Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

Elipä kerran Englannin maaseudulla tyttö, joka rakasti kirjoja yli kaiken. Jane ei viihtynyt missään muualla yhtä hyvin kuin isänsä kirjaston sohvalle käpertyneenä, nenä kirjassa. Hän uppoutui tarinoihin niin, että joskus hän jopa väitteli kirjojen henkilöiden kanssa, ihan niin kuin he olisivat osanneet vastata.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Törmäsin kapinallisten tyttöjen iltasatuihin alun perin Helsingin kirjamessuilla, ja hauskan idean ja hienon kuvituksen takia pyysin kirjasta arvostelukappaleen. Vastaiskuna prinsessasaduille tämä iltasatukirja kertoo sadan merkittävän, tosielämän naisen tarinan. Päähenkilöitä on laaja skaala egyptiläisistä faaraoista ja antiikin ajattelijoista nykyajan nuoriin poliitikkoihin ja urheilijoihin. Toki mukana on myös muutama kuningatar ja keisarinna.

Jokainen tarina on yhden sivun mittainen, minkä lisäksi aukeamalla on naisen kuva, perustiedot ja jokaiselta yksi sitaatti. Huomasin ilokseni, että kirjassa oli naisia aidosti ympäri maailmaa. Harmillisesti yhtään suomalaista ei ollut mahtunut mukaan, ruotsalaisia kylläkin. Upeinta kirjassa on melkeinpä kuvitus: yli 60 kuvittajaa ympäri maailmaa on taiteillut jokaisesta naisesta erityylisen muotokuvan. Myös lainaukset ovat erittäin mielenkiintoisia.

”Pidä kiinni oikeudestasi ajatella, koska on jopa parempi ajatella väärin kuin olla ajattelematta lainkaan.”
– Hypatia (n. 370-415, Kreikka)

Itse sadut ovat tiivistettyjä ja lastenkirjatyyliin siloiteltuja onnellisine loppuineen – esimerkiksi mestaukset, murhat ja itsemurhat jätetään mainitsematta. Hieman jäin miettimään sitä ihailevaa kuvaa, jonka kirja antaa merirosvouksesta ja aviomiehen vangitsemisesta vain koska hänestä ei tykkää. Mutta no, se kai kuuluu satukirjojen genreen.

Ada Lovelace.

Kirjan ajatuksena on esitellä alallaan menestyneitä naisia, tarjota pienille tytöille roolimalleja ja kertoa, että esteet voidaan voittaa. Mitä luimme kerran -blogin Laura pohtii kirjaa kriittisesti, ja näkee sen muutenkin kuin pelkkänä ylistyksenä kapinallisille tytöille. Kun kirja jatkuvasti kannustaa, että tytöstäkin voi tulla, se samalla myöntää, että lähtökohtaisesti näin ei ole.

Monien tarinoiden lähtökohtana tosiaan on yhteiskunnan (tai miesten) epäily naista kohtaan. Sitten nainen oikein yrittää, pääsee vaikeuksien kautta voittoon ja yllättää kaikki. Osa naisten tarinoista nähdään miesten kautta ja naimisiinmeno esitetään suurena onnistumisena. Itsekin ihmettelin Lauran mainitsemaa Serena ja Venus Williamsista kertovaa satua, jossa taustatarinana on Raul-niminen random tacomyyjä, jonka tytöt tekevät ylpeiksi pelaamisellaan. Se on kuitenkin onneksi poikkeus. Itse pidin kirjan pienistä rakkaustarinoista – avioliitto on kuitenkin monelle tärkeä osa elämää, eikä se sulje pois naisen saavutuksia.

Lumiomena-blogin Katja jatkaa pohdintaa blogissaan ja ottaa esille myös sen, että kirjan tekijät ovat italialaisia. Italiassa kulttuuri on erilainen ja patriarkaalisempi kuin Suomessa. Lisäksi itse huomioin sen, että suurin osa tarinoista kertoo kymmeniä, satoja tai tuhansia vuosia sitten eläneistä naisista. Niiden aikojen miesvaltaisessa kulttuurissa naisia todellakin epäiltiin ja estettiin, ja oli poikkeus, jos tytöstä tuli jotakin. Niinpä mielestäni on luonnollista, että se tulee esille myös tarinoissa.

Alek Wek.

