Atena

Ilana Aalto: Paikka kaikelle

”Tehdään yksi asia heti selväksi. Tämä kirja ei neuvo sinulle miten sinun pitäisi elää, vaan kertoo miksi elät niin kuin elät. Vaikka olen sitä mieltä, että monissa kodeissa on valtavasti tavaraa ja että on ihana asia kohentaa koti itseään varten, en suinkaan ajattele, että tavarapaljous tai epäjärjestys olisivat aina ja kaikille ongelma.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olin kuullut Ilana Aallon Paikka kaikelle -kirjasta hyvää, ja Aalto on esiintynyt myös ahkerasti mediassa aiheen tiimoilta. Sain sitten Atenalta arvostelukappaleen, ja pääsin lueskelemaan kirjaa tuoreeltaan.

Luin viime syksynä paljon keskustelua herättäneen KonMari-kirjan, ja odotin Aallon kirjan olevan samantyyppinen raivausopas, ehkä ymmärtäväisemmällä otteella ja suomalaisella tyylillä. Kirja ylitti kuitenkin odotukset: pelkkien järjestämisohjeiden sijaan kirjaan tuo syvyyttä kiinnostava kulttuurihistoriallinen näkökulma. Teos pureutuu sisustamisen, tavaran, kotitöiden ja tapojen historiaan. Miksi me kulutamme niin kuin kulutamme? Miksi tavaraa kertyy? Voiko sitä estää?

Paikka kaikelle käy läpi jokaisen kodin huoneen keittiöstä saunaan. Kyseisen huoneen tavaroita ja järjestelyä käytetään yleensä lyhyenä alustuksena syvempään teemaan, kuten taloudenpidon historiaan tai sukupuolirooleihin ja kotitöiden jakautumiseen perheissä. Jokaisen luvun lopussa on parin sivun verran konkreettisia vinkkejä järjestyksen ylläpitämiseen.

Kirja ei tarjoa valmiita vastauksia, mutta herättelee ajattelemaan ja tarjoaa hauskoja oivalluksia. Onko lapsella pakko olla 560 erilaista lelua lastenhuoneessa? Miksi jokaiselle työvaiheelle tarvitaan oma keittiöhärpätin, ja tekeekö se ruoanlaitosta todella tehokasta? Säilytänkö tavaraa itseäni vai fantasiaminääni varten? Tuleeko tavaraa ”jostain” vai olisinko sittenkin kantanut itse kaiken roinan kämppääni vapaaehtoisesti?

Huomiota saavat myös KonMari-menetelmä, pakonomainen hamstraaminen sekä tavaroiden kierrätysnäkökulma: Aalto toteaa osuvasti, että usein yhden roju on myös toisen roju. Hyväntekeväisyysjärjestöjä ei pitäisi kuormittaa kotoa dumpatulla roskalla, vaan lahjoittaa vain sellaisia tavaroita ja vaatteita joita voisi antaa ystävilleen.

Kirjan ote on ymmärtäväinen, mutta järkevä. Takaliepeessä kirjaa kuvataan viisaaksi, ja siitä olen täysin samaa mieltä. Jos haluat lukea kaksi erinomaista (ja täysin kotimaista) kirjaa järjestelemisestä ja tavaran raivaamisesta, lue tämä ja Rinna Saramäen Täydellinen vaatekaappi.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Subjektiivinen tuomio: *****

Ilana Aalto
Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan
Atena 2017
278 sivua

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

”Minun mielestäni yhden lapsen politiikka oli julma ja turha: Se leikkasi syntyvyyttä huonommin kuin aiemmat kampanjat, mutta rikkoi raa’asti kansalaisten oikeutta päättää ruumiistaan ja lisääntymisestään. Sen hyödyt eivät mitenkään kumoa sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä.
Kiinalaiset ovat eri mieltä.”

Sain Yhden lapsen kansan luettavaksi reissulla vanhempien luokse, koska jostain syystä Lohjan kirjastosta saa varattua helposti mitä vain milloin vain. Helmet-kirjastossa kirjasta on tällä hetkellä 747 varausta.

Toimittaja Mari Manninen on asunut useita vuosia Kiinassa ja kirjoittanut Kiina-aiheisia juttuja suomalaisiin lehtiin. Kirjaansa varten hän keräsi kymmenen perheen tarinat yhteen. Yhden lapsen kansa voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016.

Ihmisten tarinoiden kautta käsitellään Kiinan yhden lapsen politiikkaa kattavasti eri puolilta. Ensimmäisen lapsen jälkeen syntyneet saattoivat jäädä ”mustiksi lapsiksi”, jos he eivät saaneet hukouta eli asuinpaikkatodistusta. Ilman sitä ei pääse yliopistoon, töihin, naimisiin tai – käsittämätöntä kyllä – edes junaan.

Ainokaiset lapset saattavat olla hemmoteltuja pikkukeisareita, mutta toisaalta myös uupuneita nuoria, joiden harteille kasautuvat paineet menestymisestä sekä kahdesta vanhemmasta ja neljästä isovanhemmasta huolehtiminen. Yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta aihe tulee lähelle ja liikuttaa.

Abortoidut vauvat, hylätyt tyttölapset, vaimottomat miehet, vietnamilaiset ostovaimot… Manninen käsittelee aihettaan monelta kulmalta. Monet naiset joutuivat pakkoaborttien uhriksi – aborttiin painostaminen oli normaalia, mutta naiset saatettiin myös hakea väkivalloin kotoa toimenpidettä varten. Kylissä oli vauvakiintiöt, ja vauvaa piti anoa kirjallisesti kauan ennen kuin saattoi alkaa edes yrittää lapsentekoa. Vauva-arpajaisista lukiessani mietin hetken, luenko tässä nyt dystopiakuvausta Siilosta vai ihan oikeaa lähihistoriaa.

