– Se on sydän, mies sanoi viimein.
– Mitä?
Mies hymyili vähän.
– Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on on sydän.
– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai semmoisen sisältä.
– Eikö se ole sama asia? Ettekö usko, että koneellakin on oltava sydän?

Sain Anniina Mikaman esikoisteoksen Taikuri ja taskuvaras luettavaksi vuoden 2018 alussa, kun kirjailija tarjosi sitä minulle luettavaksi. Kirja jäi hyllyyn odottelemaan, kunnes WSOY postitti arvostelukappaleen sarjan toisesta osasta ja havahduin aloittamaan sarjan.

Olin lukenut aika erilaisia arvioita, ja odotin mukiinmenevää kolmen tähden lukukokemusta. Taikuri ja taskuvaras pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti!

Tarina sijoittuu kiinnostavalle aikakaudelle vuoden 1890 Helsinkiin. Nuori Mina asuu kadulla ja elättää itsensä varastelemalla. Eräänä päivänä hän näpistää hienon metalliesineen ärsyttävän oloiselta nuorelta herralta, mutta jää kiinni. Keksijäksi ja taikuriksi osoittautuva Tom ei kuitenkaan ilmianna Minaa, vaan palkkaa hänet töihin talouteensa.

Mina muuttaa taloon, jossa on enemmän ihmeellisiä asioita kuin hän olisi osannut kuvitellakaan. Sekä Tomilla että tämän luona asuvalla äksyllä professorilla on menneisyydessään paljon salaisuuksia, jotka avautuvat pikku hiljaa. Hieman ihmettelin 16- ja 25-vuotiaiden päähenkilöiden orastavaa romanssia, mutta kirja pääsee lopulta yllättämään senkin suhteen.

Näin mielessäni Tomin ihmeiden teatterin jonkinlaisena The Prestige– ja The Greatest Showman -elokuvien kiehtovana yhdistelmänä. Ja jos luonneanalyysiin mennään, Tomista tulee mieleen huikentelevainen velho Howl (Liikkuva linna) ja täydellinen mutta ahdistunut Edward Cullen (Houkutus). Vai mitä sanotte tästä:

Jokin Tomissa taisteli sitä vastaan, mitä hän tahtoi sanoa. Hän suorastaan vapisi, mutta hilliten itsensä loppuun asti hän viimein sanoi hiljaisella äänellä:
– Sillä ei ole merkitystä, mitä minä haluan! Et ole turvassa minun lähelläni. – – En olisi saanut vetää sinua mukaan elämääni.”

Joka tapauksessa Taikuri ja taskuvaras oli antoisa lukukokemus. Teksti on helposti luettavaa ja tarina vie mukanaan. Mikaman luoma maailma on runsas ja täynnä värikkäitä yksityiskohtia. Suosittelen tätä kaikenikäisille lämminhenkisestä fantasiasta pitäville lukijoille. Odotan paljon myös sarjan seuraavalta osalta, Huijarin oppipoika, joka sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä kirjaa. Jos saisin sen vaikka vähän nopeammin luettua kuin reilussa vuodessa!

Subjektiivinen tuomio: ****

Kirja pääsee vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjan nimessä on ammatti.

Anniina Mikama
Taikuri ja taskuvaras
WSOY 2018
415 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*
Osta e-kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia, Nuortenkirjat / YA

Ahlroth & Pohjola: Westerosin kirjeenvaihtaja

”Miltä kausi näyttää ja kuulostaa? Kuka jää henkiin? Kuka lopussa istuu Rautavaltaistuimella? Mitä Yön kuningas haluaa? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin pyrimme vastaamaan kirjan tässä osiossa.
Spekuloidaan.”

Westerosin kirjeenvaihtaja on siitä mielenkiintoinen kirja, että sen elinkaari on vain puoli vuotta. Kirja on ajankohtainen huhtikuuhun 2019 asti, jolloin Game of Thrones -sarjan viimeinen tuotantokausi ilmestyy. Tv-sarja on ohittanut kirjat kauan sitten, joten kukaan ei tiedä, miten tarina päättyy. Tähän markkinarakoon iskee Westerosin kirjeenvaihtaja spekulaatiollaan.

Kirja osui minulla hyvään saumaan, kun olen miettinyt sarjan katsomista uudelleen alusta alkaen. Westerosin kirjeenvaihtaja toimi hyvänä muistinvirkistyksenä, eikä GoT-maratoniin tarvitse ainakaan ihan heti lähteä. Kirjassa käydään läpi tv-sarjan kaikki tähänastiset kaudet ja keskeisimmät juonikuviot. Selostamisen lisäksi kirjailijat arvioivat jaksojen ja juonenkäänteiden onnistumista ja kommentoivat niitä.

Kirjan kanssa on helppo olla samaa mieltä: kuudes ja seitsemäs tuotantokausi eivät perustu enää Martinin kirjoihin, ja sen kyllä huomaa. Juoni on yksinkertaistunut ja kerronta nopeutunut huimasti ensimmäisten kausien tasapainoisista kokonaisuuksista. Etäisyyksillä ja ajalla ei ole enää väliä – tämän myöntävät sarjan tekijät itsekin.

