Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Tarkkailin heitä vaivihkaa. He vaikuttivat normaalilta perheeltä, vaikka en välttämättä tiennyt, minkälainen sellainen perhe oli. Tunsin jotain, jolle ei ole sanaa: nostalgiaa elämästä, jota en ollut koskaan elänyt.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Minulla oli varsin korkeat odotukset Ben Kallandin ensimmäiselle aikuisten romaanille, kuten sitä kustantajan esitteessä kuvataan. Sain itse asiassa jo alkukesästä lukea maistiaisen kirjan dramaattisesta avauskohtauksesta, joka johtaa erään pojan kuolemaan ja tempaisee lukijan vauhdilla mukaansa. Lisäksi kirjaa kehutaan vuolaasti melkein joka paikassa.

Vien sinut kotiin ei ole aiheeltaan ihan tyypillisimpiä kirjoja joita yleensä luen. Se kertoo yhden perheen elämästä uskonlahkon varjossa, perhesuhteista ja niiden pirstaloitumisesta, huippulahjakkuudesta, vieraantumisesta ja sivullisuudesta. Tartuin kuitenkin kirjaan saman tien kun sain sen postitse, ja luin yhdessä illassa. Voin hyvin todeta, että kirja lunasti kaikki odotukseni sille.

Kertojana on perheen poika Markus, joka on muuttanut aikuistuttuaan Yhdysvaltoihin ja pyrkii etenemään urallaan Jehovan todistajien päämajassa – lahkon, jota ei itse asiassa mainita nimeltä kertaakaan kirjassa, mutta jonka säännöt ja tavat kietoutuvat tiukasti kaikkien henkilöiden elämään. Markus aloittaa tarinansa päivästä, jolloin hän saa kirjeen naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Siitä lähtee keriytymään auki perheen tarina, jossa vuorotellaan takaumien ja nykyisyyden välissä.

Vasta muiden arvioita luettuani havahduin huomioon, että Markus on tosiaan kertojana epäluotettava. Hän ei pyri piilottamaan huonoja puoliaan ja kertoo tarinaansa tunteilematta, mutta lukija ei tiedä, missä kohtaa hän vähättelee omaa vastuutaan tai kaunistelee osuuttaan tapahtumista. Hän on hahmona kuitenkin kiinnostava omine pyrkimyksineen, kipuineen ja virheineen.

Kirjan muista henkilöistä nousee erityisesti Markuksen kolmesta siskosta toiseksi nuorin, huippulahjakas Ellen, jolle viulunsoitto on elämä. Kalland kuvaa tytön musikaalisuuden ja musiikin hengästyttävän upeasti ja elävästi, niin että ainakin itse musiikkia harrastaneena nautin jokaisesta sanasta. Ellen erottuu muutenkin muista pikkuvanhalla luonteellaan, huumorillaan ja älyllään. Lukija saa tietää jo kirjan alkulehdillä että Ellen on kuollut, ja Markus-veli maalaa hänestä kuvan traagisena, lähes täydellisenä hahmona.

Näytti kuin Ellen ei olisi soittanut, vaan viulu soitti itse, Ellen vain seurasi viulun ehdottamaa polkua.

Ilman sen enempiä ylisanoja, tämä kirja osui ja upposi: tarina, henkilöt ja tunnelma muodostavat ehyen kokonaisuuden, jossa ei ole mitään liikaa ja joka kantaa viimeiselle sivulle asti. Vien sinut kotiin tekee jehovantodistajuudelle saman kuin Taivaslaulu teki lestadiolaisuudelle: Yhteisöön syntynyt ja sen tunteva kirjailija upottaa uskonnon elementit sujuvasti tarinaan ilman saarnaamisen makua, ja luo kokonaisuudesta samalla jotain todella kaunista, aitoa ja surullista. Lopussa on onneksi toivoa, kummassakin kirjassa.

Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.” – Ellen

Subjektiviinen tuomio: *****

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

PS. Kirjan lopussa on tarinan ääniraita, jossa luetellaan kaikki kirjassa esiintyvät kappaleet ja konsertot. Jos olisin Ben tai Atenan markkinointi-ihminen, tekisin kappaleista Vien sinut kotiin -soittolistan Spotifyhyn tai YouTubeen. Itse kuuntelen tätä postausta kirjoittaessani Carmen-fantasiaa viululle.

Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena 2017
284 sivua

Ilana Aalto: Paikka kaikelle

Tehdään yksi asia heti selväksi. Tämä kirja ei neuvo sinulle miten sinun pitäisi elää, vaan kertoo miksi elät niin kuin elät. Vaikka olen sitä mieltä, että monissa kodeissa on valtavasti tavaraa ja että on ihana asia kohentaa koti itseään varten, en suinkaan ajattele, että tavarapaljous tai epäjärjestys olisivat aina ja kaikille ongelma.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olin kuullut Ilana Aallon Paikka kaikelle -kirjasta hyvää, ja Aalto on esiintynyt myös ahkerasti mediassa aiheen tiimoilta. Sain sitten Atenalta arvostelukappaleen, ja pääsin lueskelemaan kirjaa tuoreeltaan.

Luin viime syksynä paljon keskustelua herättäneen KonMari-kirjan, ja odotin Aallon kirjan olevan samantyyppinen raivausopas, ehkä ymmärtäväisemmällä otteella ja suomalaisella tyylillä. Kirja ylitti kuitenkin odotukset: pelkkien järjestämisohjeiden sijaan kirjaan tuo syvyyttä kiinnostava kulttuurihistoriallinen näkökulma. Teos pureutuu sisustamisen, tavaran, kotitöiden ja tapojen historiaan. Miksi me kulutamme niin kuin kulutamme? Miksi tavaraa kertyy? Voiko sitä estää?

Paikka kaikelle käy läpi jokaisen kodin huoneen keittiöstä saunaan. Kyseisen huoneen tavaroita ja järjestelyä käytetään yleensä lyhyenä alustuksena syvempään teemaan, kuten taloudenpidon historiaan tai sukupuolirooleihin ja kotitöiden jakautumiseen perheissä. Jokaisen luvun lopussa on parin sivun verran konkreettisia vinkkejä järjestyksen ylläpitämiseen.

Kirja ei tarjoa valmiita vastauksia, mutta herättelee ajattelemaan ja tarjoaa hauskoja oivalluksia. Onko lapsella pakko olla 560 erilaista lelua lastenhuoneessa? Miksi jokaiselle työvaiheelle tarvitaan oma keittiöhärpätin, ja tekeekö se ruoanlaitosta todella tehokasta? Säilytänkö tavaraa itseäni vai fantasiaminääni varten? Tuleeko tavaraa ”jostain” vai olisinko sittenkin kantanut itse kaiken roinan kämppääni vapaaehtoisesti?

Huomiota saavat myös KonMari-menetelmä, pakonomainen hamstraaminen sekä tavaroiden kierrätysnäkökulma: Aalto toteaa osuvasti, että usein yhden roju on myös toisen roju. Hyväntekeväisyysjärjestöjä ei pitäisi kuormittaa kotoa dumpatulla roskalla, vaan lahjoittaa vain sellaisia tavaroita ja vaatteita joita voisi antaa ystävilleen.

Kirjan ote on ymmärtäväinen, mutta järkevä. Takaliepeessä kirjaa kuvataan viisaaksi, ja siitä olen täysin samaa mieltä. Jos haluat lukea kaksi erinomaista (ja täysin kotimaista) kirjaa järjestelemisestä ja tavaran raivaamisesta, lue tämä ja Rinna Saramäen Täydellinen vaatekaappi.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Subjektiivinen tuomio: *****

Ilana Aalto
Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan
Atena 2017
278 sivua

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Minun mielestäni yhden lapsen politiikka oli julma ja turha: Se leikkasi syntyvyyttä huonommin kuin aiemmat kampanjat, mutta rikkoi raa’asti kansalaisten oikeutta päättää ruumiistaan ja lisääntymisestään. Sen hyödyt eivät mitenkään kumoa sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä.
Kiinalaiset ovat eri mieltä.

Sain Yhden lapsen kansan luettavaksi reissulla vanhempien luokse, koska jostain syystä Lohjan kirjastosta saa varattua helposti mitä vain milloin vain. Helmet-kirjastossa kirjasta on tällä hetkellä 747 varausta.

Toimittaja Mari Manninen on asunut useita vuosia Kiinassa ja kirjoittanut Kiina-aiheisia juttuja suomalaisiin lehtiin. Kirjaansa varten hän keräsi kymmenen perheen tarinat yhteen. Yhden lapsen kansa voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016.

Ihmisten tarinoiden kautta käsitellään Kiinan yhden lapsen politiikkaa kattavasti eri puolilta. Ensimmäisen lapsen jälkeen syntyneet saattoivat jäädä ”mustiksi lapsiksi”, jos he eivät saaneet hukouta eli asuinpaikkatodistusta. Ilman sitä ei pääse yliopistoon, töihin, naimisiin tai – käsittämätöntä kyllä – edes junaan.

Ainokaiset lapset saattavat olla hemmoteltuja pikkukeisareita, mutta toisaalta myös uupuneita nuoria, joiden harteille kasautuvat paineet menestymisestä sekä kahdesta vanhemmasta ja neljästä isovanhemmasta huolehtiminen. Yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta aihe tulee lähelle ja liikuttaa.

Abortoidut vauvat, hylätyt tyttölapset, vaimottomat miehet, vietnamilaiset ostovaimot… Manninen käsittelee aihettaan monelta kulmalta. Monet naiset joutuivat pakkoaborttien uhriksi – aborttiin painostaminen oli normaalia, mutta naiset saatettiin myös hakea väkivalloin kotoa toimenpidettä varten. Kylissä oli vauvakiintiöt, ja vauvaa piti anoa kirjallisesti kauan ennen kuin saattoi alkaa edes yrittää lapsentekoa. Vauva-arpajaisista lukiessani mietin hetken, luenko tässä nyt dystopiakuvausta Siilosta vai ihan oikeaa lähihistoriaa.

Manninen osoittaa myös, että länsimaisen median antama kuva Kiinasta ja yhden lapsen politiikasta on usein yksipuolinen. Yllättäen suurin osa haastatelluista on sitä mieltä, että yhden lapsen politiikka oli Kiinalle tarpeen väestönkasvun hillitsemiseksi, vaikka keinot saattoivatkin olla vääriä. Löytyypä jopa yksi väestöryhmä, jota politiikka on hyödyntänyt. Kaupungissa asuvat ainoat tyttäret saivat mahdollisuuden kouluttautua ja edetä elämässään pitkälle, sillä mikäli heillä olisi ollut veljiä, tyttöjen koulutukseen ei olisi todennäköisesti panostettu.

Pienestä toistosta huolimatta Yhden lapsen kansa on sujuvaa lukemista, ja ahmin sen viikonlopun aikana. Kirja ei ole aiheensa puolesta mukavaa luettavaa, mutta ehdottoman kiinnostava ja tärkeä teos. Finlandia-palkintonsa ansainnut siis. Kirjabloggaajat äänestivät Mannisen kirjan myös vuoden 2016 parhaaksi teokseksi Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Yhden lapsen kansa pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Subjektiivinen tuomio: *****

Mari Manninen
Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
205 sivua
Atena 2016