Historiallinen

Minna Rytisalo: Lempi

Lakanoita vaihtaessaan hän vain sanoi, mistään mitään tietämättä, papereitani luettuaan, että pianhan löytäisin uuden. Uuden minkä? Uuden sinut? Hänkö sinuksi kuvitteli alkavansa? Sellaista ei ole, toista sinunlaistasi, Lempi.

Lempiä hehkutettiin kirjablogissa jos toisessakin viime syksynä, ja luin sen nyt itsekin. Kun sain aloitettua, hotkaisin parisataasivuisen kirjan kevyesti parissa illassa. Lempi oli aika erilainen kuin odotin, ja todella vaikuttava lukukokemus.

Kirjan päähenkilö on nuori kauppiaantytär Lempi, joka muuttaa pienelle Pursuojan tilalle Viljamille vaimoksi. Hän ei kuitenkaan pääse itse lainkaan ääneen, vaan häntä kuvataan koko romaanin ajan kolmen muun henkilön kautta. Kirja alkaa aputyttö Ellin lähettämillä kirjeillä, joissa hän kertoo Lempin lähteneen kotoa sillä aikaa kun Viljami oli rintamalla.

Tästä seuraavia tapahtumia, yhden perheen tragediaa, aletaan keriä auki ensin Viljamin, sitten Ellin ja lopuksi Lempin kaksoissisaren Siskon näkökulmasta. Takaumat ja muistot kulkevat mukana sujuvasti ja vuorottelevat nykyhetken kanssa. Jokaisella henkilöllä on omanlaisensa ääni, ja lukija pääsee syvälle heidän ajatuksiinsa.

Kirjaa kuvataan takakannessa näin: ”herkkyydessään väkevässä romaanissa on voimakas jännite ensimmäiseltä sivulta viimeiselle”, ja se pitää hienosti paikkansa. Mielikuva Lempistä henkilönä muuttuu sen mukaan, kuka on äänessä. Lukiessa vuorottelivat monenlaiset tunteet: haikeus, myötätunto, hämmästys, näin muutamia mainitakseni.

Varsinkin Viljamin kerronta on hengästyttävää luettavaa, lähes tajunnanvirtaa, mutta silti helppoa seurata. Lempihahmokseni muodostui kuitenkin järkevä Sisko, joka vetää tarinan langat lopulta yhteen. Lempi on lyhyesti sanottuna hyvä kirja, joka tekee surulliseksi. Kieli on hurjan kaunista, ja ohueen kirjaan mahtuu paljon. Erityisesti esikoisromaaniksi teos on vaikuttava.

Lempi on myös ensimmäinen vuonna 2017 lukemani kirja, joten se saa kunnian aloittaa Helmetin lukuhaasteen. Kirja olisi sopinut moneenkin haasteen kohtaan, mutta valitsin sille kategorian Kirjan nimessä on tunne.

Läksy oli kauhistuttava: koskaan toista ihmistä ei näe kokonaisena. En ole varma, tajuanko sitä vieläkään.

Subjektiivinen tuomio: *****

Osta kirja Adlibriksesta*

Minna Rytisalo
Lempi
Gummerus 2016
234 sivua

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historiallinen

P. D. James: Syystanssiaiset

syystanssiaiset

Merytonin naisväen keskuudessa oltiin yhtä mieltä siitä, että Longbournin herra ja rouva Bennetillä oli ollut onnea, kun he olivat saaneet neljä viidestä tyttärestään naimisiin.

P. D. Jamesin dekkari Syystanssiaiset (alkuperäinen nimi Death Comes to Pemberley) kuuluu samaan kategoriaan aikaisemmin lukemani Longbournin talossa kanssa. Molemmissa esiintyvät Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tutut hahmot uusissa seikkailuissa.

Siinä missä Longbournin talossa oli suorastaan inhorealistinen kuvaus Bennetin perheen palvelijoiden elämästä säätyläistilalla, Jamesin Syystanssiaiset noudattaa uskollisemmin Austenin tyyliä (ja hyvä niin, koska kirjaa on paljon miellyttävämpää lukea). Elizabethin ja  Darcyn naimisiinmenosta on kuusi vuotta, ja he ovat asettuneet mukavasti elämään Pemberleyn kartanoon. Kaksi poikaakin on siunaantunut ja elämä on mallillaan.

Vuosittaisten syystanssiaisten aattona tilan rauha kuitenkin järkkyy, kun Elizabethin sisar Lydia ajaa vaunuillaan pihaan täysin hysteerisenä huutaen, että Wickham on murhattu. Miehet lähtevät metsään etsimään tätä, mutta löytävätkin kapteeni Dennyn kuolleena ja Wickhamin tämän vieressä yltä päältä veressä. Seuraa kuolemansyyntutkimus ja oikeudenkäynti, ennen kuin mysteeri pikku hiljaa keriytyy auki. Murhasiko Wickham parhaan ystävänsä? Entä kuka on mystinen nainen, jonka palvelustytöt näkivät metsässä ja väittivät aikoja sitten eläneen rouva Reillyn haamuksi?

Kirja alkaa prologilla, jossa kerrataan pikaisesti Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumat. Näin ollen Syystanssiaiset voi lukea myös ilman alkuperäisen kirjan tuntemista, mutta kyllä suosittelisin kirjaa ehdottomasti Y&E:n lukeneille. Austen-faneille kirja on varmasti etupäässä suunnatukin.

