Otava

Walter Isaacson: Steve Jobs

Steve_Jobskirja”Hän ei ollut mallikelpoinen, siistiin pakettiin jäljiteltäväksi pakattu pomo eikä ihminen. Hän oli joskus kuin paholaisten riivaama ja saattoi ajaa lähipiirinsä raivoon ja epätoivoon, mutta hänen persoonallisuutensa ja intohimonsa ja tuotteensa olivat kaikki kytköksissä toisiinsa. Ne olivat osa integroitua järjestelmää samalla tavalla kuin Applen laitteet ja niiden ohjelmistot. Näin ollen hänen tarinansa tarjoaa sekä opetuksia että varoituksia. Se on kuin sarja oppitunteja innovaatioista, luonteesta, johtamisesta ja arvoista.”

En ole juurikaan lukenut elämäkertoja, koska olen ajatellut että ne ovat aika tylsiä. Elämäkerta Applen perustajasta Steve Jobsista osoitti luuloni kuitenkin, yllätys yllätys, vääräksi. Kirja oli kiehtova ja mukaansatempaava, ja koska en tiennyt Jobsista paljoakaan, pystyin jännittämään mitä seuraavaksi tapahtuu :D Opin muun muassa paljon Apple-ilmiön taustoista ja sen, että Jobs oli vahvasti myös Pixarin takana.

Isaacson maalaa hyvin realistisen oloisen kuvan Jobsin ristiriitaisesta persoonasta, ei kaunistele tai kauhistele. Hän oli saanut kirjan tekoon täysin vapaat kädet, eikä Jobs puuttunut tekstiin. Välillä kirjaa lukiessa mietin, miten kukaan kesti olla Jobsin alainen tai ystävä, jos hän oikeasti käyttäytyi niin jäätävällä tavalla. Toisaalta mukavalla ja yställisellä luonteella ei olisi ehkä viety Applea menestykseen.

Isaacson kirjoittaa sujuvasti ja tekstiä on helppo lukea. Suomennoksessa on paikoitellen vähän tökkiviä sanavalintoja, mutta ei onneksi häiritsevästi. Kirjaa varten on tehty valtava taustatyö haastatteluineen, ja lopusta löytyy kattava lähdeluettelo. Kaiken kaikkiaan tykkäsin kovasti! Olisin mennyt katsomaan myös kirjan pohjalta tehdyn Steve Jobs -elokuvan, mutta se oli jostain kumman syystä hävinnyt Finnkinon ohjelmistosta kuukauden esittämisen jälkeen. Pöh.

Subjektiivinen tuomio: *****

Walter Isaacson
Steve Jobs
Suom. Jyri Raivio
Otava 2011
622 sivua

E. L. James: Fifty Shades – Sidottu

50shades”Miten sinä löysit minut?”
”Jäljitin puhelimesi.”
Niinpä tietenkin. Miten se muka on mahdollista? Onko se ylipäätään laillista? Stalkkeri, alitajuntani kuiskaa minulle aivoissa yhä leijuvan tequilapilven lävitse. Koska kyseessä on Christian Grey, annan asian olla.

Uteliaisuus voitti sitten viimein, ja kävin hakemassa kirjastosta kohutun eroottisen kirjasarjan ensimmäisen osan. Luin vähän yli sata sivua ja selailin loppukirjan hyppien pari sivua kerrallaan yli. Kahden seuraavan osan juonet katsastin sitten Wikipediasta, ettei tarvitse lukea niitä. No niin.

Nuori, kokematon opiskelijatyttö tapaa järjettömän komean ja järjettömän rikkaan miehen. He kiinnostuvat toisistaan, ja mies pyytää naisen kahville, ostelee kalliita lahjoja sekä pelastaa tämän baarista ystävämiehen lähentelyiltä. Mies on mustasukkainen, kontrolloiva ja pelottava stalkkeri, mutta se ei haittaa koska hän näyttää niin hyvältä ja on rikas. Nainen haluaa suhteen, mutta mies kertoo ettei harrasta tyttöystäviä. Paljastuu, että hän harrastaa sen sijaan sadomasokistisia suhteita ja tykkää alistaa naisia. Syyksi kerrotaan miehen traaginen menneisyys. Nainen allekirjoittaa salassapitosopimuksen sekä sopimuksen miehen (”herran”) palvelemisesta kaikilla elämänalueilla.

Suunnilleen viiden sivun välein kirjassa tapahtuu yksityiskohtaisesti kuvailtu seksikohtaus, jonka aikana kumpikin saa vähintään kaksi tajunnanräjäyttävää orgasmia. (Tässä kohtaa aloin hyppiä sivuja yli.) Erinäisten tapahtumien jälkeen nainen pyytää miestä ”rankaisemaan” häntä mahdollisimman kovaa jotta hän tietää miltä se tuntuu. Mies piiskaa hänet nahkavyöllä. Nainen päättää, että tämä ei sittenkään ole hyvä juttu ja jättää miehen. Jatko-osissa he palaavat taas yhteen.

Siinäpä Fifty Shadesin ensimmäinen osa pääosin olikin. Kirja oli alun perin kirjoitettu Twilight-kirjojen fanifiktioksi (katso myös postaukseni 7 kamalinta asiaa Twilight-saagassa), ja sen huomaa. Kirjasta on helppo bongata vastineet esimerkiksi kokemattomalle ja kömpelölle Bellalle, rikkaalle ja jumalaisen komealle Edwardille ja ystävälle-joka-haluaa-enemmän eli Jacobille. Twilight on kuitenkin paljon mukavampaa ja laadukkaampaa luettavaa. Enpä olisi uskonut että sanon tuota :D

Christian Greyn paras puoli on ulkonäkö. Hän on kyllä salaperäinen, mutta myös tyly, kontrolloiva, omistushailuinen ja väkivaltainen. Anastasia on yksinkertaisesti raivostuttava päähenkilö. Hän on avuton, kömpelö ja säälittävä tapaus, ja useassa kohtaa tekisi mieli heittää kirja seinään kun tyttö kaatuu ja pyörtyilee milloin minnekin. Niin ja puree huultaan, pyörittelee silmiään ja punastelee. Kaiken kaikkiaan näiden kahden juttu ei ole nähnytkään tervettä ihmissuhdetta. Monet varmasti tykkäävät kirjasta kevyenä viihteenä (päätellen trilogian myyntiluvuista), mutta minä taidan suosiolla lukea edelleen mieluummin Austenia.

Fifty Shades pääsee mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua. Kirja saa yhden tähden viihdyttävyydestä ja muutamasta epäuskoisesta naurahduksesta, jotka sen lukeminen aiheutti.

Subjektiivinen tuomio: * 

Päivitys: Luin tarinan myöhemmin Christian Greyn näkökulmasta – katso kirjaraivovideo:

E L James
Fifty Shades of Grey – Sidottu
Suom. Riie Heikkilä
Otava 2016
585 sivua

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

jokayksinkulkee”Yhtäkkiä Eva tajusi, ettei ollut vähään aikaan kuullut Vilman ääntä.
– Vilma! hän huusi kohti ulko-ovea.
Vastausta ei kuulunut.
– Vilma, tule tänne! Hän tunsi huolen äänessään. Ei tytöllä varmaankaan ollut mitään hätää, mutta miksi tämä ei vastannut?
– Vilma! Tule, kun äiti huutaa!
Ei vieläkään ääntäkään.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Mari Jungstedtin Gotlanti-sarjaan kuuluva dekkari Joka yksin kulkee alkaa, kun kauneushoitolan edustalta katoaa kolmevuotias tyttö. Katoamista alkaa selvittää komisario Karin Jacobsson, jolle se on samaan aikaan ensimmäinen juttu päävastuussa. Karinilla on orastava suhde toisen komisarion, Anders Knutaksen, kanssa, joka on sairastunut eräiden aikaisempien tapahtumien jäljiltä masennukseen.

Samaan aikaan toisaalla David Forss miettii, mitä ihmettä hänen vaimonsa touhuaa puhelimessa yöt läpeensä. Näistä henkilöistä kertovien lukujen välillä kerrotaan myös mysteerisestä ”hänestä”, josta piirtyy kuva vanhempiensa luona asuvana, tunneongelmaisena vanhanapiikana. Sitten kolmevuotias Vilma löytyy samasta paikasta kuin missä hänet vietiin, ja toisaalla katoaa toinen tyttö.

Joka yksin kulkee muistuttaa mahdottoman paljon aikaisemmin lukemaani suomalaista dekkaria Rakennus 31. Tämäkin on osa sarjaa, jonka aiempia osia en ole lukenut (vaikuttaa siis varmasti lukukokemukseeni). Tämäkin on juonivetoinen teos, jossa henkilöhahmot ovat aika ohuita yhden luonteenpiirteen tyyppejä. Ja siinä missä Rakennus 31:ssä kerrottiin mystisestä Mestarista, tässä kirjassa on salaperäinen hän joka ei alussa tunnu liittyvän mitenkään itse tarinaan. Plussaa tulee siitä, ettei tässä ollut Rakennus 31:n tyyliin puhekielisiä repliikkejä. Luvut ovat myös miellyttävän lyhyitä, vain pari sivua jokainen.

Vaikka Jungstedin kirjasarja on supersuosittu ja takakannesta löytyy monta ylistävää arviota, täytyy todeta että pohjoismaiset dekkarit eivät kai vain ole minun genreni. Kirjassa selitettiin kaikki, alkaen Karinin nuoruuden traumoista  Knutaksen masennukseen. Knutas käyttää masennuslääkkeitä koska on masentunut, ja masennuksen takia hän ei saa myöskään nukuttua ja sen takia hän käyttää nukahtamislääkkeitä. Selvä. Henkilöihinkään en oikeastaan kiintynyt. Luin samaan aikaan Nälkäpeliä ja totesin että Buttercup-kissallakin on enemmän luonnetta kuin monella dekkarihahmolla :D

Edelleenkin muuten ihmettelen poliisin toimintaa kirjan alussa: jos lapsi on ollut kadoksissa kaksi tuntia, eristääkö poliisi kaupungista kokonaisen kadun? Poliisitutkimus junnaa paikallaan, kunnes viimeisten neljänkymmenen sivun aikana alkaa tapahtua ja rytinällä. Siinä vaiheessa oikeasti tartuin kirjaan ja luin sen innolla loppuun. Loppuratkaisun kuitenkin arvasi jo hyvissä ajoin, ja lopusta tulee melkein hätäinen fiilis.

Maalaa allaoleva teksti niin näet kommentin loppuratkaisusta:
[Juonipaljastus alkaa]
Mystinen ”hän” paljastui siis syylliseksi, ja hän olikin yllättäen sama empaattinen ja ihmisläheinen kanttori, jolle David Forss oli aiemmin avautunut vaimostaan. Muutama luku aiemmin ”hän” oli tappanut kissanpentuja kotonaan koska oli kateellinen kissaemon huomiosta. Ei ollut nyt oikein uskottava tämä henkilö. Kirja loppuu ”hirveän jännästi”, Knutas meinaa jäädä auton alle. Epäilen että hänelle kävisi mitään, koska sarja mitä ilmeisemmin jatkuu vielä.
[Paljastelu päättyy]

Mutta mutta. Ehkä kokeilen seuraavaksi lukea Stieg Larssonin Millennium-trilogian, ne ovat ymmärtääkseni vähän erityylisiä ruotsalaisia dekkareita. Joka yksin kulkee pääsee joka tapauksessa mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Jännitysromaani tai dekkari.

SuDekkariviikko_logo_560pxbjektiivinen tuomio: **½

Mari Jungsted
Joka yksin kulkee
Suom. Emmi Jäkkö
Otava 2015
262 sivua