Audrey Niffenegger

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

”Kului viikko ilman että herra Rochesterista kuului mitään, kului kymmenen päivää, eikä hän vieläkään palannut kotiin. Rouva Fairfax sanoi, ettei häntä lainkaan ihmetyttäisi, vaikka herra Rochester matkustaisi Leasista suoraan Lontooseen ja sieltä mannermaalle näyttäytymättä Thornfieldissä kokonaiseen vuoteen. Hän oli usein lähtenyt aivan yhtä äkkiä ja odottamatta. Tämän kuullessani minut valtasi merkillisen viluinen ja ahdistava tunne.”

En tiedä, voiko Kotiopettajattaren romaanista edes kirjoittaa mitään uutta, sen verran klassikko on kyseessä. Kirja on ollut yksi lempikirjoistani sen jälkeen kun luin sen joskus yläasteella. Palasin jälleen tarinan pariin, kun luin sen lukupiirikirjana.

Kirjassa päähenkilö Jane Eyre kertoo itse lukijalle elämäntarinaansa: onneton lapsuus sukulaisten nurkissa, karut vuodet tyttökoulussa, aikuisuuden ensimmäiset askeleet kotiopettajattarena Thornfieldin kartanossa, rakastuminen aivan huomaamatta, ja kipeästi paljastuvat menneisyyden haamut.

Jane on samaistuttava ja aito päähenkilö: itsenäinen nainen, joka noudattaa periaatteitaan viimeiseen asti. Lukija on hänen puolellaan heti ensimmäisistä sivuista lähtien. Toinen päähenkilö herra Rochester puolestaan on melko omituinen hahmo, ja ensimmäisellä lukukerralla en tajunnut puoliakaan hänen selityksistään. Parivaljakon suhteen kehittymistä on silti, tai ehkä juuri sen takia, mielenkiintoista seurata. Onnellinen loppu ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Kotiopettajatarta lukiessa teksti kulkee niin hyvin, ettei ollenkaan tunnu siltä että lukisi vuonna 1847 ilmestynyttä klassikkoa. (Jostain syystä perusoletukseni on, että klassikot ovat kuivia.) Tarina vie mukanaan Englannin romanttisiin maalaismaisemiin, ja sivut kääntyvät kuin itsestään.

Mutta miksi niin moniin klassikoihin tehdään esipuheet, joissa spoilataan juonen tärkeimmät kohdat? Niin tehdään myös tämän kirjan kohdalla. Itse pitäisin enemmän analysoivista jälkisanoista. Myös monessa tätä kirjaa käsittelevässä blogipostauksessa paljastetaan juonen yllätyskäänteet. Vaikka kyse onkin tunnetusta klassikosta, vähän voisi jättää avoimeksikin – ainakin jos tavoitteena on saada joku lukemaan kirja.

Kirja pääsee vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.

Subjektiivinen tuomio: *****

Charlotte Brontë
Kotiopettajattaren romaani
Suom. Kaarina Ruohtula
Karisto 2008
542 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Aino Kallas: Sudenmorsian

”Vaikka minä päiväsaikaan ihmisten ilmoilla viivyn, ja minulla on ihmisen muoto, niin halajoi minun henkeni sutten seuraan, konsa yön on läsnä, ja vain korvessa on minulla vapaus ja riemu ratki. Niin minun on mentävä, että sutten heimoa olen, vaikka minun sentautta noitana roviolla palaman pitäisi, sillä taiankaltaiseksi olen minä luotu.”

Vuonna 1928 ilmestynyt Sudenmorsian on viimeinen osa Aino Kallaksen romaanisarjaa, johon kuuluvat myös vähemmän tunnetut Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926). Muutaman vuoden takainen pokkariversio on varsin tuoreen näköinen ja houkuttelee lukemaan. Romaanissa on vain 96 sivua, joten se onkin luettu nopeasti. 

Luin kirjan keväällä osana kotimaisen kirjallisuuden opiskelujen lukupiiriä – tämä oli yhdestätoista kirjasta ainoa, jonka olisin muutenkin halunnut lukea. Sudenmorsian osoittautui kuitenkin aika erityyppiseksi kuin olin odottanut. Ensinnäkin se oli niin lyhyt, ja toiseksi tarina sijoittuukin 1650-luvun Viroon. Sen myötä myös käytetty kieli on keskiaikaistyylistä ja vanhahtavaa.

Alussa Priidik-niminen metsävahti näkee nuoren Aalon pesemässä lampaita, ja kiinnittää huomiota tämän muista poikkeaviin otteisiin, kun lampaat eivät pyristele pakoon. He menevät naimisiin ja Priidik saakin Aalosta hyvällä luonteella varustetun vaimon. Sudet piinaavat kyläyhteisöä, ja ne herättävät paljon vihaa. Eräänä päivänä kylän sudenajoissa Aalo tuntee yllättäen mielessään suden kutsun. Sudet ilmestyvät myöhemmin hakemaan hänet luokseen, ja Aalo alkaa viettää kaksoiselämää: päivällä kuuliainen vaimo, yöllä juoksemassa sutena metsässä. Lopulta Priidikillekin selviää totuus.  

Kirjassa tulee vahvasti esille naisen jakautunut minäkuva: toisaalta hän on kiltti, nöyrä ja kuuliainen vaimo, ja toisaalta hän on villi ja vapautunut. Sutena hän on onnellinen, mutta muut eivät voi hyväksyä tällaista elämäntapaa. Normeja rikkova nainen saakin lopussa yhteisön langettaman rangaistuksen. Minut yllätti näkyvästi esiintyvä kaikkitietävä kertoja, josta saimmekin lukupiirissä paljon pohdittavaa. Kertoja ei tyydy vain kertomaan Aalon tarinaa, vaan hän tulkitsee sitä vahvasti uskonnollisen viitekehyksen kautta, tuomitsee naisen teot ja arvottaa tarinaa.

Sudenmorsiamen myötä opintolukupiiri oli siis taputeltu (ja saimme raportistamme viitosen!). Se oli vaikuttava ja yleissivistävä lukukokemus, mutta ei yltänyt parhaimpien joukkoon näiden klassikoiden joukossa. Enemmän pidin esimerkiksi Minna Canthin Työmiehen vaimosta. Joka tapauksessa, tämän jälkeen oli mukava lukea jotain aivan muuta.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa kirjan kansi on yksivärinen.

Subjektiivinen tuomio: ***

Aino Kallas
Sudenmorsian
Otava 2014
96 sivua

*Siirry Adlibrikseen kirjaostoksille
*Kokeile Bookbeatia kuukausi ilmaiseksi (uusille asiakkaille)

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

aikamatkustajanvaimo

”Clare: On raskasta aina odottaa. Odotan Henryä. Minulla ei ole aavistustakaan, missä hän on. En tiedä, missä kunnossa hän on. On rankkaa olla se, joka jää jälkeen.”

Aikamatkustajan vaimo on tarina Henrystä ja Claresta, pariskunnasta ajan pyörteissä. Henry kärsii aikasiirtymähäiriöstä eli matkustaa välillä ajassa tahtomattaan. Clare tapasi aikamatkustavan, 36-vuotiaan Henryn kuusivuotiaana ja vietti tämän kanssa paljon aikaa lapsuudessaan, mutta Henry tutustui Clareen ensi kertaa vasta ollessaan itse parikymppinen.

Kirja seuraa heidän tarinaansa vuosikymmenien kuluessa. Tarina ei etene kronologisesti, vaan välillä ollaan Claren lapsuudessa, yleensä ”normaaliajassa” ja joskus hypähdetään taas tulevaisuuteen. Sekä Clare että Henry toimivat vuorollaan kertojina. Epäkronologisuudesta huolimatta kirjaa on helppo seurata, sillä joka luvun alussa kerrotaan päivämäärä ja kuinka vanhoja Clare ja Henry ovat kohtauksessa; siitä voi päätellä onko kyseessä aikahyppy vai ei.

Aikamatkustus aiheuttaa huvittavia tilanteita ja onnenpotkuja, mutta myös paljon huolta, ikävää ja surua. Ei ole helppoa joutua tahtomattaan pois toisen luota, eikä olla se joka jää aina jälkeen. Kohtaukset eri aikakausilta syventävät henkilöhahmoja ja lisävalottavat tarinaa. Kokonaisuudessaan 650-sivuisesta tarinasta muodostuu tunteikas ja viihdyttävä paketti, josta on vaikea päästää irti. Loppu on nerokas, ja tippa meinaa tulla linssiin.

Törmäsin Aikamatkustajan vaimoon aikoinaan sattumalta, kun mummini lahjoitti sen minulle. Hän ei pitänyt kirjasta, mutta arveli että se saattaisi kiinnostaa minua. Tarina imaisi minut mukaansa melkein saman tien (kun olin muutaman ensimmäisen sivun ajan ihmettelyt kirjan ideaa), ja nykyään se on yksi lempikirjoistani. Suosittelen sitä kaikille romantiikan ja toisaalta myös fantasian ystäville. Enkä ole tässä yksin; kirja kuuluu myös BBC:n kokoamaan 100 merkkiteoksen listaan.

Subjektiivinen tuomio: *****

Audrey Niffenegger
Aikamatkustajan vaimo
Suom. Paula Korhonen
Gummerus 2007
648 sivua

*Osta äänikirja Adlibriksesta