Fantasia

Anu Kuusenoksa: Prinssi jolla ei ollut sydäntä

Oli yö. Liikkellä oli hirviöitä. Siinä, mihin pellot päättyivät, alkoi metsä. Se oli synkkä metsä. Synkkä tavalla kuten metsillä oli tapana olla. Metsässä oli alkukantaista uhkaa.”

Yleensä otan vain harvoin luettavaksi omakustanteita tai pikkukustantamoiden teoksia. Kesällä tein kuitenkin kotimaisen vampyyriromaanin kanssa poikkeuksen, kun Scarabe kustannus tarjosi arvostelukappaletta. Scarabe on fantasiaan ja kauhuun keskittyvä pienkustantamo, ja Prinssi jolla ei ollut sydäntä on Anu Kuusenoksan esikoisromaani.

Yksi syy lukupinoon lisäämiselle oli hieno kansi, joka paljastui googlaamisella Antti Tahvanaisen opinnäytetyöksi (varo, oppari spoilaa kirjan juonta). Kansi osoittautui lopulta pikemminkin kirjan taustatarinaan kuin itse juoneen liittyväksi, mutta yhtä kaikki se on tyylikäs.

Prinssi jolla ei ollut sydäntä kertoo pääasiassa Aurora-nimisen tytön tarinan. Aurora asuu eristyksissä metsämökissä väkivaltaisen isänsä kanssa, ja elää melkoisen kurjaa elämää. Tarina alkaa yöstä, jolloin mökkiin ja nuoren Auroran elämään ilmestyy yllättäen pakomatkalla oleva vampyyri nimeltä Judas.

Erinäisten sattumusten kautta Aurora päätyy Judaksen mukana tämän kotimaahan, jossa hän ajautuu ikivanhojen vampyyrisukujen välisiin kiemuroihin. Judas on kaltaistensa keskuudessa mysteeri, vampyyri ilman luojaa, mikä aiheuttaa kitkaa vampyyrien välille. Kirjassa esitellään niin hyviä kuin pahojakin vampyyreja, sekä käydään verilinjojen välistä valtataistelua.

Tiivistä, näytä, älä selitä

Haluaisin kovasti pitää tästä kirjasta, onhan se kotimainen, pienen kustantamon tuottama ja esikoiskirja. Kirjassa on paljon hyviä ajatuksia ja juonenlankoja vampyyrien verilinjoista, historiasta ja keskinäisistä suhteista, mutta käytännön toteutus jää kuitenkin kömpelöksi.

Tärkeimpänä kirja olisi hyötynyt reippaasta tiivistyksestä – viidestä ja puolesta sadasta sivusta kuoriutuisi vetävä 300-sivuinen paketti, jos ylenmääräiset ympäristön kuvaukset (kirjan alussa kuvataan kolme sivua metsää, jossa Aurora juoksee) poistaisi, eikä henkilöiden taustatarinoita, motiiveja  ja ajatuksia selittäisi lukijalle juurta jaksain.

”Näytä, älä selitä”, annetaan usein ohjeena kirjoittajalle. Se toimisi myös Prinssin kanssa – kirja selittää kaiken auki niin tyhjentävästi, että turhauduin. En välittäisi lukea puolen sivun verran kuvausta siitä, miten hyvältä Auroran rinnat näyttävät juhlamekossa, tai miten Judas liikkui nopeasti. Lukijan kykyä täyttää puuttuvat aukot ei kannata aliarvioida.

Judas siirtyi tytön vierelle nopeasti. Hänelle se oli muutama, ripeä sarja lihasliikkeitä. Tyttö ei nähnyt hänen liikkumistaan, koska hän liikkui niin nopeasti, ettei ihmissilmä kyennyt erottamaan liikettä. Kyse oli fysiikan laeista. Ihmisten lait eivät koskeneet Judasta, sillä hän ei ollut ihminen. Hänen kehossaan tapahtuvat asiat tapahtuivat samalla tavalla kuin ihmisilläkin, mutta niitä eivät rajoittaneet samat lainalaisuudet. Jos vertailu olisi tehty koneiden kautta, niin ihminen olisi tavallinen henkilöauto ja Judas hävittäjä, jonka suorituskyvyllä ei ole rajoja. Eli hän oli hieman pidemmälle kehitelty versio ihmisestä.

Kerronta on sikäli epätasaista, että selitystä ja runsasta ympäristökuvausta on paljon nimenomaan alussa. Myöhemmin toimintaan tulee kaivattua vauhtia. Jäin kaipaamaan selkeää rytmiä, kun nyt juoni poukkoilee vähän miten sattuu. Muutaman päivän pituiseen ajanjaksoon käytetään alussa sata sivua, ja yhtäkkiä hypätään ajassa kuusi vuotta eteenpäin yhdessä kappaleessa.

Tunnustan, että jaksoin lukea kirjasta kaiken vain sivulle 250 asti, minkä jälkeen aloin hyppelehtiä ja luin vain kiinnostavat kohdat sekä lopun. Viimeiset pari-kolmekymmentä sivua vauhdikasta loppuratkaisua ovat selkeästi kirjan paras osio.

Romanssit, henkilökemia ja hahmot

Tarinan aikana Auroralla on parikin romanssia. Suhteet jäävät kuitenkin tyhjiksi, vaikka kaikkitietävä kertoja niitä koettaakin selittää. Aitoa kemiaa henkilöiden välille ei synny. Miksi nämä hahmot rakastuvat toisiinsa? Mitä yhteistä heillä on, muuta kuin hyrräävät hormonit?

Twilight-Bellan ja Edwardin söpöilyä tulee ikävä, kun Aurora pui ollako-vai-eikö-olla -suhdedraamaansa 2500-vuotiaan vampyyrin kanssa. Sen kerran kun kyseinen vampyyri sitten avautuu omasta tarinastaan, Aurora ei jaksa edes kuunnella vaan ajattelee lähinnä kuumia sänkypuuhia.

Hahmot jäävät yksiulotteisiksi, vaikka taustatarinoita kerrotaankin. Mieluummin näkisin, miten Auroran traumaattinen tausta vaikuttaa hänen luonteeseensa ja toimiinsa kirjassa (nyt ei mitenkään), kuin luen sivujen pituisia takaumia.

Hyvä puoli on, että vaikka kirjassa on laaja hahmokavalkadi, henkilöt eivät missään vaiheessa mene pahasti sekaisin. Myös miljööt ovat kauniita, ja mielessä on helppo nähdä mahtava kartano pienine yksityiskohtineen. En tosin ymmärrä, miksei maita, kieliä tai kansallisuuksia mainita kirjassa nimeltä. ”Judaksen äidinkieli” vielä menee, mutta ”hän oli kotoisin maasta, jonka lipussa on nouseva aurinko” -tyyppiset ilmaisut menevät jo kikkailuksi. Lukija huutaa mielessään ”Japanista! SE ON JAPANI!”.

Kustantamon roolista

Kaiken kaikkiaan herää kysymys kustantamon roolista. Miksi kirjaa ei ole toimitettu kunnolla?  Alkupuolella silmään pistävät sekavat viittaussuhteet ja väärät pronominit, loppupuolella on ihan kunnon kirjoitusvirheitäkin, väärin kirjoitettuja yhdyssanoja, puuttuvia pilkkuja ja lainausmerkkejä. Kun kyseessä on kustantamon julkaisema teos, vähimmäistaso mielestäni on, että käsikirjoituksen kieliasu viilataan kuntoon.

Vaikka ajatus on hyvä, toimittamaton muoto siis haittaa lukukokemusta – siksi kaksi tähteä ja näin pitkä arvio. Ammattitaitoisen kustannustoimittajan käsissä ja riuskalla otteella kirjasta olisi varmasti saanut kelpo fantasiapaketin.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Esikoisteos.

Subjektiivinen tuomio: **

Anu Kuusenoksa
Prinssi jolla ei ollut sydäntä
Scarabe kustannus 2017
541 sivua

PS. Ajattelin laittaa tähän tavanomaisen Adlibriksen mainoslinkin (täältä löytyy*), mutta kirja maksaakin 44 euroa, hui! Suomalaisen verkkokaupassa 53 euroa. Mistähän noin huikea hinta? Kustantamolla ei ole myöskään omaa verkkokauppaa, josta kirjaa saisi.

7 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Katse valahti kämmeniin, jotka painuivat vasten kylmää ikkunalautaa. Hän keskittyi. Pinnisteli.
’Nimeni on Aleia’, tyttö sanoi hitaasti. Hän kääntyi Corildonia kohti ja toisti vakaasti: ’Minun nimeni on Aleia.’
Silmistä paistoi yhä pakokauhu.”

Erika Vikin esikoisteos esittelee vähän erilaisen steampunk-vivahteisen fantasiamaailman, jossa hahmot käyttelevät miekkojen sijaan revolvereita ja matkustavat junalla. Kaukana pohjoisessa ihmistyttö tuupertuu Seuran talon portille, josta Corildon-niminen seleesimies löytää hänet. Tyttö ei muista itsestään muuta kuin nimen Aleia, mutta hänellä vaikuttaa olevan outoja voimia. Maailmassa virtaavat uudenlaiset, huonot tuulet, ja Aleia näyttää liittyvän niihin jotenkin. Yhdessä parivaljakko lähtee kohti etelää selvittämään mysteeriä.

Kirja on fantasiapainotteinen matkaromaani, jossa reissataan mantereen halki ja kohdataan kaikenlaisia kommelluksia matkan varrella. Kiinnostavinta antia oli normaalista miekka & magia -fantasiasta eroava maailma, seleesien yliluonnolliset kyvyt ja bonuksena sympaattiset eläinlajit kuten fennekki-kettu ja amargundi-lisko. 

Maailmassa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kaksi aurinkoa. Jäi kuitenkin kiinnostamaan, vaikuttaako tupla-aurinko sen syvällisemmin maailmaan ja luontoon, kuin että hahmot käyttävät aurinkojenlaseja. Kirjailija on taiteillut itse kirjan hienon kannen ja ylläpitää tarinaa syventäviä nettisivuja. Nettisivuilta löytyy tietoa esimerkiksi seleesien toisesta pulssista ja mahdin kanavoimisesta. Toivottavasti maailmaa avataan silti lisää myös kirjojen puolella, ettei perehtyminen jää lukijan oman aktiivisuuden varaan.

Vaikka olenkin vaarassa paljastua pilkunviilaajaksi, mielestäni fantasiamaailmaan tulee säröjä kun ihmishahmot viljelevät jatkuvasti kristillisperäisiä kirosanoja tai juovat sherryä ja konjakkia, jotka ovat tietyillä alueilla valmistettavia juomia (joo, tarkistin Wikipediasta). Nämä pikkuseikat pistivät Aleiasta omaan fantasiasilmään. Seleeseillä oli toki oma huudahduksensa Loreldonin nimessä, jonka taustaa avataan tarkemmin kirjailijan nettisivuilla.

Kirjan ihmishahmot ovat yllättävänkin perinteisiä, tuntuu että olen lukenut samantyyppisistä luonteista useasti aiemminkin. Aleia on itsenäinen, jääräpäinen tyttö ja myöhemmin tavattava Mateo raju mutta pohjimmiltaan kiltti katujen kasvatti. Eniten pidin salaperäisestä ja hieman ristiriitaisesta Corildonista, muista kirjassa esiintyvistä seleeseistä ja heidän välisestään dynamiikasta.

