Johanna Valkama: Itämeren Auri

Pian koittaisi päivä, jolloin Aurin ei olisi enää syytä laskea katsettaan miesten edessä tai tuntea oloaan kiusalliseksi. Hän puristi vasua käsissään, kun tutut haaveet täyttivät ja puhdistivat mielen. Hän tunsi tuulen kasvoillaan ja antoi sen kuljettaa ajatuksensa ylempiin saleihin.
Hämeen mahtavin parantaja oli tervetullut tupaan kuin tupaan: jopa linnavuorten kuninkaat taistelivat hänen suosiostaan.

Katselin jo viime vuonna Johanna Valkaman historiallista romaania Linnavuoren Tuuli, mutta en lukenut sitä vielä. Sen sijaan törmäsin kirjastossa Valkaman vuonna 2016 ilmestyneeseen esikoisteokseen Itämeren Auri, ja tartuin siihen. Tänä vuonna Metsän ja meren suku -sarjassa ilmestyy kolmas teos Kaukosaarten Aino, eli kyseessä vaikuttaa olevan varsin tuottoisa kirjailija. Hyvä niin, koska kirja on toimivaa arkipakoa rautakauden maailmaan romanttisella vivahteella.

Itämeren Auri on jonnekin 900-luvun tienoille sijoittuva historiallinen seikkailu. Päähenkilö on pienessä Suolammen kylässä asuva Auri, jolla siintää edessä Hämeen mahtavimman parantajan ura isoäiti Tieran jalanjäljissä. Valinta on tärkeä ja pysyvä, koska parantajan tiehen ei kuulu vaimon osa eikä miehen mukaan meneminen. Auri on joka tapauksessa varma valinnastaan ja odottaa saavansa parantajan vaskiset kierteet käsiinsä.

Pakkaa saapuu kuitenkin sekoittamaan vierasmaalainen mies, jonka Auri löytää haavoittuneena metsästä. Kyseinen miekkonen, kirjan toinen näkökulmahenkilö Haakon, on oikeasti ryöstöretkellä oleva viikinki. Mutta sitä Auri ei tiedä, ja hoitaa miehen terveeksi ja Haakon jää asumaan kylään. Auri huomaa katselevansa miestä tämän tästä, eikä päätös alkaa parantajaksi olekaan välttämättä enää niin itsestään selvä kun muitakin vaihtoehtoja on.

Itämeren Auri on esikoisteokseksi varsin tasokas. Kiinnitin erityisesti huomiota Valkaman käyttämään kieleen: jokainen lause on taitavasti muotoiltu, ja muinaisuomalaiset perinteet ja luonnonusko huokuvat kerronnasta. Modernia kieltä tai silmään pistäviä tyylivirheitä kirjasta ei löydy, ja sen mukana onkin helppo upota täysin humisevaan metsään tai linnavuoren hälinään. Kirjaan rakennettu maailma on niin uskottava, että minuun kaikki rautakauden yksityiskohdat, paikat ja tavat ainakin menivät täydestä. Muutaman termin googletin, ja ainakin niiden perusteella Valkama on tehnyt taustatyönsä kunnolla.

Henkilönä Auri on kiinnostava ja monitahoinen. Fanitin suuresti Aurin tavoitetta olla kotiäidin sijaan rautakauden uranainen, minkä takia petyin keskivaiheilla tapahtuvaan käänteeseen – olisin suonut neidon tekevän päätöksensä itse. Haakon puolestaan jää hieman yksipuoliseksi romanttiseksi ritariksi – hän on komea ja hyvä taistelemaan. Hän tekee välillä myös virheitä ja uhkarohkeita typeryyksiä, mutta saa anteeksi koska on komea ja hyvä taistelemaan. Pienistä puutteista huolimatta Aurin ja Haakonin kemia toimii ihan mukavasti, ja suhteen kehitys on uskottavaa. Sivuhenkilöistä kiehtovimpia oli linnavuorella asustava pohjoisen mystinen tietäjä Utujoutsi.

Jos parannettavaa täytyy etsiä, kirjan heikoin kohta on sen hieman epätasainen rakenne. Alkupuolisko on leppoisaa ja maalailevaa kuvausta elämästä Hämeen hämyisessä sydämessä, mutta keskivaiheilla alkaa tulla hoppu ja tapahtumat ja paikat seuraavat toisiaan loppua kohden kiihtyvällä tahdilla.  Tarina kuitenkin päättyy ihan tyydyttävällä tavalla. Koska jo takakannessa kerrotaan kirjan olevan ”romanttinen seikkailu” ja ”Aurin ja Haakonin tarina”, loppuratkaisun suhteen jää arvailun varaa lähinnä se, miten sinne asti päästään ja kestääkö se. Kirja on kuitenkin oivallinen lukuromaani ja saa siksi viisi tähteä miinus. Romaanisarjan kansia olen hieman ihmetellyt, koska hahmot näyttävät olevan peräisin jostain tietokonepelistä (seuraavan kirjan Linnavuoren Tuuli on ainakin ilmetty Sims-hahmo).

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Subjektiivinen tuomio: *****-

Johanna Valkama
Itämeren Auri
Otava 2016
444 sivua

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Syksyllä talonpoikaisperheen aktivistipoika Akseli Häyrinen tulee luoksesi ja kertoo, että palokunta ja kunnallinen järjestysmiehistö yhdistyvät suojeluskunnaksi suojelemaan suomalaisia sekä Venäjältä että rosvoilta ja lakkoilijoilta. – – Jos menet hänen kutsumanaan palokunnantalolle, lisää hahmokuvaukseesi merkintä Suojeluskuntalainen.

Törmäsin Mike Pohjolan kirjajärkäleeseen ensin Gummeruksen tiedotteessa ja sitten kirjaston Bestseller-hyllyssä, josta nappasin sen mukaani. Toisin kuin ulkonäöstä voisi päätellä, kyseessä ei kuitenkaan ole raskas tietokirja, vaan vuorovaikutteinen romaani, eräänlainen peli kirjan formaatissa.

Sinä vuonna 1918 -kirjan aiheena on kekseliään nimensä mukaisesti Suomen sisällissota, ja kirja kerrotaan toisessa persoonassa. Kirjaa ei lueta järjestyksessä, vaan joka luvun lopussa saa ohjeet, mihin lukuun siirtyy seuraavaksi. Tämä voi riippua omasta päätöksestä, aiemmista valinnoista tai sattumasta. Olen lukenut muutamia tällaisia ”jos asia x, siirry sivulle y” seikkailukirjoja lapsena, joten innostuin saman tien ajatuksesta.

Kirjan alussa valitaan omalle päähenkilölle nimi, sukupuoli, asuinpaikka ja mahdollinen kansalaisuus (esimerkiksi saamelainen, juutalainen ja tataari, jos haluaa lukea valtaväestöstä poikkeavan tarinan). Sitten tarina lähtee rullaamaan. Päähenkilö on köyhän perheen lapsi, joka myydään kylällä huutolaiseksi. Jo ensimmäiset käänteet vaikuttavat suuresti tarinan muodostumiseen – päädytkö kasvatiksi kartanoon vai torppaan?

Olen tätä kirjoittaessani lukenut kirjan kolme kertaa läpi, ja jokaisessa tarinassa on ollut jotain erilaista ja joitain risteäviä kohtia. Ensin olin uskovainen tyttö Pohjanmaalta, ja päädyin sattuman kaupalla selviytymään sodan läpi piileskelemällä metsässä vaikka olin sekä valkoisten että punaisten vihaama.

Toisella lukukerralla päähenkilöni, aatelinen ruotsinkielinen poika, joutui punaisten kenttätuomiolle ja onnistui pakenemaan samaan metsään vain saadakseen puukon vatsaansa. Kolmannella kerralla pirkanmaalainen päähenkilöni joutui isännän ja punaisten sotilaiden raiskaamaksi ja kuoli lopulta keuhkokuumeeseen vaivaistalossa. Maltan tuskin odottaa neljättä lukukertaa :D kirjailija itse kommentoi Twitterissä:

Kirja mainostaa ”miljoonia mahdollisia tarinoita”, mutta kukaan tuskin jaksaa lukea jokaikisen variaation. Tarinat alkavat muistuttaa toisiaan kolmellakin lukukerralla, vaikka alku ja lopputulos olisivat erilaisia. Käytännössä kirja kestää kuitenkin useita lukukertoja ja jaksaa viihdyttää joka kerta, kun etsii ”parempaa” tai mahdollisimman erilaista tarinaa. Alle 18-vuotiaille kirja tarjoaa helpotuksen ja ohjaa alussa valitsemaan ”onnellisen tarinan”. Lukijan on mahdollista lukea myös murheellinen tai oikukas tarina. Tällä on vaikutusta joissain kohdissa, mutta toinen päähenkilöni ainakin kuoli onnellisesta tarinalinjastaan huolimatta.

Kirjan idea on mielenkiintoinen, ja kirjailija (Pohjola on myös pelisuunnittelija) on tehnyt huikean työn rakentaessaan juonilinjoja. Kirjan paksuudesta huolimatta lukuelämys jäi kevyemmäksi kuin alun perin odotin – ensimmäiseen lukukertaan meni noin tunti. Kovin syvälle toimintakeskeiset tarinat eivät pääse. Sinä vuonna 1918 voisi kuitenkin olla mielenkiintoinen lisä vaikkapa historiantunnille. Kirja saattaa hyvinkin innostaa hankkimaan lisää tietoa sisällissodan ajoista.

En tiedä olisiko julkaisuajankohdan takia kirjan editoinnissa tullut kiire – bongasin muutaman kirjoitusvirheen ja puuttuvan lukunumeron ohjeista (onneksi kirjaa selataan aina eteenpäin, joten oikeaan lukuun on suhteellisen helppo löytää). Kerran siirtymisohje vei väärään lukuun. Neljännellä lukukerralla kirja kierrätti minut kaksi kertaa samaan kesään keskitysleirillä – mutta päädyinpä siis sinnekin!

Pienistä puutteistaan huolimatta kirja on kuitenkin oivallinen välipala historiasta vähänkään kiinnostuneelle lukijalle – nuorelle tai aikuiselle. Näitä lisää muistakin aiheista, kiitos! Kannattaa muuten lukea oivallinen Mitä luimme kerran -blogin arvio – Laura on kirjoittanut postauksensa hauskasti samaan tyyliin kuin kirja.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****

Mike Pohjola
Sinä vuonna 1918
Gummerus 2018
527 sivua

Winston Graham: Poldark – Kapinallinen

Ross saapui seurueen keskelle, joka ei ollut lainkaan valmistautunut hänen tuloonsa. Hänen saapuessaan ovelle pöydässä olijat päästelivät toinen toisensa jälkeen hämmästyneitä huudahduksia. Elizabeth, Francis, Verity ja tohtori Choake hypähtivät seisomaan, Charles istui mutisten ja shokin tyrmistyttämänä.

Olen pyrkinyt ostamaan omaan kirjahyllyyni vain teoksia, jotka olen lukenut ja hyviksi todennut. Viime aikoina olen kuitenkin lipsunut periaatteestani. Vuoden 2017 kirjamessuilta nappasin Gummeruksen pokkarihyllystä Poldark-kirjasarjan ensimmäisen osan.

Kirjoista tehty BBC:n hieno televisiosarja kuuluu suosikkeihini ja molemmat tuotantokaudet löytyvät jo elokuvahyllyni puolelta. Niinpä uskalsin satsata kirjaan viisi euroa, enkä joutunut pettymään. Asian huono puoli: nyt joudun todennäköisesti hankkimaan kaikki sarjan myöhemmätkin osat.

