”Sinä päivänä luennolle ilmaantui hiiri, jota professori ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Viimeisen istuinrivin takaa kurkisti pieni kuononpää. Pikku hiiri odotteli kärsivällisesti omalla paikallaan, että professori saisi opetuksen päätökseen ja kaikki hiiret lähtisivät kotimatkalle. Sitten hiirulainen astui epäröiden luentopöydän eteen.
’Anteeksi, että häiritsen, herra professori, mutta tarvitsen kipeästi apuanne…’ hiiri aloitti ujostellen. ’Minä olen nimittäin etsimässä aarretta.’”
Edison – Kadonneen hiiriaarteen arvoitus on sympaattinen tarina nuoresta Pete-hiirestä, joka haluaa etsiä esi-isänsä aarteen. Aarre on uponnut kauan sitten Atlantin valtamereen. Pete saa värvättyä mukaan hiiriyliopiston professorin, ja yhdessä he rakentavat toimivan pikku sukellusveneen ja matkaavat meren pohjaan. Mitä aarrearkusta lopulta löytyy?
Tartuin tähän kirjaan hiirihahmojen ja hienon kannen vuoksi. Torben Kulhmannin vanhanaikainen kuvitus onkin upeaa. Tarina itsessään jäi sivuosaan, kun ihastelin jokaisen aukeaman taideteosta erikseen. Kuville täydet viisi tähteä!
Kirja jätti jonkin verran avoimia kysymyksiä – miten ihmisten nurkissa asuvat hiiret saivat tuosta noin valmistettua sukellusveneen ja jyrsijänkokoiset sukelluspuvut? (Muutenhan puhuvat, yliopistoa käyvät hiiret ovat tietenkin täysin looginen asia.) Hieman harmistusta aiheutti se, että harvoin tulee luettua kokonaista kirjaa jossa ei ole ainuttakaan naispuolista hahmoa. Jopa kuvituksessa seinät on tapetoitu pelkillä historian ”suurmiesten” kuvilla. Tarina jääkin kolmen tähden suoritukseksi.
Subjektiivinen tuomio: ****
Torben Kulhmann
Edison – Kadonneen hiiriaarteen arvoitus
Suom. Pirkko Roinila
Nemo 2019
112 sivua