Myllylahti

Elina Pitkäkangas: Kajo

Laite piippasi kolme terävää hälytystä ja sen pää vilkutti punaista.
Suuni jäi auki.
Jääkärit, Samu ja Duke tuijottivat kaikki mustaa laitetta. Meni muutama sekunti, ennen kuin kukaan tajusi mitä tulos tarkoitti. Minun testini.

Kajo jatkaa Elina Pitkäkankaan urbaania fantasiatrilogiaa. Ensimmäinen osa ylitti odotukseni ja vei täysillä mukanaan (lue postaukseni Kuurasta). Kajo jatkaa melkein suoraan siitä, mihin Kuuran lopussa jäätiin.

Lukija pääsee seuraamaan tarinaa edelleen kuurankerolaisten nuorten Inkan ja Aaronin näkökulmista. Inka on maksanut kovan hinnan pikkuveljensä hengestä, ja he yrittävät pitää matalaa profiilia Kuurankeron muurien sisällä. Aaron ja Matleena puolestaan samoilevat pakosalla metsän keskellä ja yrittävät vältellä Jahdin kynsiin joutumista. Alkuasetelmasta seuraa yllättäviä kohtaamisia, tiukkoja käänteitä ja tukku uusia henkilöitä.

Inka on kasvanut henkilöhahmona niin, ettei hän ollut oikeastaan enää lainkaan ärsyttävä. Tässä kirjassa taitaakin olla Aaronin vuoro olla hieman rasittava, kun hän vatvoo asioita ja on varsin dramaattinen. Eniten pidin ehkäpä Matleenasta.

Ensimmäisessä kirjassa juoni huipentui loppua kohden, kunnes kaikki kosahti paremman kerran. Toisessa osassa asiat menevät hurjaa vauhtia eteenpäin, ja hyvistä aikeista huolimatta kahta kauheammin solmuun. Juoni meni sen verran kovilla kierroksilla, että toimintaleffamaiset pelastus- ja pakokohtaukset olivat paikoitellen uskottavuuden rajoilla tavallisten suomalaisteinien seikkailuiksi. (Kyllä, mielestäni uskottavuudesta voidaan puhua vaikka kirjassa seikkailevatkin ihmissudet.)

Teksti soljui kuitenkin sujuvana ja tämäkin tuli luettua parissa päivässä. Kuuran kohdalla valitin puhekielisistä dialogista, mutta eipä sekään enää häiritse kun siihen on tottunut. Muutamia kirjoitusvirheitä bongasin – englanninkielisissä lyriikoissa laulettiin esimerkiksi rikkomisen sijaan jarruttamisesta ”They’re never gonna brake me.” Ekan osan tapaan Kajo saa pisteet kauniista kannesta.

Kajo on siinä mielessä tyypillinen trilogian toinen osa, että se alkaa keskeltä ja päättyy kesken kaiken. Odotukset kolmannen osan suhteen ovat siis korkealla, kun tapahtumat huipentuvat päätökseen. Sekä Inkalla että Aaronilla on suuria haasteita edessään tahoillaan.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Subjektiivinen tuomio: ****

Elina Pitkäkangas
Kajo
Myllylahti 2017
343 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia, Nuortenkirjat

Elina Pitkäkangas: Kuura

kuuraEn katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Olin selviytyjä. Kaikki tekemäni oli sen arvoista.

Kuura sai kunnian olla ensimmäinen kirjaston e-kirja, jonka kokeilin lainata Letto-lukulaitteelle. Lainasin sen alun perin vain testiksi, mutta koska kirja on ollut jo pitkään lukulistallani, ajattelin sitten lukea ainakin alkua. Kuura osoittautui isoksi yllättäjäksi minun kohdallani.

Minulla oli jonkin verran epäluuloja kirjaa kohtaan, koska aiemmin olin lukenut vain yhden Myllylahden kustantaman kirjan, ja se olisi kaivannut vielä toimituskierroksen tai pari. Upeasta kannesta huolimatta (graafikkona Karin Niemi) odotin Kuuran olevan ihan ookoo nuorisokirja. Yllätys oli suuri, kun tarina veikin ihan täysillä mukanaan.

Kuura sijoittuu vaihtoehtoiseen vuoteen 2014 ja kuvitteelliseen Kuurankeron kylään, joka sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä Turusta.  Ihmisyhteisöjä terrorisoivat hukat, sairastuneet ihmiset jotka muuttuvat täydenkuun aikaan ihmissusiksi. Ihmissudet kantavat veressään lykantropiavirusta, johon ei ole parannuskeinoa. Aina kun Jahti saa hukan kiinni ihmisenä tai suden muodossa, luvassa on varma kuolemantuomio. Nyt hukat on saatu eristettyä kaupunkien muurien ulkopuolelle erämaahan, eikä Kuurankerossakaan ole ollut niitä kymmeniin vuosiin – ainakaan julkisesti.

Päähenkilöinä ja kertojina vuorottelevat lukion tokaluokkalaiset ystävykset Inka ja Aaron. Inka on itsekäs ja itsepäinen tyttö, joka on tottunut olemaan huomion keskipiste ja saamaan tahtonsa läpi. Aaron on miellyttävämpi ja ajattelevaisempi hahmo, vaikka tyttöjä pyörittelevä pelimies hänkin.

Inkan ainoita heikkoja kohtia on pikkuveli Tuukka, joka joutuu heti kirjan alussa onnettomuuteen. Inka on valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseen veljensä, ja alkaa punoa suunnitelmaa. Samaan aikaan päähenkilöiden elämään ilmestyy uusia tuttavuuksia: Inkaa kiehtoo muurin vartija Leo, jolla on synkkä salaisuus. Päältäpäin tavanomainen mutta pedolta tuoksuva Matleena saa puolestaan Aaronin sydämen sykkimään.

Ymmärrän vihdoin, miksi niin monessa arviossa kommentoidaan nimen omaan Inkan hahmoa. Kaikessa itsekkyydessään ja naiiviudessaan hän on varsin herkullinen tyyppi, enkä yhtään ihmettele kun Pitkäkangas kertoi haastattelussa, että hänestä oli hauskinta kirjoittaa.

Kirjan kieli on hyvää ja vaikka hahmojen käyttämä puhekieli ärsyttikin alkuun (niin kuin aina), loppua kohden se tuntui varsin luontevalta valinnalta 18-vuotiaiden teinien suuhun. Pitkäkangas on keksinyt oivaltavia nimiä asioille, kuten kaunis Kuurankero kaupungin nimenä tai Kuutamokka-kahvila.

Arkiset tapahtumat sekoittuvat luontevasti yliluonnollisiin elementteihin – täydenkuun yönä Maikkarilta pauhaa hyvän mielen elokuva, jonka tarkoituksena on pitää hukat poissa mielestä. Ihmissusimytologia uppoaa sujuvasti henkilöiden maailmaan ja kieleen. Olisin voinut lukea lisääkin maailman lainalaisuuksista.

Kannen perusteella voisi odottaa synkkäsävyistä fantasiakirjaa, mutta tarinan pääpaino on ihmissuhteissa ja romantiikassa. Ihmisuhdedraama + ihmissudet = ihmissusidraama? Molemmat päähenkilöt ovat minäkertojia tarinassa, joten lukija pääsee hyvin sisälle heidän ajatusmaailmaansa. Tunteet räiskyvät vahvoina vähän joka suuntaan niin hyvässä kuin pahassa. Henkilöt tuntuivat aidoilta, ja heistä alkoi myös välittää.

Juoni on ehyt kokonaisuus ja piti ainakin minut tiukasti otteessaan loppuun saakka. Arvailin kyllä tarinan etenevän eri suuntiin, mutta yleensä olin väärässä. Kun tapahtumat alkoivat vyöryä hallitsemattomasti päälle, luin viimeiset sata sivua mumisten suurin piirtein koko ajan ”voieivoievoiei älä tee sitä argh” itsekseni. Kirjan henkilöt saavat oppia, että pienilläkin teoilla voi olla valtavat seuraukset. Loppu veti tapahtumat hyvin yhteen, mutta jätti paljon avoimeksi myös jatko-osia varten.

Trilogian toinen osa Kajo ilmestyy keväällä 2017. Sitä odotellessa!

Elina Pitkäkangas on aiemmin näyttäytynyt blogissa Finncon-postauksessa sekä Kirjailijavieraana. Käy kurkkaamassa!

Subjektiivinen tuomio: ****+

Elina Pitkäkangas
Kuura
Myllylahti 2016
309 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia, Nuortenkirjat

Annmari Dannebey: Kun kuulet laulun varjojen

kunkuuletlaulunvarjojenKun kuulet laulun varjojen on Normandiassa asuvan suomalaisen Annmari Dannebeyn esikoiskirja. Se on genreltään varmaankin lähinnä historiallista fantasiaa. Suomalaista fantasiaa on aina kiinnostavaa lukea! Itselläkin on haaveena kirjoittaa joskus romaani, joten imen mahdollisimman paljon oppia varsinkin kotimaisista kirjoista.

Kirjan päähenkilönä on nuori Enora, joka elää 1950-luvun Ranskassa. Tarinan alussa hän saa potkut työpaikaltaan nahkavärjäämöstä, ja lähtee harhailemaan läheiseen Eavin metsään. Siellä nainen kohtaa hevosen, joka johdattaa hänet syvälle metsään. Lomittain Enoran tarinan kanssa kirja hyppää 1700-luvun puoliväliin. Markiisi de Belleroy, ratsumestari Gwendal ja iso seurue lähtevät tuossa ajassa ratsastusretkelle Eavin metsään, mutta heidän kimppuunsa hyökkää kasa mystisiä risupetoja jotka vangitsevat heidät sinne. Omassa ajassaan Enora tapaa yhtäkkiä Gwendalin, joka johdattaa hänet metsän keskellä olevan kylään. Enora jää kylään asumaan ja yrittää selvittää sitä ympäröiviä salaisuuksia.