Kieli on hyvää ja kerronta sujuvaa hauskoine kielikuvineen. Erityisen hauskasti oli kirjoitettu fennekki-ketun etsintäretkeä kuvaavat luvut eläimen omasta näkökulmasta. Teksti ei vienyt missään kohdassa vielä täysin mukanaan, mutta se eteni vakaasti ja jaksoin hyvin lukea tuhdit 500 sivua loppuun. Vauhdikkaitakin kohtia oli, mutta henkilöiden puolesta ei varsinaisesti päässyt pelkäämään.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on mielenkiintoinen esikoisteos ja lupaava kotimainen fantasiapaketti. Trilogian toinen kirja Seleesian näkijä ilmestyy jo kesällä 2017, ja odotukset ovat korkealla seuraavien osien suhteen.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimessä on erisnimi.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Erika Vik
Hän sanoi nimekseen Aleia
Gummerus 2017
532 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia

Elina Pitkäkangas: Kajo

Laite piippasi kolme terävää hälytystä ja sen pää vilkutti punaista.
Suuni jäi auki.
Jääkärit, Samu ja Duke tuijottivat kaikki mustaa laitetta. Meni muutama sekunti, ennen kuin kukaan tajusi mitä tulos tarkoitti. Minun testini.

Kajo jatkaa Elina Pitkäkankaan urbaania fantasiatrilogiaa. Ensimmäinen osa ylitti odotukseni ja vei täysillä mukanaan (lue postaukseni Kuurasta). Kajo jatkaa melkein suoraan siitä, mihin Kuuran lopussa jäätiin.

Lukija pääsee seuraamaan tarinaa edelleen kuurankerolaisten nuorten Inkan ja Aaronin näkökulmista. Inka on maksanut kovan hinnan pikkuveljensä hengestä, ja he yrittävät pitää matalaa profiilia Kuurankeron muurien sisällä. Aaron ja Matleena puolestaan samoilevat pakosalla metsän keskellä ja yrittävät vältellä Jahdin kynsiin joutumista. Alkuasetelmasta seuraa yllättäviä kohtaamisia, tiukkoja käänteitä ja tukku uusia henkilöitä.

Inka on kasvanut henkilöhahmona niin, ettei hän ollut oikeastaan enää lainkaan ärsyttävä. Tässä kirjassa taitaakin olla Aaronin vuoro olla hieman rasittava, kun hän vatvoo asioita ja on varsin dramaattinen. Eniten pidin ehkäpä Matleenasta.

Ensimmäisessä kirjassa juoni huipentui loppua kohden, kunnes kaikki kosahti paremman kerran. Toisessa osassa asiat menevät hurjaa vauhtia eteenpäin, ja hyvistä aikeista huolimatta kahta kauheammin solmuun. Juoni meni sen verran kovilla kierroksilla, että toimintaleffamaiset pelastus- ja pakokohtaukset olivat paikoitellen uskottavuuden rajoilla tavallisten suomalaisteinien seikkailuiksi. (Kyllä, mielestäni uskottavuudesta voidaan puhua vaikka kirjassa seikkailevatkin ihmissudet.)

Teksti soljui kuitenkin sujuvana ja tämäkin tuli luettua parissa päivässä. Kuuran kohdalla valitin puhekielisistä dialogista, mutta eipä sekään enää häiritse kun siihen on tottunut. Muutamia kirjoitusvirheitä bongasin – englanninkielisissä lyriikoissa laulettiin esimerkiksi rikkomisen sijaan jarruttamisesta ”They’re never gonna brake me.” Ekan osan tapaan Kajo saa pisteet kauniista kannesta.

Kajo on siinä mielessä tyypillinen trilogian toinen osa, että se alkaa keskeltä ja päättyy kesken kaiken. Odotukset kolmannen osan suhteen ovat siis korkealla, kun tapahtumat huipentuvat päätökseen. Sekä Inkalla että Aaronilla on suuria haasteita edessään tahoillaan.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Subjektiivinen tuomio: ****

Elina Pitkäkangas
Kajo
Myllylahti 2017
343 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia, Nuortenkirjat / YA