Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Jossakin mielensä taka-alalla Wiktor tiesi, että viisainta oli vain painua tiehensä, mutta hänen uteliaisuutensa vei voiton. Kuinka usein sitä pääsee näkemään pudonneen tähden?

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Huijarin oppipoika on jatkoa Anniina Mikaman suositulle nuortenkirjalle Taikuri ja taskuvaras, josta kirjoitin arvion muutama vuosi sitten. Myös tämä kirja on niittänyt suosiota, sillä se oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana.

Trilogian toisessa osassa hypätään vuoden 1890 Helsingistä vuoden 1829 Krakovaan, ja kerrotaan ensimmäisestä osasta tutun professori Wiktorin taustatarina. Viisitoistavuotiaana hän on hyvinkin tavallisen oloinen seikkailunhaluinen nuorimies, eikä ollenkaan vielä äksy.

Eräänä iltana Wiktor huomaa taivaalla oudon putoavan tähden, jota hän lähtee seuraamaan. Joen rannalle pudonnut taivaankappale onkin monimutkainen kone, josta astuu ulos salaperäinen mies. Pian laskeutumisensa jälkeen kone räjähtää, ja Wiktoriin osuu.

Wiktor herää kotoaan ja huomaa, etteivät hänen jalkansa enää toimi. Koneen mies sekä maankiertäjän oloinen ukko, Seweryn, ovat pelastaneet hänen henkensä. Seweryn paljastuu kellosepäksi, ja pyörätuoliin joutunut Wiktor alkaa työskennellä tämän opissa. Kelloseppätaidon lisäksi Sewerynillä on historia myös taikurina, mikä tuo oman mausteensa tarinaan. Mystinen mies tulevaisuudesta saa nimekseen Tom. Kolmikko ei kuitenkaan ole ainoa, joka tietää pudonneesta koneesta ja Tomin erikoisesta luonteesta. Pian he huomaavat, että heillä on vaikutusvaltaisia vastustajia.

Muun muassa Siilo-trilogiassa on käytetty oivaltavasti rakennetta, jossa toisessa osassa hypätäänkin yhtäkkiä menneisyyteen ja kolmannessa osassa tarina kootaan kasaan. Epäilin vähän saman toimivuutta tässä tapauksessa, mutta myös Mikaman toteutus on todella onnistunut. Tarina on vauhdikas seikkalutarina fantastisilla elementeillä, ja sivut kääntyvät sujuvasti. Sivuja on paksuhkot neljäsataa, mutta tylsiä kohtia ei juuri ole.

Kirjan maailma on taitavasti rakennettu ja henkii riittävän todentuntuisesti 1800-luvun tunnelmaa. Tähän tarinaan on mukava uppoutua! Henkilökuvaus on Mikamalla hallussa, vaikka henkilökaarti onkin varsin miespainotteinen. Onneksi mukana on edes kipakka Zofia, joka on Wiktorin hyvä ystävä ja jonka kanssa viritellään pientä romanssia. Tom on tietenkin kiinnostava hahmo, ja saamme tietää hieman lisää myös hänen taustastaan. Odotan innolla kolmannen osan lukemista ja miten juonilangat punotaan lopulta yhteen!

Subjektiivinen tuomio: ****

Anniina Mikama
Huijarin oppipoika
WSOY 2019
411 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki

Ninette astui eteenpäin, ojensi kätensä ja kosketti. Muna oli kylmä ja osittain hiekan peitossa. Niin myös toinen ja kolmas. Ne olivat kuolleita, hylättyjä munia. Silti Ninette silitti niitä ja kokeili kiertää käsivartensa niiden ympäri – kädet eivät yltäneet – ja tunnusteli, jos olisi tuntenut hieman lämpöä jossain.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Tuhannen ja yhden yön tarinoiden inspiroiman Käärmeiden kaupungin voisi luokitella vaikkapa aavikkofantasiaksi. Alatalo on rakentanut kiehtovan kuivan ja kuuman maailman, jossa myös magia on jatkuvasti mukana.

Kaikilla kolmella nuorella päähenkilöllä on erityislaatuisia voimia. Ninette osaa kommunikoida käärmeiden kanssa, Arry voi muuntautua toiseksi ihmiseksi ja Sulwaen on aloitteleva velho. Kun he löytävät muinaisia käärmeenmunia, Arry rikkoo ne ja särkee samalla lapsuudenystävien välisen luottamuksen.

Vuosia myöhemmin olosuhteet heittävät heidät yhteen, kun kolmikon kotikaupunkiin hyökätään ja ihmiset viedään orjuuteen. Prinsessa Ninette päätyy palvelijaksi vieraaseen palatsiin, Arry juonii päästäkseen hallitsijaperheen sisäpiiriin ja Sulwaen houkutellaan paikallisen kultin palvelukseen. Voivatko he yhdistää voimansa vapauttaakseen kansansa?

Lähtökohtaisesti minua kiehtovat spefikirjat, joissa nähty vaivaa omanlaisen maailman luomiseen. On myös virkistävää lukea vaihteeksi yksittäinen fantasiakirja eikä perinteistä trilogiaa tai pidempää sarjaa.  Yli kuusisataasivuinen teos oli varsin tuhti lukupaketti, ja tiivistämisen varaa olisi paikoitellen ollut. Juoni rullasi sinänsä hyvin eikä kirjassa ole erityisiä kompastuskiviä, mutta keskivaiheilla into meinasi silti loppua kesken. Kirjan lukeminen kesti minulla lopulta yli kuukauden.

Loppuvaiheessa alkaa taas tapahtua, ja erään hahmon yllättävä käännös tuli mielestäni vähän turhankin puskista. Muutenkaan en samaistunut hahmoihin kovin vahvasti tai pystynyt jännittämään heidän puolestaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut. Hidastempoisena fantasiatunnelmointina Käärmeiden kaupunki on kuitenkin paikallaan.

Kirja menee vielä viime vuoden Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Katri Alatalo
Käärmeiden kaupunki
Gummerus 2017
686 sivua

Osta e-kirja Adlibriksesta*

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset

”’Minne me menemme?’
He saapuivat tornin huipulle juuri kun ilotulitus saavutti dramaattisen huipennuksensa ja punaiset, kultaiset, siniset ja violetit räjähdykset valaisivat öisen taivaan.
’Menemme kotiin, Morrigan Korppi.'”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Maailman kirjat -haaste: Australia
Ennakko-odotukset: Maaginen seikkailu uudessa fantasiamaailmassa. Tähän mennessä jokainen lukemani arvio on maininnut Morriganin koetusten muistuttavan Harry Potteria.

Juoni: Morrigan Korppi on kirottu lapsi, eli häntä syytetään kaikista onnettomuuksista ja kukaan ei oikein pidä hänestä. Lisäksi hänen on määrä kuolla yksitoistavuotissyntymäpäivänään. Ennen kuin näin ehtii käydä, paikalle saapuu kuitenkin outo mies Jupiter Pohjoinen.

Jupiter vie Morriganin kuolemaa pakoon toiseen maailmaan, Nevermoorin kaupunkiin. Siellä Morriganille selviää, että hän on Jupiterin valitsema ehdokas Meineikkaan Seuran jäseneksi, ja hänen tulee osallistua kolmiosaiseen kokeeseen. Viimeisessä koetuksessa hänen täytyy esitellä omaa erityiskykyään – kunhan hän ensin keksii, mikä se on.

Mikä toimi ja mikä ei: Nevermoor tosiaan muistuttaa Harry Potteria. 11-vuotias lapsi päätyy taianomaiseen maailmaan. Hän saa huomata, että hänessä on tuntemattomia voimia, tai ainakin sitä häneltä odotetaan. Lisäksi hän osallistuu kolmeen koetukseen kuin paraskin kolmivelho-ottelija. Tämänkin kirjan on suomentanut ansiokkaasti Jaana Kapari-Jatta. Samanlaisuuden tunnisti, mutta kirjoissa on onneksi myös paljon erottavia piirteitä.

Halusin koukuttua kirjaan, mutta en oikein päässyt kunnolla fiilikseen mukaan. Juoni kulki kyllä vauhdikkaasti, ja Jessica Townsendin luoma maailma on rikas ja täynnä värikkäitä yksityiskohtia. Vähän liiankin täynnä – tuntui, ettei Nevermoorissa ole mitään sisäistä logiikkaa tai syitä tiettyihin asioihin, kun oli vain keksitty mahdollisimman paljon kaikkea outoa ja hauskaa. Koska kirjasta tulee niin paljon mieleen Harry Potterin maailma, vertasin Nevermooria Tylypahkaan, ja tämän kisan Tylypahka voittaa.

Nevermoor on kuitenkin suunnattu lapsille ja nuorille eikä lähes kolmekymppisille kirjabloggaajille. Kohderyhmäänsä kirja varmasti uppoaa. Tarina jaksoi pitää otteessaan loppuun saakka, ja pyysin arvostelukappaleen myös sarjan seuraavasta osasta. Ehkäpä sen kanssa pääsen paremmin vauhtiin! Sarjan molempien kirjojen kannet ovat todella hienot ja kiva lisäys kirjahyllyyn.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Otava 2018
368 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*