On upeaa, että tytöt saavat oman, vain naisiin keskittyvän kirjansa. Kirjailijat ovat naisia, kuvittajat ovat naisia, kirjan päähenkilöt ovat naisia ja suomentaja on nainen, ja joukkorahoituksella toteutettu lopputulos on todella hieno. Pidin kirjasta kovasti. Toisaalta on harmillista, että vuonna 2017 tällaista kirjaa edelleen tarvitaan kipeästi ja että sen ilmestyminen on niin suuri spektaakkeli. Puuttuuko lastenkirjallisuudesta vieläkin niin paljon toimeliaita tyttö- ja naishahmoja?

Mietin ajatusleikkinä, miten suhtauduttaisiin kirjaan, jossa on 100 miesten kirjoittamaa ja kuvittamaa tarinaa historian hienoista miehistä. Lopputulos olisi lastenkirjallisuuden all-male panel, jota ei varmastikaan ylistettäisi ihan samalla tavalla. Se, että tämä kirja otetaan niin suurella ilolla vastaan, tuo aika selkeästi esiin naisten vähemmistöaseman kirjallisuudessa ja historiassa edelleen.

Hillary Rodham Clinton.

Yritin kuitenkin nähdä kirjan myös pelkkänä iltasatukirjana ilman sen suurempia pohdintoja. Sellaisena se toimii mainiosti, ja sopii vanhemmillekin lapsille, jotka lukevat itse iltasatunsa. Näin 25-vuotiaana nautin kirjasta kovasti, tutustuin moneen uuteen historian naiseen, ja ihailin joka aukeamalla vaihtuvia kuvitustyylejä ja tekniikoita. Parista tyypistä tuli haettua lisää tietoa myös netin puolelta.

Juuri näitä iltasatuja meidän täytyy tyttärillemme lukea”, todetaan kirjan takakannessa. Suosittelen! Mutta miksi vain tyttärille? Taas se ajatus nostaa päätään, että naiset lukevat sekä naisista että miehistä, mutta miehet vain toisista miehistä. Minusta olisi mukava ajatus, että satuja vahvoista naisista luettaisiin myös pienille pojille.

Kustantamon sivuilla voit lukea lukunäytteen kirjasta. Aukeamien kuvat on napattu siitä.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjablogissa kehuttu kirja.

Subjektiivinen tuomio: *****-

Elena Favilli & Fransesca Cavallo
Iltasatuja kapinallisille tytöille – 100 tarinaa ihmeellisistä naisista
Suom. Maija Kauhanen

Kustantamo S&S 2017
212 sivua

Kiistala & Niipola: Menesty tyylillä – Bisnespukeutumisen uusi aika

Totta kai Suomessa työpaikoilla nähdään paljon myös t-paitoja ja kauhtuneita villapaitoja, mutta oletan tämän kirjan lukijan haluavan tietää mahdollisimman siististä pukeutumisesta, joten aloitan siitä.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Suomalainen bisnespukeutuminen herätti vilkasta keskustelua muutama viikko sitten, kun Hesari teki aiheesta haastattelun. Menesty tyylillä -kirjan kirjoittajat Minna Kiistala ja Juho Niipola tykittivät mielipiteitään suomalaisten työvaatetuksesta ja sen surkeudesta.

Pyörittelin itsekin silmiä muun somekansan mukana artikkelin lauseille ”Kiistalan mielestä harmaantuminen ei saisi näkyä naisella” ja ”Kiistala on vieläpä sitä mieltä, että bisnesnaisen kannattaisi suosia hameita”. Päätin kuitenkin pyytää kirjasta arvostelukappaleen ja lukea koko teoksen – toimittajat tunnetusti nostavat vain herkullisimmat lainaukset juttuihinsa.

Hotkaisin nopealukuisen kirjan kahdessa illassa. Ristiriitaisista fiiliksistä huolimatta pidin kirjasta kovasti, vaikka haastatteluun nostetut kohdat eivät edes olleet niitä kaikkein provosoivimpia. Kirjailijoiden tyyli on suoraa mutta pilke silmäkulmassa kirjoitettua, ja väliin mahtuu myös tarinoita heidän omista pukeutumismokistaan tai muista kokemuksistaan.