Sarjan henkilöistä tehdään psykoanalyysia kuin oikeista persoonista konsanaan. Kertauksen jälkeen raapaistaan pinnalta esimerkiksi sukupuolen, rodun ja uskonnon merkitystä sarjassa. Kovin syvälle ei kuitenkaan mennä. Sitä kuuluista spekulaatiota saa odottaa aika pitkään, sillä kahdeksannen kauden sisällön arvailua on 357 sivusta vain 47 sivua. Kirjailijat vaikuttavat olevan varsin varmoja asiastaan, ja heidän hahmottelemansa rakenne tulevan kauden jaksoille kuulostaa kyllä perustellulta. Onnellista loppua sarjalle ei ole tulossa, vaan se kuuluisa ”katkeransuloinen”.

Westerosin kirjeenvaihtaja kärsii jonkin verran turhasta toistosta, minkä huomaa kun kirjan ahmaisee kerralla. Kyseessä on kuitenkin varsin mukaansatempaava opus sarjan tunteville faneille – muiden ei kannata vaivautua. Nyt yritän vastustaa kiusausta ostaa HBO vielä ja alkaa tapittaa julkaistuja tuotantokausia huhtikuuta odotellessa.

Jussi Ahlroth pitää Hesarin NYT-liitteen sivulla myös Westerosin kirjeenvaihtaja-nimistä blogia, jonne hän on tehnyt monen kauden verran GoT-jaksoarvioita.

Subjektiivinen tuomio: *****

Jussi Ahlroth & Mike Pohjola
Westerosin kirjeenvaihtaja
Otava 2018
357 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Viihde

Elina Pitkäkangas: Ruska

Enää neljä päivää, ajattelin rauhallisesti. Katsoin pyöristyvää kuuta kuin tiimalasia, joka valutti hiekkaansa mustan järven syvyyksiin. Päivä olisi tiistai, yhdeksäs syyskuuta. Laskujeni mukaan olisin nilloin kahdeksantoista vuotta ja satayhdeksänkymmentäkaksi päivää vanha. Sen pidemmälle en näillä näkymin eläisi. Sillä vaikka me kuin ihmeen kaupalla pääsisimmekin Jahtia pakoon, vielä oli eräs, jonka täydenkuun kohtaamisesta en selviäisi hengissä.

Ruska päättää komeasti Elina Pitkäkankaan urbaania fantasiaa ja paranormaalia romantiikkaa edustavan Kuura-trilogian. Katso myös postaukseni aiemmista osista Kuura ja Kajo. Tämä teksti sisältää jonkin verran juonipaljastuksia kirjan aiemmista osista.

Ruskaa aloittaessa minua häiritsi hieman se, että edellisen osan lukemisesta oli puolitoista vuotta. En muistanut enää kaikkia juonen yksityiskohtia, eikä näin uudesta kirjasta löydy netistä juonitiivistelmääkään (kyllä, yritin etsiä). Aloin kuitenkin lukemaan suoraan kolmatta osaa. Muistin onneksi pääkohdat, mutta luulen että tämä sarja kannattaisi lukea vielä kerran putkeen.

Ruska alkaa metsän siimeksestä, jossa päähenkilöjoukko pakoilee parhaansa mukaan Jahtia. Täysikuu on kuitenkin tulossa, ja seurassa on ihmissusia. Ihmis(susi)suhdekuviot mutkistuvat entisestään. Mukana on susien välisiä verisiteitä, ja välillä vain on hankalaa suhtautua tyttöystävään, joka on tappanut useita ihmisiä. Inkalla puolestaan on erikoinen lykantropian muoto, jota hän pystyy jossain määrin kontrolloimaan itse. Olisiko siinä vastaus sairauden hoitoon? Kuvioihin palaa myös vastarintajärjestö Werecare, joka haluaa Aaronin keulakuvakseen ja pyrkii todistamaan, että ihmissuhdetkin ovat ihmisiä. Tie ei kuitenkaan ole helppo.

Henkilöhahmoja on paljon, mutta he ovat luonteiltaan riittävän erilaisia. Päähenkilöihin on matkan varrella kiintynyt ja heidän vaiheistaan välittää aidosti. Jopa Inka paljastaa vihdoin haavoittuvan puolensa. Aaron ja Matleena pysyvät silti suosikkeinani. Kirjan kieli on vaivatonta luettavaa, ja nyt pidin puhekielisestä dialogista, jota olen aiemmin kommentoinut. Se saa henkilöt tuntumaan aidoilta nykajan nuorilta. Jos lykantropia olisi olemassa, tarinan maailma voisi olla meidänkin maailmamme.

Juoni rullaa mukavasti eteenpäin, eikä tekstissä ole mitään turhaa. Loppuratkaisusta on vahva aavistus, mutta on pakko saada tietää, miten sinne päästään. Tyylilleen uskollisena Pitkäkangas huipentaa juonen eeppiseen, elokuvamaiseen toimintakohtaukseen. Toisin kuin edellisessä osassa, tällä kertaa lopusta ei jäänyt epäuskottava fiilis, vaan juoni vei mukanaan. Viimeiset luvut piti taas lukea tiiviisti lukulaitteeseen liimautuneena.

Kaikki eivät voi mitenkään selvitä hengissä tai ehjinä. Loppu onkin vaikuttava ja dramaattinen. Kirjan lukemisen jälkeen jäi haikea fiilis, ja haluaisin palata uudestaan ensimmäiseen osaan. Jos et ole aiemmin lukenut sarjaa, nyt on hyvä hetki aloittaa kun kaikki osat ovat ilmestyneet.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 lukuhaasteeseen kategoriassa Selviytymistarina.

Subjektiivinen tuomio: *****

Elina Pitkäkangas
Ruska
Myllylahti 2018
355 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia