Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

jalijasuklaatehdasHän himoitsi aina ihan kauheasti jotakin sellaista, joka olisi ollut ravitsevampaa ja täyttävämpää kuin kaali tai kaalikeitto. Ja kaikkein eniten hänen mielensä teki SUKLAATA.

Luin Roald Dahlin tunnetuimpiin kuuluvan lastenkirjan Jali ja suklaatehdas osana kesän lukumaratonia. Muistan kuinka luin kirjaa lapsena ihan fiiliksissä ja ihmettelin, miten kukaan voi kirjottaa noin herkullisesti suklaasta ja karkista. Lempparini on tietenkin Vonkan erikoismurea kuohukermainen herkkusuklaa.

Nyt yli 10 vuotta myöhemmin pelkäsin, että lumous haihtuu lopullisesti kun luen kirjan taas. Paras tapa pilata lapsuuden suosikit kun on yleensä lukea tai katsoa ne uudelleen aikuisena. Onneksi niin ei käynyt! Väljän taiton ja Quentin Blaken mainion kuvituksen takia kirjan lukaisi tunnissa läpi, ja se olikin mukava laskeutuminen 24 tunnin lukumaratoniin.

Kirja alkaa köyhän Jalin perheen esittelyllä. Vanhemmat, kaksi paria isovanhempia ja Jali asuvat kaikki pienessä tönössä kaupungin laidalla. Heillä on hyvin vähän rahaa edes ruokaan. Samassa kaupungissa on asuu erikoinen suklaatehtailija Villi Vonka, joka järjestää suuren kilpailun lapsille. Vonkan suklaalevyihin piilotetaan viisi kultaista pääsylippua, ja sellaisen löytäneet pääsevät kierrokselle suklaatehtaaseen ja saavat karkkia loppuelämäkseen. Parin turhan ostoksen jälkeen Jali ostaa löytämällään pennosella vielä yhden suklaalevyn nälkäänsä. Sieltä pilkahtaa jotain kultaista… (Tämä oli riemukas hetki lapsena.)

Köyhä mutta hyväsydäminen Jali herätti tietenkin sympatiani nuorena. Niin hän tekee edelleen, mutta oli yllättävää huomata kuinka kärjistettyä Dahlin kirjoitustyyli on. Neljää muuta tehtaaseen tulevaa lasta pilkataan surutta, koska yksi on lihava, toinen hemmoteltu, kolmas television orja ja neljäs purkka-addikti. He kaikki kokevatkin eri tavoilla epämiellyttävän kohtalon tehtaassa, mutta Vonkan mielestä se on vain hauskaa.

Tämä ei lapsena häirinnyt mitenkään, mutta nyt mietti pakostakin kirjan korrektiutta samalla kun luki sitä. Niin, ja Vonkan tehtaan työntekijöinä on pieni umppa-lumppa-heimo, jonka Vonkka on rahdannut viidakosta töihin tehtaaseensa ja jolle hän maksaa ruokapalkkaa…

Tykkäsin kuitenkin kirjasta, ja oli mukavaa huomata ettei sen herkullinen kuvaus ollut vähentynyt yhtään. Vonkan tehtaasta löytyy edelleen mitä mielikuvituksellisempia karkkeja, joita mielellään maistaisi. Vaikka kirja on kirjoitettu alun perin 60-luvulla, sen yllättävä ajanmukaisuus huvitti. Televisio ynnä muut härpäkkeet taisivat olla uhka lapsille jo silloin, kun umppa-lumpatkin intoutuivat laulamaan:

”Näistä kasvatusjutuista tärkeimmän
me soisimme teidän tietävän –
tämän: lapsia ei koskaan saa
televisioruutuun hukuttaa! —
Mutta melkeinpä joka talossa
me näimme (salaa, ikkunasta)
miten lapset nuo istuivat
kuvaruudun luona kuin apinat. —
Mitä he ennen tekivät?
Jo ennen tuota laitetta
lapsia oli olemassa!
Ja – heillä oli kirjoja!
He osasivat lukea. –”

Eipä ole maailma paljoa muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa :D Kaiken kaikkiaan kirja on kevyttä ja herkullista luettavaa suklaan ystäville, kunhan ottaa oikeanlaisen asenteen. Se voisikin olla parasta oikein kermaisen suklaalevyn kanssa nautittuna.

roalddahlhaasteEhdin juuri osallistua myös Yöpöydän kirjat-blogin emännöimään Roald Dahl-lukuhaasteeseen! Yhden kirjan lukeneena saavutin tason nilviö. Jeah!

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Ruoasta kertova kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****

Roald Dahl
Jali ja suklaatehdas
Suom. Aila Nissinen, Nina Pitkänen

Otava 2009
187 sivua

P. D. James: Syystanssiaiset

syystanssiaisetMerytonin naisväen keskuudessa oltiin yhtä mieltä siitä, että Longbournin herra ja rouva Bennetillä oli ollut onnea, kun he olivat saaneet neljä viidestä tyttärestään naimisiin.

P. D. Jamesin dekkari Syystanssiaiset (alkuperäinen nimi Death Comes to Pemberley) kuuluu samaan kategoriaan aikaisemmin lukemani Longbournin talossa kanssa. Molemmissa esiintyvät Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tutut hahmot uusissa seikkailuissa.

Siinä missä Longbournin talossa oli suorastaan inhorealistinen kuvaus Bennetin perheen palvelijoiden elämästä säätyläistilalla, Jamesin Syystanssiaiset noudattaa uskollisemmin Austenin tyyliä (ja hyvä niin, koska kirjaa on paljon miellyttävämpää lukea). Elizabethin ja herra Darcyn naimisiinmenosta on kuusi vuotta, ja he ovat asettuneet mukavasti elämään Pemberleyn kartanoon. Kaksi poikaakin on siunaantunut ja elämä on mallillaan.

Vuosittaisten syystanssiaisten aattona tilan rauha kuitenkin järkkyy, kun Elizabethin sisar Lydia ajaa vaunuillaan pihaan täysin hysteerisenä huutaen, että herra Wickham on murhattu. Miehet lähtevät metsään etsimään tätä, mutta löytävätkin kapteeni Dennyn kuolleena ja Wickhamin tämän vieressä yltä päältä veressä.

Seuraa kuolemansyyntutkimus ja oikeudenkäynti, ennen kuin mysteeri pikku hiljaa keriytyy auki. Murhasiko Wickham parhaan ystävänsä? Entä kuka on mystinen nainen, jonka palvelustytöt näkivät metsässä ja väittivät aikoja sitten eläneen rouva Reillyn haamuksi?

Kirja alkaa prologilla, jossa kerrataan pikaisesti Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumat. Näin ollen Syystanssiaiset voi lukea myös ilman alkuperäisen kirjan tuntemista, mutta kyllä suosittelisin kirjaa ehdottomasti Y&E:n lukeneille. Austen-faneille kirja on varmasti etupäässä suunnatukin.

Itse pidin kirjasta kovasti. Ylpeys ja ennakkoluulo kuuluu suosikkeihini, ja Syystanssiaisissa pääsi sukeltamaan takaisin kirjan maailmaan ja lukemaan, millaista päähenkilöiden elämä olisi voinut olla myöhemmin. Henkilöhahmot on kuvattu hyvin samanlaiseksi kuin alkuperäisessäkin teoksessa, ja on helppo kuvitella että juuri Wickham joutuisi syytetyksi murhasta ja uhkaisi jälleen kerran tahrata Pemberleyn maineen. Eniten kirjassa seurataan herra Darcyn ajatuksia, ja James kuvaakin niitä uskottavasti.

Murhamysteerin lisäksi tarinasta löytyy myös reilusti draamaa ja ripaus romantiikkaa: Darcyn sisarella Georgianalla on kaksikin kilpakosijaa joista valita. James on kehitellyt myös muille sivuhahmoille tyydyttäviä jatkoja: Bennetien epäsuosituin sisar Marykin on päätynyt avioliittoon, ja jopa itse lady Catherine de Bourgh on pehmentynyt ja alkanut toipua Pemberleyn metsiä kohdanneesta häväistyksestä. Riemastuin lopun pienestä yksityiskohdasta, kun huomasin että James oli ujuttanut tarinaan myös toisen Austenin kirjan henkilöitä pieneen sivuosaan.

Innostuin alun perin lukemaan kirjan katsottuani YLE:ltä siihen perustuvan minisarjan Pemberleyn kartanon tragedia. Sarja oli laadukkaasti toteutettu, mutta oli jännä huomata kuinka paljon muutoksia siihen oli tehty verrattuna kirjaan. Esimerkiksi Elizabethin osuus mysteerin selvittämisessä oli sarjassa paljon isompi – kirjassa hän oikeastaan vain istui muualla odottelemassa.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan. 