Menesty tyylillä -kirjan tarjoama linja bisnespukeutumiseen ja etikettiin on tiukka, mutta toisaalta mitä hyötyä olisi tyylioppaasta, joka kertoo että voit pukeutua ihan miten vain? Kiistala toteaa kuuluisassa hiustenvärjäysluvussa: ”— koska tämän kirjan on tarkoitus antaa ohjeita eikä väittää, että kaikki käy, sanon tämän suoraan: jos sinulla on harmaita hiuksia, värjää ne.

Alkusivuilla todetaan, että kirjan tarkoitus ei ole käskeä, vaan inspiroida. Minua kirja onnistui sekä inspiroimaan että ahdistamaan, koska en tietenkään itse pukeudu ohjeiden mukaan. (Ostin juuri työvaatteiksi mekkoja, joissa on leveä helma.) Kirja asettaa kuitenkin tavoitetason ja antaa hyviä ohjeita, jos on tarve pukeutua perinteisen bisnesetiketin mukaisesti.

Tyyliä käsitellään monipuolisesti sekä miehen että naisen näkökulmasta, ja kaikki bisnespuvustoon kuuluvat vaatteet käsitellään omissa alaluvuissaan. Kirjassa puhutaan myös matkustamisesta, shoppailusta, juhlapukeutumisesta, kauneudenhoidosta sekä esiintymisestä vaikkapa työ- ja televisiohaastatteluissa.

Vaatteet ovat viestintää, kirjassa todetaan. Minkälaisen vaikutelman haluat antaa, ja mitkä vaatteet auttavat sinua olemaan paras versio itsestäsi? Aina sanotaan, että ihmisiä ei saa arvioida ulkonäön perusteella, mutta sitä me kaikki kuitenkin teemme.

Jostain syystä miesten luvut ovat kuitenkin sallivampia kuin naisten. Miehille kirja puhuu laajemmalla skaalalla aina räätälinpuvuista luovien alojen rentoon pukeutumiseen, ja oma lyhyt alalukunsa on myös start-up -yrityksen hupparin värin valitsemisella. Naisten puoliskossa tällaiset poikkeukset loistavat poissaolollaan, ja linja on tiukka kotelomekko tai jakkupuku.

Jos noin kolmen neljän sadan euron kotelomekko tuntuu kalliilta…” Juu no kyllähän se tuntuu. Töissä saimme hyvät naurut, kun luimme että hyvästä vyöstä kannattaa maksaa 650 euroa. Ja kyllä, meidän toimistomme kuuluu selkeästi sarjaan casual. Kirjassa kerrotaan myös tarina amerikkalaiselta konsultista Neil Pattelista, joka sijoitti 162 000 dollaria bisnespukeutumiseen ja jonka myynti kasvoi sitten 692 000 dollaria.

Sijoitusbloggaaja Merja Mähkä kommentoi kirjaa HS:n blogissa ja on sitä mieltä, ettei tyyliin sijoittamalla rikastu. ”Ennen kuin nainen hankkii itselleen 200 euron korkkarit, hänellä pitäisi olla arvo-osuustili, joka karttuu koko ajan.” Tämäkin näkökulma kannattaa muistaa, ennen kuin rientää käyttämään tuhansia euroja työpukeutumiseen. Suosittelen täällä blogissakin esiteltyä teosta Nainen ja rikastumisen taito.

Kirja lopussa todetaan, että täydellinen bisnespuvusto rakennetaan ajan kanssa, eli ei tässä mikään kiire ole. Uransa alussa olevan kannattaa tehdä päätös olla ostamatta huonolaatuisia vaatteita. Siitä on ainakin kohtuullisen helppoa aloittaa.

Kaikesta tästä pohdinnasta, tai ehkä juuri sen takia, pidin kirjasta. Voi olla, että uudelleen luettaessa tulee esiin kriittisempiäkin näkökulmia. Menesty tyylillä on osunut monella herkkään paikkaan, ja herättänyt paljon keskustelua – marssittihan Helsingin Sanomatkin ensimmäisen artikkelinsa jälkeen eturivin bloggaajat kertomaan, ettei tyyliohjeissa ole perää.  Mielestäni on kuitenkin turhaa loukkaantua etikettineuvoista – niitä voi hyödyntää tai olla hyödyntämättä.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2017 lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa on monta kertojaa.

