En olisi sunnuntaina varsinaisesti jaksanut lähteä minnekään, mutta kiinnostavat kirjailijanimet vetivät minut kuitenkin Töölön kirjastolle kuuntelemaan Tammen 75-vuotisjuhlaseminaaria. Otsikkona tapahtumalla oli Kaunokirjallisuuden suuret naiset. Aiheina olivat historiallinen romaani, josta kirjailija Anna Kortelaisen kanssa keskustelivat Kaari Utrio ja Kristiina Vuori, sekä omaelämäkerrallinen kirjoittaminen, josta olivat keskustelemassa Märta Tikkanen, Saara Turunen ja Essi Kummu.
Tilaisuuden avasi presidentti Tarja Halonen, joka piti lyhyen mutta vauhdikkaan puheen ja sai yleisön naurahtelemaan useaan kertaan. Halonen puhui historiasta ja tasa-arvosta ja viittasi tapahtuman otsikossakin viljeltyyn termiin ”naiskirjailijat”, johon pitää hänen mukaansa suhtautua vain kärsivällisyydellä. Ehkäpä 10-20 vuoden päästä järjestetään juhlaseminaareja, joissa nostetaan esiin ”mieskirjailijoita”?
Kaari Utrion ja Kristiina Vuoren keskustelu historiallisesta romaanista
Kaari Utrio aloitti kertomalla lapsuudestaan kustannusmaailmassa. Hänen piti alun perin ryhtyä historiantutkijaksi, mutta hän päätti ”välivaiheena” kirjoittaa kirjan jotta sai rahaa. Esikoisteos ilmestyi Utrion ollessa 26-vuotias (mikä sai minut mietiskelemään että täytän itse ihan kohta 26). Utrio olisi itse halunnut kirjan nimeksi Loistava Horn, mutta kustantamon mukaan sellaisella nimellä ei myyty mitään. Kirjan nimeksi tuli siis Kartanonherra ja kaunis Kirstin, joka on vieläkin kova pala kirjailijalle. Nyt teoksesta on otettu uusi painos nimellä Kirstin.
Vaikka Utrio ei itse tuolloin identifioitunut kirjailijaksi, muut alkoivat pitää häntä esikoisteoksen myötä kirjailijana – nimenomaan naiskirjailijana. Ystävällistä kohtelua sai lähinnä naistenlehtien toimittajilta, jotka kirjoittivat juttuja Utrion tavoin naisista naisille ja olivat silloin ”yhteiskunnan pohjasakkaa”. Akateeminen loppututkinto toi kuitenkin varmuutta, vaikka kirjamaailmaa hallitsivatkin nuoret miehet.
Kristiina Vuori taas päätyi historian pariin viihderomaanien, romantiikan ja seikkailuiden (kuten minulle aiemmin tuntemattoman Angelika-romaanisarjan) kautta. Koulussa hän ei pitänyt historiasta lainkaan, mikä oli mielestäni yllättävää. Yhtenä suurena innoittajistaan Vuori mainitsee vieressä istuvan Kaari Utrion, jolta on myös pyytänyt apua joissain käsikirjoituksen ongelmissa.
Miksi historiallinen romaani niputetaan naisviihteeksi?
”Naisten kirjoissa on harvoin keski-ikäisiä miehiä, jotka tutkivat omaa napaansa”, Kaari Utrio totesi ja sai yleisön hekottamaan. Kirjallisuuden historiassa mies on ollut aina päähenkilö, tekijä. Naista katsottiin miehen näkökulmasta, ja vaikka mies olisi kuinka rakastunut, näkökulma on silti alaspäin. Uudet sukupolvet ajattelevat onneksi eri tavalla.
Kristiina Vuori totesi, että kuten kaikkea muutakin, viihdettä voi tehdä hyvin tai huonosti. Historiallisessa romaanissa on tiettyjä asioita, joita lukijat odottavat. Toisaalta jos kaikkea noudattaa, kirja tulee täyteen kliseitä. Hän itse pyrkii rikkomaan genren rajoja: pääpari ei aina saa toisiaan, naispäähenkilö onkin moraaliton tai vaikka ikääntyvä leski jolla on jo lapsia.
Mikä on faktan ja fiktion suhde historiallisessa kirjoittamisessa?
Tutkijoiden täytyy kirjoittaa mitä on tehty ja koettu, mutta kirjailija täyttää aukot. Näin faktan ja fiktion suhdetta kuvasi Kristiina Vuori. Historiallisen romaanin pitää olla vakavasti otettavaa, eli lähteitä tulee käyttää ja tutkimusta tehdä. ”Fiktiossa faktojen on oltava kohdallaan.” Lähteiden pitää kuitenkin löytyä kirjasta huomaamattomasti, eikä valtavina infopläjäyksinä. Vuori kertoi rakastavansa lähteisiin tutustumista ja tutkimusvaihetta, mutta aina on pakko karsia.
Kaari Utrio siteerasi professori Jaakko Suolahtea, joka on todennut että ”historiallisen romaanin ei tarvitse olla totta, mutta sen pitää olla mahdollinen”. Utriokin pitää nimenomaan tutkimusvaiheesta ja on kahlannut läpi mielettömät määrät lähteitä. 2000-luvun aikana Utrio on siirtynyt keskiajasta epookkiromaaneihin, joihin liittyy aikaisempaan verrattuna varsin erilaisia lähteitä, kuten kirjeitä.
Puheeksi tuli myös historiallisessa romaanissa olevien virheiden oikaiseminen. Utrio toivoi, että jos alan tutkija huomaa kirjassa virheen, hän ottaisi yhteyttä suoraan kirjailijaan. Esimerkiksi aikaisemmin Utrion keskiajalle sijoittuvissa kirjoissa vilisi torakoita. Eipä vilissyt enää, kun hänelle kerrottiin etteivät torakat olleet rantautuneet Suomeen vielä silloin. Monet asiat otetaan itsestäänselvyyksinä, ja humanistin virheet koskevat Utrion mukaan useimmiten luonnontiedettä. ”Joka hemmetin lokki täytyy tarkistaa!” Kukaanhan ei oikeasti tiedä, millaista historian aikakausilla on ollut. Kirjailija voi kuitenkin tuoda esiin olosuhteita ja miten ne vaikuttivat ihmisten valintoihin.
Mitä kerrottavan vuosisadan valinta kertoo kirjailijasta?
Kristiina Vuori kertoi aloittaneensa kirjoittamisen keskiajasta. Naisen rooli oli ahdas, ja vastakohdista sai hyviä juonenkuljetuksia. Hän rakasti myös monimutkaisia pukuja, hiuslaitteita ja ritareita… Vuori kuvaili lapsellisena alkaneen kiinnostuksen syvenneen vuosien varrella. Tällä hetkellä häntä kiinnostavat nimenomaan ihmiset ja sellaiset ihmiskohtalot, joista ei ole vielä kirjoitettu kaunokirjallisuutta.
Kaari Utrio kirjoitti vuosia keskiajasta, mutta julkaisi vuonna 2000 ”yllättäen” 1000-luvulle sijoittuvan kirjan Yksisarvinen, joka kertoi ensimmäisestä ristiretkestä. Hän käytti pelkkään tutkimukseen kaksi vuotta. Kirjan valmistuttua hän tuntee aina surua kun joutuu jättämään hyvästejä päähenkilöille, mutta Yksisarvisen kanssa se oli erityistä. Utrio oli jo suunnitellut siinä vaiheessa uutta romaania, kunnes tajusi ”etten piittaa hittojakaan keskiajasta. Se on loppu!” (huikea nainen :D). Hän päätti kirjoittavansa loppuelämänsä viihteellisiä epookkiromaaneja, ja erityisesti autonomian aika kiinnosti. Hän kuvaa aikakauden vaihtamista samanlaiseksi ”kuin aivot vaihtaisi”.
Historiallista kirjoittamista seurasi Märta Tikkasen, Saara Turusen ja Essi Kummun keskustelu omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Keskustelu siirtyi kirjoista ja kirjoittamisesta enemmän teosten vastaanottoon ja julkisuuteen, mutta heidänkin kokemuksistaan oli kiinnostavaa kuulla.
Omalämäkerrallisuus – päähenkilö ei ole kirjailija itse
Omaelämäkerrallista fiktiota kirjoittava kirjailija samastetaan usein kirjansa henkilöön, vaikka kyseessä on kaksi eri asiaa. Tämän olen oppinut kirjallisuuden kursseillakin, ja nykyään osaan varoa ansaa. ”Kirjassa voi valehdella niin paljon kuin haluaa!” Märta Tikkanen totesi useampaan kertaan. Vaikka kirjailija kirjoittaa omista kokemuksistaan ja tunteistaan, hän valikoi, muuttaa ja parantelee. Omaelämäkerrallisen teoksen ruotiminen kritiikeissä tuntuu erityisen raa’alta. ”On kiusallista, kun oma henkilö sekoitetaan kirjailijahenkilöön”, Saara Turunen totesi. Kirja-arviot saattavatkin keskittyä hänen persoonaansa. ”Haluan että puhutaan yhteiskunnasta!”
Mikä sitten on yhteiskunnallista? Turunen totesi, että vaikka kirjoittaisi meikkauksesta tai siivouksesta, sekin kuuluu yhteiskunnan piiriin. Usein yhteiskunnallisena nähdään kuitenkin vain sellaiset aiheet kuten sota. Naisen ja miehen kirjoittamiseen suhtaudutaan myös eri tavalla: miehen omaelämäkerrallisuus (esimerkkinä käytettiin Knausgårdia) nähdään suurempana ja yhteiskuntaan kytkeytyvänä, kun taas naisen kirjoittama kirja kuuluu yksityisen piiriin, pieniä henkilökohtaisia asioita.
Kirjailija on julkinen ammatti, ja siihen liittyy myös häpeää. ”Kirjailija ei ole ammatti, johon kannattaa nojauttaa koko persoonaa”, Essi Kummu totesi. Elämässä pitää olla jotain muitakin asioita joihin tukeutua.
Sisältö toimi ahtaasta tilasta huolimatta
Kaiken kaikkiaan seminaarin sisältö oli oikein kiinnostavaa, mutta puitteet olisivat voineet olla paremmat. Vaikka kirjasto on luonteva (ja edullinen) paikka järjestää kirja-alan tapahtumia, olisin itse pitänyt juhlaseminaarin kunnollisessa luentosalissa, jossa katsojilla on reilusti istumatilaa ja esiintyjät ovat korokkeella. Istuin nyt kirjastosalin puolivälissä enkä nähnyt istuvia panelisteja lainkaan. Tilaisuuden lopuksi samalla ahtaalla käytävällä uloskäynnin ja vessojen edessä myytiin panelistien kirjoja ja tarjoiltiin kahvia ja korvapuusteja kertakäyttölautasilta. Tilavammassa seminaaripaikassa olisi mielellään kuunnellut vaikka yhden keskustelun vielä lisääkin.
On jännä, miten eri tavalla kirjailijaan alkaa suhtautua sen jälkeen kun on nähnyt ja kuullut häntä jossain. Kirjailija ”konkretisoituu” ja kirjoihin tekee mieli tarttua ihan eri tavalla, vaikka ei olisi tuntia aiemmin edes kuullut niistä. Historiallisen romaanin suhteen minulla on kyllä ammottava aukko sivistyksessä, koska en ole lukenut mitään Kaari Utriolta! Minulla on hyllyssä hänen historiateoksensa Eevan tyttäret, jota aloitin aikanaan. Se jäi kuitenkin kesken vaikka mielenkiintoinen olikin. Kristiina Vuorelta minulta löytyy sentään pokkari Kaarnatuuli, vaikka sekin on vielä lukujonossa.
Asiaa paremmin tuntevat, suositelkaas mistä Utrion romaanista kannattaa aloittaa!
”Punainen hahmo jolla on siivet kasvojen ympärillä, samanlainen hahmo kuin minä, punapukuinen ja koria kantava nainen, josta on vaikea sanoa oikeastaan yhtään mitään, lähestyy minua tiilikäytävää pitkin. Sitten hän on kohdallani ja me tirkistelemme toistemme kasvoja meitä ympäröivien kangastunnelien läpi. Hän on se joka hänen pitääkin olla. 
”Enkö minä sentään ollut uskollinen? Enkö ollut odottanut odottamasta päästyäni, vaikka olin tuntenut suurta kiusausta – joskus pakkoa – tehdä toisin? Ja kun kertomuksen virallinen versio pääsi levitykseen, mikä minusta tehtiin? Opettavainen legenda. Keppi, jolla lyödään muita naisia.”