Manninen osoittaa myös, että länsimaisen median antama kuva Kiinasta ja yhden lapsen politiikasta on usein yksipuolinen. Yllättäen suurin osa haastatelluista on sitä mieltä, että yhden lapsen politiikka oli Kiinalle tarpeen väestönkasvun hillitsemiseksi, vaikka keinot saattoivatkin olla vääriä. Löytyypä jopa yksi väestöryhmä, jota politiikka on hyödyntänyt. Kaupungissa asuvat ainoat tyttäret saivat mahdollisuuden kouluttautua ja edetä elämässään pitkälle, sillä mikäli heillä olisi ollut veljiä, tyttöjen koulutukseen ei olisi todennäköisesti panostettu.

Pienestä toistosta huolimatta Yhden lapsen kansa on sujuvaa lukemista, ja ahmin sen viikonlopun aikana. Kirja ei ole aiheensa puolesta mukavaa luettavaa, mutta ehdottoman kiinnostava ja tärkeä teos. Finlandia-palkintonsa ansainnut siis. Kirjabloggaajat äänestivät Mannisen kirjan myös vuoden 2016 parhaaksi teokseksi Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Yhden lapsen kansa pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Subjektiivinen tuomio: *****

Mari Manninen
Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
205 sivua
Atena 2016

Kati Tiirikainen: Ujon urakirja

”Tutustuessani työnantajien toiveisiin huomioni kiinnitti eräässä työpaikkailmoituksessa vaadittujen ominaisuuksien lista:
’Olet sosiaalisesti erittäin taidokas ja ihmisenä ulospäin suuntautunut. Sinulla on loistavat viestintä- ja esiintymiskyvyt sekä suomeksi että englanniksi.’ Arvaatko, mikä työpaikka oli kyseessä? Annan vinkin: kyse ei ollut ulkoministerin pestistä. Ilmoitus koski tilastotieteilijäharjoittelijan paikkaa. —”

Ujon urakirja tarttui mukaani kirjaston Bestseller-hyllystä kahden viikon laina-ajalla. Ilmeisesti tällaiselle kirjalle on siis kysyntää. Kyseessä on suhteellisen uusi, vuonna 2016 ilmestynyt teos. Aikaisemmin on ilmestynyt paljon erityisherkkyyttä tai introverttiyttä käsitteleviä kirjoja, joten aihe on selkeästi pinnalla.

Ujon urakirjan painopiste on nimensä mukaisesti opiskelu- ja työelämässä. Kuinka selvitä työstä ja koulusta, jos on ujo? Entä jos ujous rajoittaa unelma-ammatin valintaa tai päivittäistä arkea työssä? Entä esiintymisjännitys, puheet, kokoukset ja small talk?

Aluksi Tiirikainen käsittelee ujoutta yleisellä tasolla. On tärkeää erottaa introvertit ja ekstrovertit ujoista ja ei-ujoista: ekstrovertti voi olla ihan hyvin olla ujo ja toisin päin. Mukaan otetaan vielä lisäksi erityisherkkyyden käsite. Ujoudella Tiirikainen tarkoittaa kirjassaan sosiaalisissa tilanteissa esiintyvää epämukavuutta. Kirjan puolivälin jälkeen keskitytään varsinaiseen aiheeseen eli alan valintaan, opiskeluun, työn hakemiseen ja elämään työpaikoilla,

Tiirikainen kirjoittaa ymmärtäväisellä otteella, ja kirjaa on ujonkin mukava lukea niin ettei syyllistä itseään. Tärkeä oppi on, että omaa luonnettaan kannattaa arvostaa ja tajuta, että erilaisia ihmisiä tarvitaan. Sitä paitsi sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat eri asia – sosiaalisia taitoja voi aina oppia, vaikka tuntisikin epämukavuutta sosiaalisissa tilanteissa. Kirjaan on koottu paljon käytännöllisiä harjoituksia ja pohdintatehtäviä, joita en tosin jaksanut tehdä.

Aihe oli kiinnostava, koska tunnistan itsessäni monia käsiteltyjä juttuja kuten jännittämistä ja ajoittaista ujoutta. Kirja ei sinänsä kuitenkaan tarjonnut paljoakaan uutta, koska olen ehtinyt jo lukea paljon muuta kirjallisuutta temperamenttieroista, erityisherkkyydestä ja introverteistä. Tuntui, että teksti myös toisti aika paljon itseään. Toisaalta ehkä en myöskään ole tarpeeksi ujo, jotta hyötyisin kirjasta täysillä. Jos ei ole ehtinyt syventyä vielä aiheeseen ja oma ujous mietityttää, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan.

Ujon toki kannattaa harjoitella sosiaalisia taitoja omien rajojensa puitteissa, jos ujous häiritsee elämää. Olisi silti hienoa, jos myös työelämässä osattaisiin arvostaa ujoja ihmisiä siinä missä ei-ujojakin. Alun sitaatin mukaisesti, työpaikkailmoituksia selatessa tuntuu että lähes jokaisessa paikassa haetaan säkenöivän dynaamista ekstroverttia, jolla on erinomaiset viestintä- ja esiintymistaidot vähintään suomeksi ja englanniksi. Läheskään kaikki eivät sellaisia ole, eikä läheskään kaikissa työpaikoissa oikeasti tarvitsisi olla. Myös meitä introverttejä ja ujompia ihmisiä tarvitaan.

Luin kirjan vuoden 2016 puolella, joten se ei pääse mukaan tämän vuoden lukuhaasteeseen.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Kati Tiirikainen
Ujon urakirja: Keinoja työelämän sosiaalisiin tilanteisiin
Atena 2016
260 sivua