Subjektiivinen tuomio: ****

Minna Kiistala & Jani Niipola
Menesty tyylillä – Bisnespukeutumisen uusi aika
Alma Talent 2017
187 sivua

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Tarkkailin heitä vaivihkaa. He vaikuttivat normaalilta perheeltä, vaikka en välttämättä tiennyt, minkälainen sellainen perhe oli. Tunsin jotain, jolle ei ole sanaa: nostalgiaa elämästä, jota en ollut koskaan elänyt.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Minulla oli varsin korkeat odotukset Ben Kallandin ensimmäiselle aikuisten romaanille, kuten sitä kustantajan esitteessä kuvataan. Sain itse asiassa jo alkukesästä lukea maistiaisen kirjan dramaattisesta avauskohtauksesta, joka johtaa erään pojan kuolemaan ja tempaisee lukijan vauhdilla mukaansa. Lisäksi kirjaa kehutaan vuolaasti melkein joka paikassa.

Vien sinut kotiin ei ole aiheeltaan ihan tyypillisimpiä kirjoja joita yleensä luen. Se kertoo yhden perheen elämästä uskonlahkon varjossa, perhesuhteista ja niiden pirstaloitumisesta, huippulahjakkuudesta, vieraantumisesta ja sivullisuudesta. Tartuin kuitenkin kirjaan saman tien kun sain sen postitse, ja luin yhdessä illassa. Voin hyvin todeta, että kirja lunasti kaikki odotukseni sille.

Kertojana on perheen poika Markus, joka on muuttanut aikuistuttuaan Yhdysvaltoihin ja pyrkii etenemään urallaan Jehovan todistajien päämajassa – lahkon, jota ei itse asiassa mainita nimeltä kertaakaan kirjassa, mutta jonka säännöt ja tavat kietoutuvat tiukasti kaikkien henkilöiden elämään. Markus aloittaa tarinansa päivästä, jolloin hän saa kirjeen naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Siitä lähtee keriytymään auki perheen tarina, jossa vuorotellaan takaumien ja nykyisyyden välissä.

Vasta muiden arvioita luettuani havahduin huomioon, että Markus on tosiaan kertojana epäluotettava. Hän ei pyri piilottamaan huonoja puoliaan ja kertoo tarinaansa tunteilematta, mutta lukija ei tiedä, missä kohtaa hän vähättelee omaa vastuutaan tai kaunistelee osuuttaan tapahtumista. Hän on hahmona kuitenkin kiinnostava omine pyrkimyksineen, kipuineen ja virheineen.

Kirjan muista henkilöistä nousee erityisesti Markuksen kolmesta siskosta toiseksi nuorin, huippulahjakas Ellen, jolle viulunsoitto on elämä. Kalland kuvaa tytön musikaalisuuden ja musiikin hengästyttävän upeasti ja elävästi, niin että ainakin itse musiikkia harrastaneena nautin jokaisesta sanasta. Ellen erottuu muutenkin muista pikkuvanhalla luonteellaan, huumorillaan ja älyllään. Lukija saa tietää jo kirjan alkulehdillä että Ellen on kuollut, ja Markus-veli maalaa hänestä kuvan traagisena, lähes täydellisenä hahmona.

Näytti kuin Ellen ei olisi soittanut, vaan viulu soitti itse, Ellen vain seurasi viulun ehdottamaa polkua.

Ilman sen enempiä ylisanoja, tämä kirja osui ja upposi: tarina, henkilöt ja tunnelma muodostavat ehyen kokonaisuuden, jossa ei ole mitään liikaa ja joka kantaa viimeiselle sivulle asti. Vien sinut kotiin tekee jehovantodistajuudelle saman kuin Taivaslaulu teki lestadiolaisuudelle: Yhteisöön syntynyt ja sen tunteva kirjailija upottaa uskonnon elementit sujuvasti tarinaan ilman saarnaamisen makua, ja luo kokonaisuudesta samalla jotain todella kaunista, aitoa ja surullista. Lopussa on onneksi toivoa, kummassakin kirjassa.

Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.” – Ellen

Subjektiviinen tuomio: *****

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

PS. Kirjan lopussa on tarinan ääniraita, jossa luetellaan kaikki kirjassa esiintyvät kappaleet ja konsertot. Jos olisin Ben tai Atenan markkinointi-ihminen, tekisin kappaleista Vien sinut kotiin -soittolistan Spotifyhyn tai YouTubeen. Itse kuuntelen tätä postausta kirjoittaessani Carmen-fantasiaa viululle.

Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena 2017
284 sivua