Kirja alkaa kapteeni Ross Poldarkin paluusta kotikonnuilleen Cornwalliin parin sodassa vietetyn vuoden jälkeen. Isä on kuollut ja suvun talo on ränsistynyt kelvottomien palvelijoiden hoidossa. Ensi töikseen Ross lähtee vierailulle setänsä luokse, vain löytääkseen sukulaiset juhlimassa kihlausta: Rossin nuoruuden rakastettu Elizabeth onkin menossa naimisiin Rossin serkun kanssa.

Masentavista lähtökohdista huolimatta Ross ei kuitenkaan lannistu, vaan alkaa kunnostaa taloaan ja elää elämäänsä. Eräällä kaupunkireissullaan hän pelastaa tappelusta nuoren Demelzan, jonka palkkaa taloonsa keittiöpiiaksi. Koska pokkarin sisäkannessa on isolla naisen kuva ja seuraavan osan nimi Demelzan laulu, ei liene liian suuri juonipaljastus että Rossin ja Demelzan suhde kehittyy ajan myötä läheiseksi. Vuosien kuluessa Ross lähtee mukaan myös uhkarohkeaan kaivoshankkeeseen, joka näyttelee ainakin sarjassa myöhemmin merkittävää osaa. Edelleen hän joutuu tasapainoilemaan suhteessaan Elizabethiin, jota kohtaan hänellä on yhä tunteita.

En osaa sanoa, millainen lukukokemus kirja olisi ”pelkästään”. Koska olin jo katsonut televisiosarjan, maailmaan oli helppo hypätä mukaan heti alusta saakka ja kaikki henkilöhahmot olivat vanhoja tuttuja. Kuvittelinkin hahmot lukiessani sarjan näyttelijöiden näköisiksi. Koska sarja on tehty varsin uskollisesti seuraten kirjaa, ne täydentävät hyvin toisiaan ja kirja toimii myös ”lisämateriaalina” sarjan tapahtumille, jos näin voi sanoa.

Säikähdin tosin kun luin kohdan, jossa Ross palkkasi Demelzan taloonsa 13-vuotiaana. Televisiosarjassa molemmat ovat nimittäin ihan aikuisia (Demelzaa esittää ihana Eleanor Tomlinson). Ei kai kyseessä ole Romeo ja Julia -tyyppinen eeppinen lasten rakkaustarina? Onneksi kirjasarjan aikajänne on paljon televisiosarjaa pidempi, ja kirjan ajassa kuluu vuosia ennen kuin mitään romanttiseen viittavaakaan tapahtuu.

Ajattelin, että alun perin 1940-luvulla ilmestynyt tuhti kirja saattaa olla hieman kuivaakin luettavaa, mutta viihdyinkin Grahamin tekstin parissa hyvin. Tapahtumat soljuivat omalla painollaan eteenpäin, teksti oli sujuvaa ja henkilöhahmot kiinnostavasti rakennettuja. Rossin ja Demelzan suhde ja sen kasvaminen vähitellen kuvataan hienosti. Ross on lähes täydellinen romanttinen sankari, mutta onneksi hänelläkin on puutteensa ja särmänsä.

Kaiken kaikkiaan kirja toimii sarjan tavoin erinomaisesti ajankuluna ja pakona arjesta, jos genrestä tykkää. Tätä lisää siis! Sarjassa on ainakin neljä suomennettua osaa ja lisää on näemmä tulossa tänä vuonna. Televisiosarjan ystäville tiedoksi: Kolmas kausi alkoi Ylellä tiistaina 23.1. ja näkyy myös Yle Areenassa. Jihuu!

Kirja pääsee vielä vuoden 2017 lukuhaasteeseen kategoriassa Sukutarina.

Subjektiivinen tuomio: *****

Winston Graham
Poldark – Kapinallinen
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus 2017
555 sivua