Kun kuulet laulun varjojen liikkuu monella eri aikatasolla, ja kirjan edetessä tulee aina välillä jonkun henkilön takauma, joka tuo lisävaloa tarinaan. Takaumista huolimatta tai niiden takia olin kuitenkin monta kertaa aika pihalla siitä, mitä tapahtuu.

Eavin metsää ympäröi vahva taikuus, joka kiertyy erityisesti syvällä metsässä sijaitsevaan pohjattomaan kaivoon ja jollain tavalla myös metsähevosiin. Kirjan lopussa selviävät kirouksen taustat, mutta jäin edelleen miettimään taikuuden perusperiaatteita. Miten se toimii? Mistä risuhirviöt tulivat ja miksi juuri risut? Millä tavalla Enoran lopussa tekemä ratkaisu toimi niin kuin se toimi?

Le Masque Rouge -blogissa todetaan, että vaikka Enoraa kuvaillaan tuittupäiseksi ranskattareksi, hänestä jäi ennemmin tomeran suomalaisnaisen mielikuva. Huomasin saman ja lisäisin kuvaukseen vielä nykyaikaisen, ainakin mitä tulee palvelustytön määrätietoiseen sivistämiseen, naisten äänioikeuden hehkutukseen ja demokratian ja itsemääräämisoikeuden vaatimiseen metsäkylässä. Ihmettelen sitä, miten nopeasti näin voimakastahtoinen nainen sopeutui metsän vangiksi.

Markiisi de Belleroy jäi hahmoksi josta en saanut ihan selvää. Loppujen lopuksikaan en ymmärtänyt tyypin motiiveja. Lukiessani kuvittelin hänet jostain ihmeen syystä jatkuvasti Shrekistä tutun lordi Farquaadin oloiseksi ja näköiseksi :D en pääse tästä mielikuvasta irti, aargh. Gwendal oli aika hajuton ja mauton tyyppi. Lempihahmoni kirjassa on ehdottomasti pikkuvanha palvelustyttö Malicia, joka ei voi kasvaa koskaan aikuiseksi ja joka on monesti ainoa järjen ääni koko porukassa. Loppu jäi avoimeksi hänen kannaltaan, mutta toivottavasti hänelle kävi hyvin.

Dannebeyn teksti on sinänsä hyvää ja sisältää hauskoja kielikuvia, mutta jokin lukukokemuksessa tökki. Teksti on usein koukeroista eikä toiminta ole sujuvaa. Dialogia olisi voinut tiivistää rankasti, kun henkilöt teitittelevät toisiaan ja puhuvat hienosti. Omaan kielikorvaan töksähti jatkuvasti puhuttelussa käytetty muoto ”tyttöni”, ”hyvä neitini” jne. Tekstissä on paljon lauseenvastikkeita toimintaa hidastamassa, joskus hassuja verbivalintoja ja ylipäätään kuvauksia, jotka on vaikeaa kuvitella mielessään. Esimerkkinä Enoran varsin raju reaktio Malician sanomisiin:

Pelko kiilsi Malician mustissa silmissä. Näky sai jonkin liikahtamaan Enoran rinnassa niin voimakkaasti, ettei hän hetkeen kyennyt puhumaan.
     ’Mutta mitä minä teen, jos jään tänne?’ hän kysyi lopulta.
     ’Teistä tulee uusi emäntäni ja pidän teistä huolta niin kauan kuin haluatte, vaikka ikuisesti.’
     Enora katseli tyttöä suu auki ja räjähti sitten hyväntahtoiseen nauruun. Tällä kertaa hän ei kyennyt pidättelemään kyyneliä, jotka pusertuivat silmistä poskille kahtena norona. Hän ei myöskään kyennyt lakata nauramasta. Hän hötkyi tuolillaan pidellen vatsaansa ja käkätti pitkän tovin Malician kummastuneen katseen alla.

Metsän taikuuden luonteesta jäi avoimia kysymyksiä, mutta onneksi kirjan loppupuolella solmitaan suurin osa juonenpätkistä yhteen. Siitä en tykännyt, että aivan loppulehdillä paljastuu varoittamatta uusia puolia henkilöistä. Viimeisillä sivuilla löytyy yhtäkkiä aikaisemmin tuntemattomia voimia, jotka ratkaisevat koko loppukliimaksin. Lukijalle jää vähän hölmistynyt olo. Mitäs tässä nyt tapahtui?

Tulipa pitkä ja polveileva arvio! Annan Kun kuulet varjojen laulun -kirjalle subjektiiviset kaksi tähteä viidestä. Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle.

Subjektiivinen tuomio: **

Annmari Dannebey
Kun kuulet laulun varjojen
Myllylahti 2015
301 sivua

Tsekkaa myös kirjailijan blogi Normandiani.

Osta kirja Adlibriksesta*

3 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia