Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Katse valahti kämmeniin, jotka painuivat vasten kylmää ikkunalautaa. Hän keskittyi. Pinnisteli.
’Nimeni on Aleia’, tyttö sanoi hitaasti. Hän kääntyi Corildonia kohti ja toisti vakaasti: ’Minun nimeni on Aleia.’
Silmistä paistoi yhä pakokauhu.”

Erika Vikin esikoisteos esittelee vähän erilaisen steampunk-vivahteisen fantasiamaailman, jossa hahmot käyttelevät miekkojen sijaan revolvereita ja matkustavat junalla. Kaukana pohjoisessa ihmistyttö tuupertuu Seuran talon portille, josta Corildon-niminen seleesimies löytää hänet. Tyttö ei muista itsestään muuta kuin nimen Aleia, mutta hänellä vaikuttaa olevan outoja voimia. Maailmassa virtaavat uudenlaiset, huonot tuulet, ja Aleia näyttää liittyvän niihin jotenkin. Yhdessä parivaljakko lähtee kohti etelää selvittämään mysteeriä.

Kirja on fantasiapainotteinen matkaromaani, jossa reissataan mantereen halki ja kohdataan kaikenlaisia kommelluksia matkan varrella. Kiinnostavinta antia oli normaalista miekka & magia -fantasiasta eroava maailma, seleesien yliluonnolliset kyvyt ja bonuksena sympaattiset eläinlajit kuten fennekki-kettu ja amargundi-lisko. 

Maailmassa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kaksi aurinkoa. Jäi kuitenkin kiinnostamaan, vaikuttaako tupla-aurinko sen syvällisemmin maailmaan ja luontoon, kuin että hahmot käyttävät aurinkojenlaseja. Kirjailija on taiteillut itse kirjan hienon kannen ja ylläpitää tarinaa syventäviä nettisivuja. Nettisivuilta löytyy tietoa esimerkiksi seleesien toisesta pulssista ja mahdin kanavoimisesta. Toivottavasti maailmaa avataan silti lisää myös kirjojen puolella, ettei perehtyminen jää lukijan oman aktiivisuuden varaan.

Vaikka olenkin vaarassa paljastua pilkunviilaajaksi, mielestäni fantasiamaailmaan tulee säröjä kun ihmishahmot viljelevät jatkuvasti kristillisperäisiä kirosanoja tai juovat sherryä ja konjakkia, jotka ovat tietyillä alueilla valmistettavia juomia (joo, tarkistin Wikipediasta). Nämä pikkuseikat pistivät Aleiasta omaan fantasiasilmään. Seleeseillä oli toki oma huudahduksensa Loreldonin nimessä, jonka taustaa avataan tarkemmin kirjailijan nettisivuilla.

Kirjan ihmishahmot ovat yllättävänkin perinteisiä, tuntuu että olen lukenut samantyyppisistä luonteista useasti aiemminkin. Aleia on itsenäinen, jääräpäinen tyttö ja myöhemmin tavattava Mateo raju mutta pohjimmiltaan kiltti katujen kasvatti. Eniten pidin salaperäisestä ja hieman ristiriitaisesta Corildonista, muista kirjassa esiintyvistä seleeseistä ja heidän välisestään dynamiikasta.

Kieli on hyvää ja kerronta sujuvaa hauskoine kielikuvineen. Erityisen hauskasti oli kirjoitettu fennekki-ketun etsintäretkeä kuvaavat luvut eläimen omasta näkökulmasta. Teksti ei vienyt missään kohdassa vielä täysin mukanaan, mutta se eteni vakaasti ja jaksoin hyvin lukea tuhdit 500 sivua loppuun. Vauhdikkaitakin kohtia oli, mutta henkilöiden puolesta ei varsinaisesti päässyt pelkäämään.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on mielenkiintoinen esikoisteos ja lupaava kotimainen fantasiapaketti. Trilogian toinen kirja Seleesian näkijä ilmestyy jo kesällä 2017, ja odotukset ovat korkealla seuraavien osien suhteen.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimessä on erisnimi.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Erika Vik
Hän sanoi nimekseen Aleia
Gummerus 2017
532 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia

Anne Frank: Päiväkirja

Usko minua: kun ihminen on ollut puolitoista vuotta suljettuna sisään, joinakin päivinä hänestä tuntuu kaikki ylivoimaiselta, kaikesta oikeudenmukaisuudesta tai kiittämättömyydestä huolimatta. Tunteita ei voi tukahduttaa, haluaisin pyöräillä, tanssia, viheltää, nähdä maailmaa, tuntea olevani nuori, tietää että olen vapaa, kaipaan sitä kaikkea suunnattomasti, ja kuitenkaan en saa näyttää muille kaipaustani.

Anne Frankin Päiväkirja on ollut lukulistallani jo vuosia, ja jostain syystä se on kummitellut mielessäni kuivakkana historiateoksena. Avasin vihdoin kirjan (kun olin uusinut sen viisi kertaa kirjastosta) ja huomasin, että mielikuvani on kaukana todellisuudesta. Annen 13-15-vuotiaana kirjoittamat päiväkirjatekstit ovat mukaansatempaavia, eloisia ja huumorilla höystettyjä, vaikka ne kuvaavatkin kurjia oloja.

Anne aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen saatuaan sen lahjaksi 13-vuotissyntymäpäivänään. Alkusivut täyttyvät kepeästä pohdinnasta ja tyttöystävien sekä ihailijoiden luonteenlaadun ruodunnasta. Kesällä 1942 koko perhe joutuu kuitenkin menemään maan alle sodan ja juutalaisvainojen takia. Mukaan erääseen toimistorakennukseen tehtyyn ”salaiseen siipeen” tulee myös van Daanin kolmihenkinen perhe sekä myöhemmin hammaslääkäri herra Dussel.

Koko kaksivuotisen piiloutumisjakson ajan Anne kirjoittaa päiväkirjaansa. Kirjaan tallentuu kuvauksia perheen sisäisistä ja perheiden välisistä ristiriidoista, päivärytmistä piilossa, syödystä ruoasta, opiskelusta, syntymäpäivistä ja lahjoista, rakennukseen tehdyistä murroista ja pelosta, pommituksista ja ulkoa kuuluvista ampumisista.

Anne kuvaa tekstissä paljon tunteitaan ja tuulettaa turhaumiaan. Hän pohtii paljon myös rakkautta ja seksuaalisuutta. Alkuvaiheessa van Daanin perheen poika Peter ärsyttää Annea valtavasti, mutta ajan kuluessa hän ihastuu tähän ja saa pojalta myös ensisuudelmansa. Päiväkirjassa näkyy hyvin Annen kasvu parissa vuodessa itsepäisestä ja hieman nenäkkäästä tytöstä ajattelevaiseksi nuoreksi naiseksi, joka tunnistaa myös omat virheensä.

Kauheista olosuhteista huolimatta Anne on usein onnellinen, ja kirjoittaa etenkin luonnosta ylistävään sävyyn. Hän toistaa moneen kertaan, että monilla muilla asiat ovat huonommin. Mädät perunat eivät ole herkullista syötävää, mutta parempi sekin kuin kiinni jääminen. Asenteesta voisi ottaa itsekin oppia! Tekstistä paistaa luotto tulevaisuuteen ja toivo paremmasta. Anne kirjoittaa paljon tulevaisuudensuunnitelmistaan, opinnoista ja pohtii naimisinmenoa.

Pidin kirjasta kovasti. Anne tekee paljon teräviä huomioita, viisaita havaintoja ja teksti on älykästä. Annen ajatuksiin on monessa kohtaa helppo samaistua, ja hän käy läpi paljon samanlaisia tunteita kuin itsekin nuorempana. Teksti koskettaa, kun ajattelee Annen perheen myöhempiä vaiheita. Kirja on myös autenttinen kurkistus 1940-luvun ajan juutalaisten elämään, eikä ihmisten julmuutta voi kuin ihmetellä. On myös ihmeellistä, miten perhe selvisi niinkin hyvin kaksi vuotta piilossa katseilta. Se vaati rutkasti kekseliäisyyttä, sopeutumista ja monta luotettavaa ja uskollista ihmistä, jotka avustivat perhettä.

Elokuun 4. päivänä vuonna 1944 piiloutuneiden joukko vangittiin, todennäköisesti joku oli ilmiantanut heidät. Kahdeksasta hengestä ainoana selviytyi Annen isä Otto Frank, joka toimitti myöhemmin tyttärensä päiväkirjasta julkaisukelpoisen version. Anne ja hänen siskonsa Margot kuolivat lavantautiin Bergen-Belsenin keskitysleirillä keväällä 1945.

Nyt jostakin muusta: olet jo kauan tiennyt, että minun rakkain toiveeni on tulla sanomalehtinaiseksi ja myöhemmin kuuluisaksi kirjailijattareksi. Jää vielä nähtäväksi, voinko joskus toteuttaa nämä suureelliset (hullut) toiveeni, mutta nyt minulla on kyllä aiheita tarpeeksi. Sodan jälkeen haluan joka tapauksessa julkaista kirjan nimeltä Salainen siipi, onnistuuko se, en tiedä, mutta päiväkirjani on tarkoitettu sitä varten.

Subjektiivinen tuomio: *****

Päiväkirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Anne Frank (toim. Otto H. Frank ja Mirjam Pressler)
Päiväkirja
Tammi 2011
421 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Kävin viime vuonna Berliinissä Anne Frank -museossa. Siellä oli näytillä päiväkirjan ensimmäinen sivu.

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muistelmat

Vieraana kirjabloggaaja: Tuntematon lukija

Ihmiset ovat aina kiinnostavia, varsinkin kirjoista pitävät ihmiset. Tässä sarjassa haastatellaan kirjabloggaajia ja kysellään kirjoista, lukemisesta ja tietenkin bloggaamisesta. Nyt vuorossa on Tuntematon lukija-blogin Hande!

Hei! Kuka olet ja mitä teet?
Hei! Olen Hande, kirjoja rakastava duunari Helsingistä. Lukemisen ja bloggaamisen lisäksi harrastan viulun soittamista sekä satunnaisesti käsitöiden tekemistä ja piirtämistä.

Esittele blogisi lyhyesti.
Olen kirjoittanut Tuntematon lukija -nimistä blogiani reilut kaksi vuotta – en siis ole enää aivan keltanokka, mutten vielä konkarikaan. Olen hyvin kaikkiruokainen lukija, joskin minulle tulee ajoittain kausia, jolloin suurkulutan tietynlaista kirjallisuutta enemmän kuin muita lajityppejä. Silloin tällöin vastailen myös erilaisiin kirja-tageihin ja olen kirjoittanut myös pohdintoja suhteestani lukemiseen sekä yhden hahmoanalyysin. Erään lukuhaasteen myötä olen kirjoittanut arvioita myös muutamasta tv-sarjasta.

Blogini on melko pieni, mutta kyllä siellä vierailijoita käy. Rekisteröityneitä lukijoita blogillani on tällä hetkellä 73, mikä ilahduttaa minua kovasti. Lisäksi seuraajia ja tykkääjiä on myös blogini muilla kanavilla.

Miten päädyit perustamaan kirjablogin?
Olen pitänyt vuodesta 2011 paperista lukupäiväkirjaa, johon olen kirjannut ajatuksiani lukemistani teoksista. Nelisen vuotta sitten huomasin, että monet ihmiset pitivät kirjablogia. Ajatus omankin blogin perustamisesta alkoi kypsyä mielessäni, mutten uskaltanut tehdä aloitetta – kynnystä nosti myös se, etten keksinyt millään hyvää nimeä mahdolliselle kirjablogilleni. Asia muuttui vuonna 2015, kun yhtäkkiä nimiehdotus putkahti päähäni. Varmistin, ettei nimi ollut jonkun toisen käytössä, ja niin blogini syntyi. Paperisesta lukupäiväkirjasta en ole luopunut – nykyisin sen tekstit ovat raakaversioita blogiteksteistäni.

Mistä sait idean blogin nimeen?
Halusin blogini nimen erottuvan joukosta, joten halusin nimetä blogini jonkun minulle tärkeän teoksen mukaan. Väinö Linnan Tuntematon sotilas on ollut yksi suosikkikirjoistani teini-iästä lähtien, joten on melko huvittavaa, että tajusin hyödyntää sitä niin myöhään. Lisäksi nimi Tuntematon lukija sopi blogilleni erinomaisesti, sillä en halua kirjoittaa blogia oikealla nimelläni tai kertoa itsestäni liikaa internetissä.

Mikä on parasta bloggaamisessa?
Olen aina ollut kova lukemaan, mutta bloggaaminen on lisännyt lukutahtiani entisestään. Kaikkein parasta on kuitenkin yhteisöllisyys: aiemmin lukeminen on ollut minulle melko yksinäinen harrastus, mutta blogin ansiosta olen voinut keskustella laajemmin lukemistani teoksista ja saada muilta lukuvinkkejä. Vuosien varrella olen myös tutustunut moniin bloggaajakollegoihini ja he ovat paljastuneet mahtaviksi persooniksi.

Mikä on vaikeinta bloggaamisessa?
Ajoittain minulle iskee kirjoitusjumeja, jolloin minulle kertyy monia luettuja kirjoja, mutten saakaan aikaiseksi kirjoittaa niistä kohtuullisessa ajassa.

Onko blogisi näkyvillä myös sosiaalisessa mediassa? Missä kanavissa?
Blogillani on Facebook-sivu ja sen lisäksi olen Twitterissä nimellä @Tuntematon_luki.

Mikä on ollut suosituin postauksesi?
Suosituin postaukseni on, huvittavaa kyllä, arvioni Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Huvittavaksi tilanteen tekee se, että kyseessä on juuri se teos, jonka mukaan blogini olen nimennyt.

Onko bloggaaminen avannut uusia ovia tai mahdollisuuksia?
Bloggaamisen kautta olen tutustunut suureen joukkoon mahtavia ihmisiä, jotka jakavat kanssani intohimon kirjallisuuteen. Lisäksi olen loikannut rohkeammin kirjallisen mukavuusalueeni ulkopuolelle lukuisten vinkkien ja lukuhaasteiden myötä.

Tänä vuonna sain myös hienon mahdollisuuden olla osana Ylen Kirjojen Suomi 101 kirjaa-projektia: Ylen kirjallisuustoimittajat ovat valinneet jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta kirjan, ja ne on arvottu halukkaiden kirjabloggaajien kesken. Jokainen lukee saamansa teoksen ja kirjoittaa siitä blogiinsa omalla tyylillään.

Oletko kirjoittanut myös jotain muuta kuin kirjablogia?
En ole kirjoittanut muita blogeja – Tuntematon lukija avasi minulle oven bloggaamisen maailman.

Mitä vinkkejä antaisit tätä lukeville ihmisille, jotka haluaisivat perustaa oman kirjablogin?
Kannattaa valita itseään miellyttävä aihe tai aiheita, tehdä ulkoasusta omaleimainen, mutta selkeä, pyrkiä kirjoittamaan säännöllisesti – muistaen kuitenkin olla armollinen itselleen, ”jalkautua” muiden blogeihin eli kommentoida muiden tekstejä  ja kirjoittaa blogiaan omalla tyylillä.

Kuinka paljon luet?
Lukutahtini vaihtelee: joskus luen yli 10 kirjaa kuukaudessa, kun taas joskus saldoni jää kahteen kirjaan. Blogiaikani lukemiston perusteella luen keskimäärin 5-7 kirjaa kuukaudessa.

Oletko osallistunut joskus lukuhaasteisiin? Millaisiin?
Olen osallistunut monenlaisiin lukuhaasteisiin vuosien varrella. Jos teema miellyttää ja minulla on aikaa, lähden mukaan. Tänä vuonna olen kahminut itselleni monia haasteita: löytyy kirjoja ja televisiota yhdistävää, Suomen historiaan liittyvää, lapsuuden suosikkeihin sekä muihin aiemmin luettuihin kirjoihin palaamista sekä dekkareita, kuin myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä.

Kuka on lempikirjailijasi?
Tämä on erittäin vaikea kysymys, sillä minulla ei ole vain yhtä suosikkia suurin piirtein missään asiassa. Väinö Linna on ainakin yksi, kuten ehkä aiemmista vastauksistani voi arvata. Lisäksi pidän kovasti Jane Austenista, John Boynesta, J. K. Rowlingista ja Victor Hugosta – näin muutaman mainitakseni.

Kuka on kaikkien aikojen lempihenkilöhahmosi ja missä kirjassa hän esiintyy?
Apua, toinen vaikea kysymys! Minulla on hirmuisen pitkä lista suosikkihahmoja, joita en missään nimessä pysty asettelemaan paremmuusjärjestykseen. Tällä hetkellä aivan ensimmäiseksi minulle tulee mieleen Sherlock Holmes sir Arthur Conan Doylen novelleista ja romaaneista. Tasapuolisuuden nimissä voisin sanoa vielä yhden naispuolisen hahmon: Harley Quinn Batman-sarjakuvista.

Missä on paras paikka lukea?
Kulmasohvani nurkkaus on kotini paras lukupaikka. Kesäisin on ihanaa lukea ulkona keinussa tai nurmikolla.

Mikä on mielestäsi paras TV/elokuvasovitus kirjasta?
Granadan tv-sarjaversio Sherlock Holmes-tarinoista vuosilta 1984-1994 on vertaansa vailla. Lisäksi pidän kovasti BBC:n vuoden 1995 minisarjasta Ylpeys ja ennakkoluulo. Kumpikin on alkuperäisteoksilleen uskollinen, on huomioinut tarinoiden aikakauden ja näyttelijöiden roolisuoritukset saavat minut unohtamaan, että he ovat näyttelijöitä.

Mikä on huonoin kirja, jonka olet koskaan lukenut? Miksi?
Kirjoille antamieni arvosanojen perusteella huonoimmat lukemani kirjat ovat Susan Hillin Rebekan varjo sekä Brian Azzarellon Jokeri. Rebekan varjo on irvikuva Daphne du Maurierin Rebekasta, jonka jatko-osa Hillin teos olevinaan on. Jokeri-sarjakuvassa taas nimikkohahmo on menettänyt luonteestaan kaiken sen, mikä hänestä tekee kiinnostavan, eikä tarina lunastanut takakannen lupauksia.

Mitkä kolme kirjaa ottaisit autiolle saarelle matkalukemiseksi?
Meikäläisen painajainen: joutua valitsemaan vain kolme niin monesta ihanasta! Mutta, jos on pakko valita, niin ottaisin mukaani sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes – kootut kertomukset-kokoelman, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogian sekä Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon. Yrittäisin varmaankin myös salakuljettaa mukaan muutamia sarjakuvia, mutta siitä ei sitten puhuta. :D

Kiitos vastauksista! 
Otan sarjaan jatkuvasti mukaan uusia haastateltavia. Haluatko mukaan? Heitä kommentti tai laita meiliä tulemaan (osoite löytyy sivupalkista).

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Vieraana kirjabloggaaja

Kesälukumaraton 17.6.2017

Kesän ensimmäinen #lukumaraton on täällä! Emäntänä toimii tällä kertaa Hannan kirjokansi. Taisin olla tyyliin ensimmäinen ilmoittautuja maratonille, mutta täytyy myöntää että tällä hetkellä ei lukeminen nappaa yhtään. Itse asiassa voisin mennä jo nukkumaan näin perjantai-illan kunniaksi :D

Hereillä pitäisi kuitenkin pysyä vielä hetki. Mitä sitten lukisin? Kaapissa olisi kyllä vino pino pyydettyjä, lukemattomia arvostelukappaleita. Ajattelin kuitenkin ottaa rennosti – voisin käyttää kesän ensimmäisen maratonpäivän lueskellen vanhoja suosikkeja. Mahdollisesti Pottereita, joita en ole avannut sitten viime kesän Pottermaratonin.

Varsinainen maratonpäivä on huomenna lauantaina 17.6., mutta aloittaa saa jo perjantain puolella. Julistan oman maratonini alkaneeksi klo 19.45. Lukuaikaa on siis lauantaihin klo 19.45 asti.

Klo 19.45. 0 sivua

Henkilön Sanna (@sannaruoho) jakama julkaisu

Klo 21.40 67 sivua

Potterien sijaan nappasin kirjahyllystä vanhan suosikin, Diane Duanen Haluatko velhoksi? Sisäkannesta löysin hienon ex librikseni vuosimallia 2004. Lukeminen sujuu hitaasti koska Twitterissä on liian hauskaa, joten puolessatoista tunnissa on kertynyt melko vaatimaton sivumäärä. Kirja on kuitenkin yllättävän mielenkiintoinen edelleen. Nuori ja kiusattu lukutoukka Nita löytää velho-oppaan, ja huomaa pian opiskelevansa taikuutta yhdessä toisen velhonoviisin Kitin kanssa.

Ei olisi ehkä kannattanut ottaa lasia viiniä kirjan kanssa, koska nyt väsyttää kahta kauheammin.

Klo 22.20 96 sivua

Vähän voisi vielä lukea ennen nukkumaanmenoa. Huomenna sitten kunnolla maratoonaamaan!

Klo 23.00 134 sivua

Okei, nyt väsyttää.

Lauantaina klo 13.30 171 sivua

Aamupäivä on mennyt yleiseen säätämiseen, kaupassa käymiseen, lounaan tekemiseen ja somessa roikkumiseen. Kirja on edennyt hyvin hitaasti, mutta nyt ajattelin taas paneutua. Nuoret velhot Nita ja Kit päätyivät vahingossa toiseen maailmaan, pimeälle Manhattanille, ja yrittävät pelastaa maailman.

Klo 15.10 277 sivua

Laiskasta alusta huolimatta lukutahti alkaa nopeutua loppua kohden. Sain Haluatko velhoksi? luettua. Maailma on pelastettu, mutta kirjan sympaattisin henkilö kuoli. Nyyh. Nyt jää pohdittavaksi, jatkanko vielä seuraavaan hyllystä löytyvään osaan Syvintä velhoutta vai luenko jotain muuta. Olisi kiva lukea sellainen kirja jonka saisi luettua kerralla.

Klo 18.45 439 sivua

Päädyin sitten tarttumaan Hän sanoi nimekseen Aleia -fantasiakirjaan, jota olen jurnuttanut läpi viimeiset pari viikkoa. Kirja on ihan hyvä, ei siinä mitään, mutta ei varsinainen page-turner. Lopussa ei oltu juurikaan lähempänä ratkaisua kuin alussa, eli trilogian toista osaa pitää odotella sitten. Täytyy raapustella kirjasta jossain välissä postaus.

Lukuaikaa on vielä jäljellä tunti, mutta luulen että tässä vaiheessa vaihdan kirjat Netflixiin. 439 sivuun pääsin kuitenkin, ihan ookoo tulos. Viime kesänä maratoonasin kolme kirjaa ja 779 sivua, mutta silloin yritinkin ihan tosissani.

Maratonin luetut sivut:

  • 277 sivua Diane Duane: Haluatko velhoksi?
  • 162 sivua Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
  • Yhteensä 439 sivua

Kiitos Hannalle haasteen emännöinnistä!

8 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Lukumaratonit

101 kirjaa: Vesissä toinen silmä (1971)

Tämä postaus on osa Ylen ja kirjabloggaajien yhteistä 101 kirjaa -projektia. Yhteensä 81 kirjabloggaajaa lukee Suomen juhlavuoden kunniaksi yhden kotimaisen kirjan jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjabloggaajien postaukset julkaistaan Ylen sivuilla yhdessä Ylen omien ohjelmien kanssa.

Syyskuu 2016

Kirjat arvottiin syyskuussa 2016, ja minulle osui vuosi 1971 ja Eeva Joenpellon teos Vesissä toinen silmäOlen toki kuullut Eeva Joenpellosta, mutta en ikinä lukenut hänen tuotantoaan. Wikipedia tietää kertoa, että Joenpelto voitti valtion kirjallisuuspalkinnon kuusi kertaa ja sai Finlandia-palkinnon vuonna 1994 kirjallaan Tuomari Müller, hieno mies. Onpa hän näköjään kirjoittanut myös neliosaisen sarjan kotikaupungistani Lohjasta. Kappas.

Vesissä toinen silmä ei herätä nimenä mitään kummempia ajatuksia – mitähän tuo silmä vesissä edes tarkoittaa? Pikaisen netin selauksen perusteella kyseessä ei välttämättä tule olemaan ihan lempikirjani:

Teos on aika haastava, koska se jakautuu numeroimattomiin ja nimettömiin lukuihin. Luvut käsittelevät eri aikatasoja, ja luvun kestäessä avautuu  yksilöimätön aikataso ja henkilöt, joita ei ennakolta esitellä vaan lukija itse saa päätellä henkilön luonteen ja merkityksen Ossin muistojen ja dialogin perusteella.” Jokken kirjanurkka

Vuonna 1971 Arvostelevassa kirjaluettelossa ilmestynyt aikalaisarvio kuvasi teosta puolestaan näin:

Eeva Joenpellon uusi teos aiheuttaa hämmästystä ja pettymystäkin: levoton ja hyppelehtivä (elokuvatekniikkaanko tällainen leikkaus on viittaavinaan) kirja on raskaslukuinen ja jättää lopulta vaivan palkitsematta.” – Risto Hannula

Onneksi kirja paljastui vain 245 sivun pituiseksi, joten raskaslukuisuutta ei kestä ainakaan kovin montaa sataa sivua. Siispä pistän kirjan saman tien varaukseen ja saan sen varsin pian käsiini – kirjoja on vain kaksi kappaletta koko pääkaupunkiseudulla, mutta varausjono ei ymmärrettävästi ole suuren suuri.

Lokakuu 2016

Vaatimattoman näköinen kirja odottelee hyllyssäni kuukauden verran, kunnes pakotan itseni aloittamaan projektin ja avaamaan kirjan.

Tässäkö sitten lopulta oltiin? Kun kaikki solvaukset oli vuosien mittaan vähä vähältä syösty suusta, kun kaikki konnuuden muodot oli täytetty lähes majesteetillisesti, piti viimein pukea ylleen tuo vanha ikävä hyvä käytös.

Kryptisestä ensimmäisestä kappaleesta huolimatta kirjan alku ei ole niin paha kuin luulin. Pian käy ilmi että kyseessä on tarina Ossi Juhonkoskesta, elokuvaohjaajasta. Henkilöt kyllä esitellään ja pysyn suurin piirtein perässä siitä, mitä Ossi puuhaa. Luvassa lienee samanlaista keski-ikäisen suomalaisen miehen ahdistunutta mielenmaisemaa, josta olen marissut jo muutaman kirjan kohdalla. Tällä kertaa erona on vain se, että kirjailija on nainen.

Tarinan edetessä esitellään useita henkilöitä, Ossin ystäviä ja sukulaisia. Ihmiskuvaukset ovat hauskoja: ”Huoneeseen astui tyttö valtavat, vihertävät silmälasit nenällä. Ne tekivät hänet uteliaan toukan näköiseksi, joka rytmikkäästi heilutteli yläruumistaan ja jäykistyi sitten tarkkaavaiseksi. Mutta sievä hän oli kuten kaikki tytöt nykyään.

Ihmeempää juonta ei kuitenkaan tunnu ainakaan alussa olevan. Punaisena lankana on ilmeisesti se, että Ossilla on tavattoman hyvä käsitys kyvyistään ja hän haluaa ohjata elokuvan, mutta ei oikein saa mitään aikaiseksi. Tätä Ossin saamattomuutta kuvataankin jonkin aikaa, kunnes hän päättää lähteä maalle kirjoittamaan käsikirjoitusta.

Eräässä luvussa Ossi katsoo elokuvaa, joka kertookin hänestä itsestään. Onko hän tehnyt lapsuusvuosistaan elokuvan vai onko kyseessä muisto? Viidenkymmenen sivun jälkeen kirja hyppää kertomaan aivan toisesta henkilöstä, mutta kohtaus paljastuu myöhemmin takaumaksi Ossin nuoruudesta. Tässä vaiheessa lakkaan yrittämästä ymmärtää kaikkea mistä kirjassa puhutaan, ja luen vain eteenpäin.

Joulukuu 2016

Kirja on suhteellisen nopealukuinen, mutta teksti ei oikein nappaa. Tekisi mieli lukea jotain muuta. Puolessa välissä iskee lukujumi, ja kirja jää yli lojumaan kuukaudeksi. Kolme lainan uusimiskertaa myöhemmin, uuden vuoden tienoilla otan kirjan taas käsiini ja pakotan itseni lukemaan teoksen loppuun parin päivän aikana. Hieno onnistumisen tunne!

Käy ilmi, ettei lopputarinassakaan ole sen kummempaa juonta. Koko kirja tuntuu olevan lähinnä Ossin enemmän tai vähemmän ahdistunutta tajunnanvirtaa, ja välissä hän matkustelee kaupungin ja maalaismökkinsä välillä. Kuvataan Ossin kirjoittamia ja ohjaamia elokuvia. Ajatuksia uusista, omaan menneisyyteen perustuvista filmeistä. Hypätään takaumista elokuvien kautta ajatuksiin ja välillä piipahdetaan nykyhetkessä. Naurahdin kun Ossi alkoi epäillä takaumien käyttöä omissa elokuvissaan – ne ovat kuulemma niin vanhanaikaisia.

Viimeisiä sivuja viedään. Jaksaa jaksaa!

Loppupuolella tekstissä tulee vastaan yllättäen kirjan nimi. Minulle ei silti ole yhtään sen selvempää, mitä se tarkoittaa ja miten se liittyy juoneen.

– Ossi, katso minua silmiin. Katso tätä oikeaa silmää. Nyt se iskee sinulle, noin.
– Niin, niin. Vesissä toinen silmä, toinen kirkas. Syksyn savuja -. Menette kaikki tiehenne, nyt. Joka ainoa.
– On muistettava pelin säännöt, niinkö? Maikkikin oli siellä yhä, viileänä ja arvioivana.

Ossi on henkilönä mahdottoman rasittava. Jopa kaikki muut kirjan henkilöt ovat samaa mieltä. Ossin naisystävä Ulla purkaa sydäntään:

– Voi voi, Ulla sanoi. – Sinä olet taiteilija ja luulet, että vain se mikä sinulle on tapahtunut, on tärkeää. Sinä selittelet ja valehtelet ja vaadit, että sinua uskotaan. Sinun täytyy voittaa maailma viekkaudessa, koko ajan. On tärkeää, että voitat. Miten sinä voit onnistua kun sinun aiheesi on aina se sama, itsesääli ja ruikutus.

Kiitos Ulla, kun sanoitit ajatukseni! Muiden henkilöiden luonteisiin ei juuri syvennytä. Heidät nähdään Ossin silmien kautta eli useimmiten negatiivisessa valossa. Varsinkin Ossin ystävät ja kollegat jäävät vain nimiksi, joita ei juuri pysty erottamaan toisistaan.

Tarina etenee ja lukija joutuu käymään syvissä vesissä Ossin ahdistuksessa ja masentavassa menneisyydessä. Kerrataan kariutunutta avioliittoa, siskon traagista tarinaa. Ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä Ossin hautomaa elokuvakäsikirjoitusta, koska hän kirjoittaa ilmeisesti elokuvia pelkästään omaan tai tuttujensa elämään pohjautuen.

Lopussa asiat saadaan tietynlaiseen päätökseen, ja Ossikin pääsee jatkamaan elämäänsä yllättävän positiivisella mielellä. Luovuus alkaa taas kukkia ja tulossa on uusi elokuva. Lukija on huojentunut, että uuvuttava vatvominen on vihdoin loppu.

Näin hyvä fiilis tulee kun sai kirjan luettua.

Teos on varmasti omalla tavallaan kommentoiva ja kantaaottava, mutta tarinana se ei ikävä kyllä tehnyt minuun vaikutusta. En olisi luultavasti jaksanut lukea sitä loppuun jollen olisi lupautunut mukaan projektiin (vaikka kirjojen kesken jättäminen onkin minulle vaikeaa). Alussa siteeramani arviot olivat varsin todenmukaisia, eikä tästä tullut uutta lempikirjaani.

Täytyy kuitenkin myöntää, että on hyvää vaihtelua lukea myös muunlaista kirjallisuutta kuin yleensä, ettei kangistu liikaa kaavoihin. Tätä kirjaa käsittelevässä Kirjojen Suomi -ohjelman jaksossa todettiin, että Joenpellolla oli tapana julkaista kirja joka toinen vuosi, ja hän piti tätä kirjaa itse vain välityönä. Voisi olla siis hyödyllistä lukea häneltä joku toinenkin kirja vielä. Joenpellon läpimurtoteos oli vasta tätä seuraava romaani Vetää kaikista ovista.

Subjektiivinen tuomio: **

Eeva Joenpelto
Vesissä toinen silmä
WSOY 1971
245 sivua

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muut romaanit