WSOY

Rämö & Valtari: Unelmahommissa

Se, että joku työ – oli se sitten kauppiaan, kirjailijan, lentäjän tai ammattiurheilijan – on mukavaa, ei tarkoita, että sen pitäisi aina olla helppoa. Intohimoinen unelmatyö ei tietenkään ole pelkkää liitelyä. — Intohimon toteuttaminen on joskus sellaista, jonka puolesta on oltava valmis vähän kärsimäänkin.”

Kukapa ei joskus miettisi, miten hienoa olisi elää blogia kirjoittamalla? Salamatkustaja-blogia pitävä, Islannissa asuva Satu Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Hanne Valtari kertovat kirjassaan, miten ovat luoneet itse omat unelmaduuninsa. Kirja on jakanut blogeissa jonkin verran mielipiteitä, mutta minulle se oli ihanan inspiroivaa ja sopivan kevyttä lukemista kesälle.

Naisten omiin unelmaduuneihin kuuluu esimerkiksi bloggaamista, kirjojen ja lehtijuttujen kirjoittamista, matkustamista, sometyöskentelyä, tuottajana ja matkanjohtajana toimimista ja kivijalkakaupan pitämistä Islannissa. Omien yritystensä kautta he voivat tehdä sitä, mikä milloinkin kiinnostaa eniten ja mistä joku on valmis maksamaan jotain.

Kirjoittajat myös neuvovat, miten lukija pystyy halutessaan samaan. Kaikkien unelma ei tietenkään ole blogin pitäminen – kirja kehottaakin miettimään, mitä sellaista osaa ja tykkää tehdä, josta joku muu olisi valmis maksamaan. Eikä unelmaduuni synny yhdessä yössä, vaan vaatii aikaa ja kypsyttelyä. Blogeillaan tienaavat eivät yleensä tarkemmin avaudu työnsä sisällöstä tai siitä, miten sitä rahaa oikeasti tehdään. Oli siis virkistävää lukea konkarien omakohtainen ja avoin kokemus asiasta.

Unelmahommissa ei ole pelkkä haihattelukirja, vaan mukana on myös sopiva annos realistisuutta. Vaikka alussa meinasinkin heittää kirjan seinään kun luin hehkutusta rennosta työpäivästä Balin paratiisirannalla, käsittelyyn pääsevät myös vähemmän ihanat käytännön asiat. Blogi ei ala tuottamaan rahaa tuosta vaan, vaan vaatii ensin satoja tunteja työtä. Lifestylebloggaja on tavallaan aina töissä. Ja unelmatyötäänkin tekevä ihminen voi uupua, kun paahtaa menemään liian innokaasti ja asioita kasautuu liikaa.

Pyysin kirjasta arvostelukappaleen kun ystäväni vinkkasi siitä – hän arvasi ihan oikein, että kirja vetosi myös meikäläiseen. Pystyn hyvin samaistumaan kirjoittajiin, kun itseänikin kiinnostaa vähän kaikki, enkä haluaisi tehdä työkseni pelkästään yhtä asiaa. Ja olisihan se nyt hienoa, jos pystyisi rahoittamaan maailmanympärimatkan kirjoittamalla matkajuttuja ja blogia. Mutta kirjoittajien sanoin – kaikkea ei tarvitse tehdä nyt, kyllä sitä vielä ehtii.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa on monta kertojaa.

Subjektiivinen tuomio: *****

Satu Rämö ja Hanne Valtari
Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mistä pidät
WSOY 2017
351 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Lifestyle, Työ

101 kirjaa: Vesissä toinen silmä (1971)

Tämä postaus on osa Ylen ja kirjabloggaajien yhteistä 101 kirjaa -projektia. Yhteensä 81 kirjabloggaajaa lukee Suomen juhlavuoden kunniaksi yhden kotimaisen kirjan jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjabloggaajien postaukset julkaistaan Ylen sivuilla yhdessä Ylen omien ohjelmien kanssa.

Syyskuu 2016

Kirjat arvottiin syyskuussa 2016, ja minulle osui vuosi 1971 ja Eeva Joenpellon teos Vesissä toinen silmäOlen toki kuullut Eeva Joenpellosta, mutta en ikinä lukenut hänen tuotantoaan. Wikipedia tietää kertoa, että Joenpelto voitti valtion kirjallisuuspalkinnon kuusi kertaa ja sai Finlandia-palkinnon vuonna 1994 kirjallaan Tuomari Müller, hieno mies. Onpa hän näköjään kirjoittanut myös neliosaisen sarjan kotikaupungistani Lohjasta. Kappas.

Vesissä toinen silmä ei herätä nimenä mitään kummempia ajatuksia – mitähän tuo silmä vesissä edes tarkoittaa? Pikaisen netin selauksen perusteella kyseessä ei välttämättä tule olemaan ihan lempikirjani:

Teos on aika haastava, koska se jakautuu numeroimattomiin ja nimettömiin lukuihin. Luvut käsittelevät eri aikatasoja, ja luvun kestäessä avautuu  yksilöimätön aikataso ja henkilöt, joita ei ennakolta esitellä vaan lukija itse saa päätellä henkilön luonteen ja merkityksen Ossin muistojen ja dialogin perusteella.” Jokken kirjanurkka

Vuonna 1971 Arvostelevassa kirjaluettelossa ilmestynyt aikalaisarvio kuvasi teosta puolestaan näin:

Eeva Joenpellon uusi teos aiheuttaa hämmästystä ja pettymystäkin: levoton ja hyppelehtivä (elokuvatekniikkaanko tällainen leikkaus on viittaavinaan) kirja on raskaslukuinen ja jättää lopulta vaivan palkitsematta.” – Risto Hannula

Onneksi kirja paljastui vain 245 sivun pituiseksi, joten raskaslukuisuutta ei kestä ainakaan kovin montaa sataa sivua. Siispä pistän kirjan saman tien varaukseen ja saan sen varsin pian käsiini – kirjoja on vain kaksi kappaletta koko pääkaupunkiseudulla, mutta varausjono ei ymmärrettävästi ole suuren suuri.

Lokakuu 2016

Vaatimattoman näköinen kirja odottelee hyllyssäni kuukauden verran, kunnes pakotan itseni aloittamaan projektin ja avaamaan kirjan.

Tässäkö sitten lopulta oltiin? Kun kaikki solvaukset oli vuosien mittaan vähä vähältä syösty suusta, kun kaikki konnuuden muodot oli täytetty lähes majesteetillisesti, piti viimein pukea ylleen tuo vanha ikävä hyvä käytös.

Kryptisestä ensimmäisestä kappaleesta huolimatta kirjan alku ei ole niin paha kuin luulin. Pian käy ilmi että kyseessä on tarina Ossi Juhonkoskesta, elokuvaohjaajasta. Henkilöt kyllä esitellään ja pysyn suurin piirtein perässä siitä, mitä Ossi puuhaa. Luvassa lienee samanlaista keski-ikäisen suomalaisen miehen ahdistunutta mielenmaisemaa, josta olen marissut jo muutaman kirjan kohdalla. Tällä kertaa erona on vain se, että kirjailija on nainen.

Tarinan edetessä esitellään useita henkilöitä, Ossin ystäviä ja sukulaisia. Ihmiskuvaukset ovat hauskoja: ”Huoneeseen astui tyttö valtavat, vihertävät silmälasit nenällä. Ne tekivät hänet uteliaan toukan näköiseksi, joka rytmikkäästi heilutteli yläruumistaan ja jäykistyi sitten tarkkaavaiseksi. Mutta sievä hän oli kuten kaikki tytöt nykyään.

Ihmeempää juonta ei kuitenkaan tunnu ainakaan alussa olevan. Punaisena lankana on ilmeisesti se, että Ossilla on tavattoman hyvä käsitys kyvyistään ja hän haluaa ohjata elokuvan, mutta ei oikein saa mitään aikaiseksi. Tätä Ossin saamattomuutta kuvataankin jonkin aikaa, kunnes hän päättää lähteä maalle kirjoittamaan käsikirjoitusta.

Eräässä luvussa Ossi katsoo elokuvaa, joka kertookin hänestä itsestään. Onko hän tehnyt lapsuusvuosistaan elokuvan vai onko kyseessä muisto? Viidenkymmenen sivun jälkeen kirja hyppää kertomaan aivan toisesta henkilöstä, mutta kohtaus paljastuu myöhemmin takaumaksi Ossin nuoruudesta. Tässä vaiheessa lakkaan yrittämästä ymmärtää kaikkea mistä kirjassa puhutaan, ja luen vain eteenpäin.

Joulukuu 2016

Kirja on suhteellisen nopealukuinen, mutta teksti ei oikein nappaa. Tekisi mieli lukea jotain muuta. Puolessa välissä iskee lukujumi, ja kirja jää yli lojumaan kuukaudeksi. Kolme lainan uusimiskertaa myöhemmin, uuden vuoden tienoilla otan kirjan taas käsiini ja pakotan itseni lukemaan teoksen loppuun parin päivän aikana. Hieno onnistumisen tunne!

Käy ilmi, ettei lopputarinassakaan ole sen kummempaa juonta. Koko kirja tuntuu olevan lähinnä Ossin enemmän tai vähemmän ahdistunutta tajunnanvirtaa, ja välissä hän matkustelee kaupungin ja maalaismökkinsä välillä. Kuvataan Ossin kirjoittamia ja ohjaamia elokuvia. Ajatuksia uusista, omaan menneisyyteen perustuvista filmeistä. Hypätään takaumista elokuvien kautta ajatuksiin ja välillä piipahdetaan nykyhetkessä. Naurahdin kun Ossi alkoi epäillä takaumien käyttöä omissa elokuvissaan – ne ovat kuulemma niin vanhanaikaisia.

Viimeisiä sivuja viedään. Jaksaa jaksaa!

Loppupuolella tekstissä tulee vastaan yllättäen kirjan nimi. Minulle ei silti ole yhtään sen selvempää, mitä se tarkoittaa ja miten se liittyy juoneen.

– Ossi, katso minua silmiin. Katso tätä oikeaa silmää. Nyt se iskee sinulle, noin.
– Niin, niin. Vesissä toinen silmä, toinen kirkas. Syksyn savuja -. Menette kaikki tiehenne, nyt. Joka ainoa.
– On muistettava pelin säännöt, niinkö? Maikkikin oli siellä yhä, viileänä ja arvioivana.

Ossi on henkilönä mahdottoman rasittava. Jopa kaikki muut kirjan henkilöt ovat samaa mieltä. Ossin naisystävä Ulla purkaa sydäntään:

– Voi voi, Ulla sanoi. – Sinä olet taiteilija ja luulet, että vain se mikä sinulle on tapahtunut, on tärkeää. Sinä selittelet ja valehtelet ja vaadit, että sinua uskotaan. Sinun täytyy voittaa maailma viekkaudessa, koko ajan. On tärkeää, että voitat. Miten sinä voit onnistua kun sinun aiheesi on aina se sama, itsesääli ja ruikutus.

Kiitos Ulla, kun sanoitit ajatukseni! Muiden henkilöiden luonteisiin ei juuri syvennytä. Heidät nähdään Ossin silmien kautta eli useimmiten negatiivisessa valossa. Varsinkin Ossin ystävät ja kollegat jäävät vain nimiksi, joita ei juuri pysty erottamaan toisistaan.

Tarina etenee ja lukija joutuu käymään syvissä vesissä Ossin ahdistuksessa ja masentavassa menneisyydessä. Kerrataan kariutunutta avioliittoa, siskon traagista tarinaa. Ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä Ossin hautomaa elokuvakäsikirjoitusta, koska hän kirjoittaa ilmeisesti elokuvia pelkästään omaan tai tuttujensa elämään pohjautuen.

Lopussa asiat saadaan tietynlaiseen päätökseen, ja Ossikin pääsee jatkamaan elämäänsä yllättävän positiivisella mielellä. Luovuus alkaa taas kukkia ja tulossa on uusi elokuva. Lukija on huojentunut, että uuvuttava vatvominen on vihdoin loppu.

Näin hyvä fiilis tulee kun sai kirjan luettua.

Teos on varmasti omalla tavallaan kommentoiva ja kantaaottava, mutta tarinana se ei ikävä kyllä tehnyt minuun vaikutusta. En olisi luultavasti jaksanut lukea sitä loppuun jollen olisi lupautunut mukaan projektiin (vaikka kirjojen kesken jättäminen onkin minulle vaikeaa). Alussa siteeramani arviot olivat varsin todenmukaisia, eikä tästä tullut uutta lempikirjaani.

Täytyy kuitenkin myöntää, että on hyvää vaihtelua lukea myös muunlaista kirjallisuutta kuin yleensä, ettei kangistu liikaa kaavoihin. Tätä kirjaa käsittelevässä Kirjojen Suomi -ohjelman jaksossa todettiin, että Joenpellolla oli tapana julkaista kirja joka toinen vuosi, ja hän piti tätä kirjaa itse vain välityönä. Voisi olla siis hyödyllistä lukea häneltä joku toinenkin kirja vielä. Joenpellon läpimurtoteos oli vasta tätä seuraava romaani Vetää kaikista ovista.

Subjektiivinen tuomio: **

Eeva Joenpelto
Vesissä toinen silmä
WSOY 1971
245 sivua

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muut romaanit

J. R. R. Tolkien: Hobitti

hobittiHän vapisi pelosta mutta hänen pienet kasvonsa olivat päättäväiset ja ankarat. Hän oli jo kovin erilainen hobitti kuin se joka oli kauan sitten rynnännyt Repunpäästä ilman nenäliinaa. Hänellä ei ollut ollut nenäliinaa ties kuinka pitkään aikaan. Hän löysti tikaria tupessa, kiristi vyötä ja jatkoi
kulkuaan.

Sain vihdoin tänä vuonna luettua Hobitin! Kirja on ollut lukulistallani jo iät ja ajat. Lainasin sen aikoinaan ekalla tai tokalla luokalla koulun pikkukirjastosta, mutta jätin tylsän alun takia hyvin nopeasti kesken. Taru sormusten herrasta -kirjoista en ollut silloin kuullutkaan. Ne on tullut myöhemmin luettua pariinkin otteeseen ja Hobitti-elokuvatkin kävin katsomassa, ennen kuin sain tartuttua tähän kirjaan.

Hobitti sijoittuu aikaan 60 vuotta ennen Sormusten herran tapahtumia, ja kertoo Bilbo Reppulin seikkailuista. Eräänä päivänä velho Gandalf ilmaantuu Kontuun ja tuo pian mukanaan revohkan kääpiöitä. Pian selviää, että kääpiöt ovat suorittamassa retkeä Yksinäiselle vuorelle palauttamaan ryöstetyn aarteen itselleen.

Vuorta vartioi pelätty lohikäärme Smaug, ja kääpiöjoukko tarvitsee mukaansa varkaan. Tähän Gandalf oli jostain käsittämättömästä syystä suositellut nimenomaan Bilboa, joka olisi mieluiten kiertänyt kaikki seikkailut kaukaa. Matkalle lähdetään, ja monien juonenkäänteiden myötä Bilbo löytää myös valtasormuksen.

Kirjan tyyli on aika erilainen kuin sormustrilogian, ja Hobitti onkin selvästi enemmän lastenkirja. Kertoja on kaikkitietävä ja vie tarinaa eteenpäin suorastaan jutustelevaan tyyliin. Bilbo pelastaa kääpiöt monesta eri pinteestä ja yleensä sattuman kautta. Kaksi kertaa kuvaan ilmestyvät kotkat ex machina ja kerran ratkaisevassa juonenkäänteessä auttaa muuan rastas. Ilmeisesti lintujen tuominen kuvaan on Tolkienin lempikeino selvitä ikävistä tilanteista.

Puolustukseksi on sanottava, että toisin kuin elokuvissa, kotkien käyttäytyminen ja motiivit selitetään kirjassa paremmin. Pelkät leffat nähneenä voi vain miettiä, mikseivät kotkat vieneet matkalaisia suoraan vuorelle vaan tiputtivat jonnekin sadan kilometrin päähän niin että tyyppien tarpomista joutui seuraamaan vielä tuntikausia. Kirjan lukeminen saa elokuvat näyttämään entistäkin naurettavammilta, kun tajuaa miten lyhyitä kohtauksia tynnyripako tai kokonaiseksi leffaksi venytetty viiden armeijan taistelu ovat kirjassa.

Kuten Taru sormusten herrasta, myös Hobitti on selkeästi miesten kirja. Koko kirjassa ei taida olla yhtä ainutta naishahmoa jolla olisi joku repliikki. Tämän takia alan ymmärtää, miksi elokuviin piti keksiä uusi haltiahahmo Tauriel (vaikka mukaan ympätty haltia-kääpiö-romanssi oli silti aika pöhkö). Bilbon lisäksi hahmoista jäivät mieleen lähinnä Gandalf, Thorin Tammikilpi, Smaug ja Klonkku. Kolmentoista kääpiön nimistä muistan ehkä neljä. Heidän kohtalonsa kiinnostanut paljoakaan kun ei heitä erottanut toisistaan (paitsi että Fili ja Kili olivat nuoria ja Bombur lihava).

Kävin Wikipediassa vilkaisemassa, mitä Hobitista siellä sanottiin, ja oli pakko nauraa vähäsen:

Hobitin ensimmäisessä suomennoksessa (Lohikäärmevuori, 1973) englannin hobbit on käännetty ”hoppeliksi”.

Lisäksi rakkaan päähenkilömme nimi oli ekassa suomennoksessa Kalpa Kassinen. En ehkä selviä tästä. :D Puutteistaan huolimatta Hobitti on kuitenkin helppolukuinen klassikko, ja saa neljä tähteä. Bilbo käy tarinan edetessä läpi kunnon kasvutarinan, ja lopussa hän on kaukana siitä tärisevästä ja mukavuudenhaluisesta hobitista, jollaisena lähti matkalle.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Matkakertomus. Kirja kuuluu myös BBC:n 100 kirjan listaan.

Subjektiivinen tuomio: ****

J. R. R. Tolkien
Hobitti
WSOY 2006
328 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

4 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta BBC:n 100 kirjaa, Fantasia, Kirja vs. elokuva

Lauantai Kirjamessuilla 2016

kirjamessut2

Tunnelmakuva Kirjamessuilta perjantailta kolmen aikoihin: hirveästi porukkaa! Kävin pikaisesti messuilla pyörähtämässä jo perjantaina, koska halusin bloggaajakortilleni kotelon. Viime vuonna menin bloggaajabrunssille lauantaiaamuna suoraan, ja oli tyhmää kun blogin nimen näyttävää rintakorttia ei saanut mihinkään kiinni. Näin sitä oppii. :D

kirjamessut1

Varsinainen messupäiväni oli siis lauantai. Päivä alkoi jo aikaisin, kun suuntasin yhdeksältä WSOY:n ja Tammen järjestämälle bloggaajabrunssille. Siihen aikaan Messukeskuksen edusta oli vielä autio.

kirjamessut3

Bloggaribrunssille oli tullut kuulemma ennätysmäärä väkeä, ja paljon meitä olikin. Tuoleja jouduttiin hakemaan muutamia lisää. Tänä vuonna tilassa oli suurena parannuksena pöydät jokaiselle – helpottaa kummasti syömistä. Ohjelmassa oli aamupalaa, lyhyitä kirjailijahaastatteluita ja BookBeat-palvelun esittäytyminen. Kirjailijoista mukana olivat Claes Andersson, Tuula-Liina Varis, Riitta Jalonen, Hannu Mäkelä ja Anja Snellman.

Täytyy myöntää, että tunnen todella huonosti kotimaisia kirjailijoita ja heidän tuotantoaan. Haastattelujen lomassa googlailin siis ahkerasti, keitä nyt olikaan puhumassa ja mitä kaikkea he ovat kirjoittaneet. Sivupöydällä oli myös kirjoja jaossa, nappasin sieltä kaikkein kiinnostavimman oloiset teokset eli Riitta Jalosen romaanin Kirkkaus ja Tuula-Liina Variksen Huvilan.

kirjamessut4

Brunssin jälkeen suurin osa bloggaajajoukosta siirtyi suoraan pressitilaan Atenan järjestämään tilaisuuteen, jossa esiintyivät esikoiskirjailijat Soili Pohjalainen (teos Käyttövehkeitä) ja Tiina Lifländer (Kolme syytä elää). He ovat molemmat myös bloggaajia, ja tilaisuudessa syntyikin jonkinmoista keskustelua bloggaajien ja kirjailijoiden suhteesta.

Yhteenvetona: Bloggaajat pitävät siitä, jos kirjailija käy kommentoimassa oman kirjansa arviota. Varsinkin jos on pitänyt kirjasta, se on bloggaajalle iso juttu että kirjailija huomioi arvion. Väärinkäsityksiä saa myös oikoa, mutta on turha tulla vänkäämään jos on arviosta eri mieltä. Ei ole myöskään korrektia pyytää, että kriittinen arvostelu poistetaan blogista. Olipa eräs bloggaja saanut myös ihan haukkumakirjeen. kirjamessut5

Kirjapuolen lisäksi kävimme myös Viini- ja Ruokamessut huolella läpi. Yhdellä osastolla viinit oli hauskasti aseteltu seinälle, ja jokaiselle oli kirjoitettu sopiva käyttötarkoitus. Sieltä löytyi tietenkin oma viini myös kirjan kanssa nautittavaksi (Kumala Colombard Chardonnay). 
kirjamessut6

Sitten messuhankintoihin: Katselin mustia kirja-aiheisia kangaskasseja jo viime vuoden messuilla, ja nyt sitten viimein ostin yhden. Siihen sai hyvin kiinni myös uuden Kirjabloggaaja-pinssin. kirjamessut7

Kirjoja tarttui mukaan neljä: Tuula-Liina Variksen Huvila ja Riitta Jalosen Kirkkaus aamun bloggaajatilaisuudesta, Atenan osastolta arvostelukappaleena Aikamatkaajan opas historiaan ja Gummeruksen ständiltä oma Kerro minulle jotain hyvää (jättipokkarit vitosen kappale). Nyt pitäisi sitten enää ehtiä lukea nämä ja kaikki muut kirjahyllyssä odottavat uutuudet.

Bloggaajapassi messuille saatu blogin kautta. 

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Kirjamessut

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

lampaan-vaatteissa

Lauri Kivellä oli paha mieli. Hän ei nähnyt mitään, kuullut mitään tai koskenut ketään. Hän tiesi olevansa myöhässä. Töistä ja elämästään. Silti hän makasi kerrostalokaksionsa sängyssä. Ei ollut kiire. Lauri oli yksinäinen mies, joka raahautui päivästä toiseen.

Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa oli yksi kotimaisista esikoisteoksista, jonka sain saaliiksi kirjamessuilta Bonnierin bloggaajabrunssilta. Vähän nolottaa että lukemisessa meni näin kauan – onneksi sain tämän valmiiksi ennen tämän vuoden kirjamessuja. Sentään.

Lampaan vaatteissa on genreltään dekkari, ja niiden kanssa olen kangerrellut täällä aikaisemminkin. Esimerkkinä vaikkapa toinen kotimainen teos Rakennus 31. Vähän saman tyylisiä asioita nousi mieleen myös tämän kanssa. Lampaan vaatteissa ei ole missään nimessä hyvän mielen kirja.

Päähenkilönä on toimittaja nimeltä Lauri Kivi, joka alkaa tutkia perhemurhia laajaa reportaasia varten. Miehellä itselläänkin on väkivaltainen ja pimeä menneisyys, joka keriytyy auki vähitellen. Suvussa on pahoinpitelyjä ja hyväksikäyttöä. Isä löi lapsena niin kovaa, että muistona Lauri kantaa kuulolaitetta. Veli karkasi nuorena, eikä Lauri tiedä onko tämä elossa vai kuollut. Laurin oma väkivaltainen käytös on aikoinaan karkottanut vaimon. Tuntuu että jokainen kirjan mieshahmo on joko murhaaja, hyväksikäyttäjä, pahoinpitelijä tai ainakin piilevästi väkivaltainen.

Lauri on kuitenkin pätevä toimittajan työssään. Viime aikoina perhesurmia on tapahtunut useita, ja tätä hän alkaa tutkia. Ovatko tavallisilta vaikuttavat perheenisät todella suistuneet raiteltaan ja murhanneet perheensä, vai onko liikkeellä ovela murhaaja, joka osaa peittää jälkensä hyvin? Lauri tietää, että pahuus uinuu ihmisen sisällä ja voi purkautua ulos milloin vain.

Henkilögalleriasta ei löytynyt yhtään mukavaa samaistuttavaa tyyppiä, ja jatkuvat väkivaltaiset takaumat olivat lähinnä lievästi ahdistavaa luettavaa. Onneksi myös anteeksianto pilkahtelee mukana kirjan teemoissa. Yli neljässäsadassa sivussa on tuhdisti luettavaa, ja jotain olisi varmasti voinut karsiakin. Lukeminen alkoi puuduttaa keskivaiheilla, ja kirja jäi minulla lojumaan hyllyyn pitkäksi aikaa. Halusin kuitenkin tietää mysteerin ratkaisun, joten oli pakko jatkaa.

Kirsi kertoo blogissaan arvanneensa loppuratkaisun jo kirjan puolivälissä, mutta minut Hiltunen onnistui yllättämään. Jännitettä kestää ratkaisuun asti, mutta sitten teksti harmillisesti lässähtää: paljastuksen jälkeen aletaan selittää juurta jaksain, miten murhat tehtiin, mikä tekijää motivoi ja mitä hän ajatteli.

Kirjan kieli on kuitenkin hyvää ja Hiltunen viljelee runsaasti oivaltavia kielikuvia. Kotimaiset dekkarit eivät vain taida olla minun juttuni, ainakaan niin kauan kun niissä seikkailee keski-ikäinen suomalainen mies, jolla on ongelmia tunne-elämänsä kanssa.

Kirja pääsee Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Subjektiivinen tuomio: **

Simo Hiltunen
Lampaan vaatteissa
WSOY 2015
419 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Rikos