Itse pidin kirjasta kovasti. Ylpeys ja ennakkoluulo kuuluu suosikkeihini, ja Syystanssiaisissa pääsi sukeltamaan takaisin kirjan maailmaan ja lukemaan, millaista päähenkilöiden elämä olisi voinut olla myöhemmin. Henkilöhahmot on kuvattu hyvin samanlaiseksi kuin alkuperäisessäkin teoksessa, ja on helppo kuvitella että juuri Wickham joutuisi syytetyksi murhasta ja uhkaisi jälleen kerran tahrata Pemberleyn maineen. Eniten kirjassa seurataan herra Darcyn ajatuksia, ja James kuvaakin niitä uskottavasti.

Murhamysteerin lisäksi tarinasta löytyy myös reilusti draamaa ja ripaus romantiikkaa: Darcyn sisarella Georgianalla on kaksikin kilpakosijaa joista valita. James on kehitellyt myös muille sivuhahmoille tyydyttäviä jatkoja: Bennetien epäsuosituin sisar Marykin on päätynyt avioliittoon, ja jopa itse lady Catherine de Bourgh on pehmentynyt ja alkanut toipua Pemberleyn metsiä kohdanneesta häväistyksestä. Riemastuin lopun pienestä yksityiskohdasta, kun huomasin että James oli ujuttanut tarinaan myös toisen Austenin kirjan henkilöitä pieneen sivuosaan.

Innostuin alun perin lukemaan kirjan katsottuani YLE:ltä siihen perustuvan minisarjan Pemberleyn kartanon tragedia. Sarja oli laadukkaasti toteutettu, mutta oli jännä huomata kuinka paljon muutoksia siihen oli tehty verrattuna kirjaan. Esimerkiksi Elizabethin osuus mysteerin selvittämisessä oli sarjassa paljon isompi – kirjassa hän oikeastaan vain istui muualla odottelemassa. Sarja on YLE Areenassa nähtävissä vielä viikon pari, joten nyt kipin kapin katsomaan jos et ole vielä nähnyt.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan. 

Subjektiivinen tuomio: *****

P. D. James: Syystanssiaiset
Otava 2012
348 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

6 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historiallinen

Roope Lipasti: Virtasen historia

virtasenhistoria”Maapallon alkuliemessä eräänä tiistaina noin miljardi vuotta sitten eläneellä pienellä alkueläimellä oli selässään sininen risti, ja se uiskenteli määrätietoisemmin kuin muut, suuremmat alkueläimet sen ympärillä. Se ei tietenkään ymmärtänyt mistään mitään, vaan kulki minne virta sitä milloinkin vei, mikä olikin ominaisuus, joka tuli jäämään sille määrääväksi vuosimiljoonien ajaksi. — Kyseisen alkueläimen nimi oli Virtanen, ja sitä voidaan pitää suomalaisten kantaisänä.

Virtasen historia on humoristisen romaanin muotoon puettu historiankirja. Olen aina tykännyt historiasta, joten tämä kirja oli sopivaa luettavaa. Varsinkinkin kun lukiosta on sen verran aikaa, että Suomen historian yksityiskohdat alkavat olla hyvin unohtuneet. Kirja alkaa maailmanhistorian alkuhämäristä ja kertoo kuinka Virtanen, silloin vielä pieni alkueläin, päätyi Suomeen. Siitä eteenpäin Roope Lipasti kuljettaa Virtasen tarinaa läpi Suomen historian.

Virtanen on mukana useimmissa kotimaamme historian käännekohdissa ja usein vaikuttaa asioihin tahtomattaan tai saa aikaan suuria mullistuksia vahingossa. Hän muun muassa käy ristiretkillä, rakentaa Turun, keksii kirjapainon, puhdistaa uskon, perustaa rautatien, menee yleislakkoon, on vanhin seitsemästä veljeksestä, osallistuu olympialaisiin ja on mukana useammassakin sodassa. Kaiken aikaa Virtasta ajaa eteenpäin sinnikkyys, jääräpäisyys ja rakkaus ihastuttavaan Korhoseen.

Tarina on alun perin ilmestynyt radiokuunnelmana, jota en ole kuunnellut. Se toimii kuitenkin kirjanakin ja itse ainakin tykkäsin sopivan lyhyistä luvuista. Usean kerran nauroin ääneen (muun muassa päästyäni kaikkien Virtasen kommelluksien jälkeen lukuun nimeltä A. I. Virtanen). Ylipäätään idea kuvata historiaa yhden henkilön kautta on hauska, ja Virtanen on erittäin sympaattinen ja huvittava henkilö. Ja onneksi loppukin on onnellinen. Suosittelen!

Subjektiivinen tuomio: *****

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä.

Roope Lipasti: Virtasen historia
Karisto 2012
326 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historiallinen

Ulla-Lena Lundberg: Jää

JääAjattelin aluksi, ettei Finlandia-voittaja Jää ole oikein minun makuuni. Kirja näytti mielestäni tylsältä, eikä takakansitekstin kauniit maalailutkaan antaneet kuvaa kiinnostavasta juonesta. Äitini suositteli tätä kirjaa kuitenkin niin sinnikkäästi, että nähtyäni Jään kirjaston palautuskärryssä nappasin sen mukaani.

Jää kertoo Ahvenanmaan saaristossa sijaitsevista Luodoista, jonka seurakuntaan saapuu uusi pappi perheineen. Kirja sijoittuu aikaan sodan jälkeen, ja elämä saaristossa on karua. Kesällä paikasta toiseen pääsee liikkumaan veneellä, mutta talvella saaria ympäröi jää.

Kun meri on jäätynyt, jää lepää saarten välissä kuin lattia. Ikuinen tuuli pyyhkii lumen pois, ja ranta-aittojen luistimet ja potkukelkat heräävät eloon. