Erika Vik: Seleesian näkijä

”Kierrellessään Soleidan kauppakatuja yhtenä tuntemattomana kasvoja väkijoukossa Aleia tunsi vahvasti tehneensä niin usein. Hän oli irrallaan muista, pelkkä nimetön ohikulkija, jonka menneisyys oli yhdentekevä. Se tuntui helpottavalta.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kirjoitin noin vuosi sitten Erika Vikin esikoisteoksesta Hän sanoi nimekseen Aleia. Kirja vaikutti lupaavalta fantasiasarjan aloitukselta, mutta jäi mielestäni melko perinteiseksi matkakertomukseksi, jossa reissataan mantereen halki ja niitataan matkan varrella vihollisia. Annoin subjektiiviset kolme ja puoli tähteä ja totesin odottelevani sarjan toista osaa.

Seleesian näkijä odottelikin hyllyssäni puolisen vuotta, ennen kuin viimein tartuin siihen. Kannatti tarttua! Tarina vei minut vallan mukanaan. Kirja etenee edelleen varsin verkkaisesti, mutta nyt Dwyrin mantereelta on päästy Seleesiaan ja itse asiaan eli Aleian lumouksen selvittämiseen. Lukija pääsee sukeltamaan seleesien mielenkiintoiseen kulttuuriin ja tapaamaan Corildonin hurmaavan perheen sekä muita avainhahmoja (joilla on kaikilla virallinen nimi ja hellittelynimi, yritäpä olla menemättä sekaisin). Ensimmäisessä kirjassa vain ohimennen mainitut tulilinnutkin tulevat tutuiksi.

Mateon ja Esmen tarinalinjaa toisella mantereella edistetään vain lyhyesti lukujen välillä. Saamme tietää että he ovat edelleen kuvioissa mukana, mutta onneksi eniten keskitytään Aleiaan ja Corildoniin. Mateo on edelleen mielestäni kirjan ehkä rasittavin hahmo, enkä ollenkaan ymmärrä mitä Aleia näkee hänessä (vaikka kertoja sitä yrittää vähän avata). Eniten pidin Corildonista ja hänen räiskyvästä sisarestaan Tigranista.

Ensimmäisessä kirjassa Aleia oli vain muistinsa menettänyt tyttö, mutta hänestä paljastuu vähitellen lisää. Onneksi hän on kehittynyt muutenkin hahmona, eikä ole lainkaan enää ärsyttävä. Hän on oikeastaan pudonnut tarinassaan frodomaiseksi neutraaliksi päähenkilöksi, jonka näkökulmasta muiden henkilöiden tempauksia seurataan. Aleia on kuitenkin osa jotain paljon suurempaa, ja hänen menneisyydessään on vielä paljon salaisuuksia ratkottavana.

Nyt harmittaa että annoin ensimmäisen kirjan pois, vaikka se menikin hyvään tarkoitukseen eli järjestämääni kirja-arvontaan. Olisi hienoa kerätä hyllyyn koko sarja, plus Kaksosauringot-sarjan kannet ovat hienoimpia joita olen vähän aikaan nähnyt! Ehkä metsästän ensimmäistä osaa kierrätyskeskuksista tai kirjamessujen tarjoushyllystä. :D

Syksyllä 2018 ilmestyy trilogian kolmas osa Nefrin tytär, ja sitä odotan kyllä kovasti!

Sopivat kategoriat alkavat käydä vähiin, mutta tämä voi mennä vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteessa kategoriaan Kirjassa on lemmikkieläin (go Raakku!).

Subjektiivinen tuomio: ****½

Erika Vik
Seleesian näkijä
Gummerus 2017
613 sivua

Kokemuksia kirjallisuuden opinnoista osa 2

Lue myös: Kokemuksia kirjallisuuden opinnoista osa 1

Olin ajatellut kirjoitella kirjallisuusopintojen etenemisestä useammankin kerran, mutta niin se vuosi vain vierähti. Ilmoittauduin Jyväskylän avoimeen yliopistoon kirjallisuuden perusopintoihin viime elokuussa. Tavoitteena oli puuhastella 25 opintopisteen suuruinen kokonaisuus vuodessa, kokopäivätyön ohessa. Kuinkas sitten kävikään?

Työn ohessa opiskelu ei itse asiassa ole kovin vaikeaa. Arki-iltaisin en jaksa tehdä mitään älyllistä, mutta minulle toimiva tapa oli rauhoittaa kokonaisia viikonloppuja opiskeluun. Mahdotonta on sen sijaan yrittää opiskella kesäloman ohessa. Kiihkeä loppukiri jäi tekemättä, kun olen antanut aivojen viipertää vapaalla ja sulkeutunut helteiseen kammiooni lukemaan Dan Brownia ja Stephenie Meyeriä.

Opinto-oikeuteni loppui viime viikolla, ja tällä hetkellä olen suorittanut varmasti 15 opintopistettä ja hyvin luultavasti vielä 5 pistettä, josta kurssi on arvioitavana. Yhteensä siis 20/25.

Suoritetut kurssit:

  • Länsimaisen kulttuurin teemat ja kuvasto 5 op
    Tämän kurssin suoritin innosta soikeana heti elokuussa. Kuten aikaisemmassa kokemuspostauksessa kuvasin, jaksoin vielä siinä vaiheessa lukea vaikka mitä taustamateriaaliakin. Suoritin kurssin tekemällä itsenäisen 20 sivun oppimistehtävän. Uujeah.
  • Kirjallisuustieteen perusteet 5 op
    Kävin syksyllä yhtenä viikonloppuna Jyväskylässä lähiopetuksessa, ja tein sen jälkeen vielä noin 10 sivun oppimistehtävän. Oli mukavaa käydä myös ihmisten ilmoilla ja tavata muita opiskelijoita. Yleensä opin parhaiten luentoja kuuntelemalla ja muistiinpanoja tekemällä.
  • Kotimaisen kirjallisuuden tuntemus 5 op
    Tähän kurssiin tuli onneksi uusi suoritusvaihtoehto, lukupiiri. Vaikka työmäärä oli iso, se tuntui silti paremmalta vaihtoehdolta kuin yhdentoista kaunokirjallisen teoksen tenttiminen. Tapasimme parin viikon välein kahden muun opiskelijan kanssa ja kirjoitimme vajaa 30-sivuisen lukupiiriraportin. Alkukevät menikin tehokkaasti kotimaisten klassikoiden lukemiseen, ja olen arvioinut niitä myös blogissa. Tästä saimme viitosen, jee! Tämä kurssi on tarkoitettu viimeisenä opiskeltavaksi, joten minun piti ennakkomateriaalina lukea analyysikurssin ja kotimaisen kirjallisuushistorian kirjat. Meni aika monta kuukautta, ennen kuin jaksoin tämän jälkeen aloittaa seuraavaa kurssitehtävää.
  • Kirjallisuuden analyysi 5 op
    Osallistuin keväällä toiseen lähiopetusviikonloppuun, jonka lisäksi piti kirjoittaa vielä runoanalyysi, novellianalyysi ja romaani- tai draaman analyysi. Tämä tehtävä on vielä arvioitavana, joten pienellä jännityksellä odotan lopputulosta. Tein mielestäni mahdottoman hienon novellianalyysin Gabriel García Márquezin tekstistä Valo on kuin vesikin, mutta runo- ja romaanianalyysini eivät yltäneet aivan samalle briljantille tasolle.

Tekemättä jäi kaksi pientä kurssia, 3 opintopisteen Länsimaisen kirjallisuuden historia ja 2 opintopisteen Kotimaisen kirjallisuuden historia. Kumpikin on todella kiinnostava aihe, mutta en saanut itseäni niskasta kiinni tekemään yhteensä kolmeakymmentä sivua itsenäisiä oppimistehtäviä. (Voisin kyllä lukea tuon kuvassa jököttävän Länsimaisen kirjallisuuden historia -tiiliskiven ihan muuten vaan.)

Tämmöiselle suorittajaihmiselle asioiden kesken jättäminen tuntuu harmilliselta, mutta toisaalta kyseessä on kuitenkin harrastus eikä kukaan näitä opintopisteitä ole vaatimassa. Ylipäätään jo se, että sai opiskeltua parikymmentä opintopistettä yliopistossa hyvin arvosanoin, hivelee amk-restonomin itsetuntoa.

Yksittäisille kursseille voi helposti ilmoittautua uudestaan ja saada puoli vuotta lisäaikaa per kurssi, mutta opintomaksut joutuu luonnollisesti maksamaan toiseen kertaan. Harkitsen ilmoittautuvani syksyllä länsimaisen kirjallisuuden verkkokurssille ja keväällä kotimaiselle, jolloin olisi ”pakko” opiskella ryhmän tahdissa eikä tarvitse tuhertaa tekstejä yksin. Tai sitten jätän nämä hautumaan.

Äidille olen jo joutunut lupaamaan, etten ala hetkeen opiskelemaan mitään uutta. Pyysin muistuttamaan asiasta kun seuraavan kerran innostun taas jostain. Ehkä alan seuraavaksi kirjoittaa vaikka romaania, näillä samoilla sivumäärillä minulla olisi vuoden kuluttua koossa ihan mukava paketti. Jyväskylän avoimessa yliopistossa voisi myös opiskella kirjoittamista…

Robert Lacey: The Crown – todellinen tarina

”Kruunun on aina voitettava – sen on aina voitettava.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Harryn ja Meghanin häiden jälkeen luin mainion tietokirjan Monarkian muruset, ja kuninkaallishuumassani jatkoin Robert Laceyn kirjaan The Crown – todellinen tarina. Olen katsonut Netflixistä molemmat The Crown-sarjan tuotantokaudet ja pitänyt niistä kovasti, joten kirja luonnollisesti kiinnosti.

Kirja keskittyy syventämään ensimmäisen tuotantokauden tapahtumia, jotka sijoittuvat kuningatar Elizabethin vaiheisiin vuosina 1947-1950. Kirjailija Robert Lacey toimii televisiosarjan historiallisena asiantuntijana, joten hän tietää mistä puhuu. Kuvituksena on käytetty sekä aitoa kuvamateriaalia että sarjan näyttelijöitä, ja kirjan luvut on jaoteltu sarjan jaksojen mukaan. Oli muuten hauskaa huomata, kuinka yhdennäköisiä sarjan hahmoista on saatu tosielämän vastineidensa kanssa.

Sarjan tekoa kuvataan eniten esipuheessa, ja myöhemmissä vaiheissa se nostetaan lähinnä esiin jos tapahtumat on kirjoitettu poikkeamaan oikeasta historiasta. Pääosin kirjaa voisi siis lukea pelkästään tietokirjana Iso-Britannian kuningasperheestä ja poliittisesta tilanteesta 1950-luvulla.

Monarkian muruset -kirjan kepeän viihdyttävän otteen jälkeen The Crown tuntui aika raskaalta ja osittain vaikeaselkoiselta tekstiltä, joka on täynnä nimiä, vuosilukuja ja sitaatteja. Tekstin joukkoon on siroteltu sinänsä mielenkiintoisia teemasivuja tietyistä henkilöistä tai tapahtumista, mutta ne katkaisevat luvun yleensä keskeltä lausetta, mikä ei tee helpoksi palata takaisin varsinaiseen tekstiin.

Luulen että kirja aukeaakin ehkä paremmin brittiläiselle lukijalle kuin suomalaiselle kuninkaallisia sivusta seuraavalle tallaajalle. Jos kuitenkin The Crown -sarja kolahtaa ja haluat perehtyä nimenomaan kuningatar Elizabethin ja kumppanien taustoihin, kannattaa lukea tämä.  Minulle kävi samalla tavalla kuin kesken jääneet Hidden Figures – Varjoon jääneet -kirjan kanssa – lukemisen sijaan teki jatkuvasti mieli mennä ennemmin katsomaan itse sarjaa.

Taas huijaan ehkä vähän, mutta kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

PS. Myös Minerva Kustannukselta on ilmestynyt tänä vuonna kirja Elizabeth ja Philip – kuninkaallisen avioliiton tarina.

Subjektiivinen tuomio: ***-

Robert Lacey
The Crown – todellinen tarina
Suom. Tarja Kontro
Otava 2017
310 sivua