Subjektiivinen tuomio: *****

P. D. James
Syystanssiaiset
Suom. Maija Kauhanen

Otava 2012
348 sivua

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla

ekovuosimanhattanillaKirjassa Ekovuosi Manhattanilla Colin Beavan kuvaa omaa projektiaan elää mahdollisimman ekologisesti vuoden ajan New Yorkissa, ja sitä kuinka hän sitten vuoden aikana muuttui välinpitämättömästä tyypistä supersankariksi, Ekomieheksi.

Kirja amerikkalaisen kirjoittama, joten myös sisältö on hyvin amerikkalaista. Projektin lähtökohdat kuulostavat aika kaukaisilta omaan arkeen verrattuna: Beavanin perhe (hän, vaimo Michelle ja parivuotias tytär Isabella) eli kerrostaloasunnossa Manhattanilla, söi lähes pelkkää noutoruokaa kertakäyttöastioista, kulki ympäriinsä takseilla, lensi säännöllisesti, tuotti kolme jätesäkillistä roskaa vain neljässä päivässä ja sitä rataa.

Pikku hiljaa Beavan alkaa toteuttaa projektiaan: he muun muassa lopettavat kertakäyttövaippojen käytön Isabellalle, alkavat syödä vain lähellä tuotettua ruokaa, kulkevat rappusia hissien sijaan (poikkeuksena työpaikka 43. kerroksessa), pyöräilevät ja kävelevät taksin tai julkisen liikenteen sijaan (koska siitäkin tulee hiilipäästöjä), heivaavat television mäkeen, lopettavat vessapaperin käytön ja lopulta kääntävät kämpästään jopa sähköt pois ja vähentävät reilusti myös veden käyttöä.

Beavan kuvaa tarinaansa hykerryttävän hauskasti ja sympaattisesti. Elämänmuutokset eivät olleet helppoja, eikä hänen vaimonsa esimerkiksi ollut läheskään aina innoissaan kulutustottumusten muutoksista (en yhtään ihmettele). Toisaalta tämä yllätti monesti suhtautumalla asioihin paljon positiivisemmin kuin Beavan itse.

Perhe huomaa ilokseen, että televisiosta luopumisen jälkeen heillä on paljon enemmän laatuaikaa keskenään, ja kun pyöräilee taksiajelun sijaan, pääsee oikeasti ”sisälle” maisemaan ja voi viettää monia hienoja hetkiä jotka muuten jäisivät kokematta. Ystävät tulevat heille nauttimaan illallista, ja he oikeasti syövät yhdessä hyvää ruokaa kiinalaisen noutosapuskan sijaan.

Täytyy sanoa, että kirja oli jotain aivan muuta kuin odotin. Raikas ulkoasu piristää, ja sisältä löytyykin raskaan romaanin sijaan helposti luettavaa tekstiä, joka sekoittaa humoristista arkielämän kuvausta painaviin faktoihin ilmastonmuutoksesta. Aika usein Beavan alkaa potea myös eksistentiaalista kriisiä, kun hän miettii mikä onkaan elämän tarkoitus jos se ei ole tavaran haaliminen. Kirjaan on ripoteltu paljon helposti pureskeltavaa tietoa ilmastonmuutoksesta, saasteista ja muista ympäristöongelmista, ja niihin liittyvää kirjailijan omaa pohdintaa.

Jos olisin toivonut kirjaan jotain, niin enemmän käytännön tarinoita arkielämästä ja kaikista ekoteoista joita Beavanin perhe toteutti, ja vähemmän filosofista mietiskelyä elämän merkityksestä. Kaiken kaikkiaan Beavan kirjoittaa kuitenkin kiinnostavasti, ja kirjaan koukuttuu helposti. Oleellista on, kuten hän tajuaa kirjan alkupuolella, että ihmisille saarnaamista tehokkaampaa on tehdä itse asioita ja pistää itsensä likoon. Sellainen saa ihmiset kiinnostumaan ja ehkä sitä kautta muuttamaan myös omaa käyttäytymistään

Subjektiivinen tuomio: ****½

Colin Beavan
Ekovuosi Manhattanilla
Suom. Soili Takkala

Otava 2010
317 sivua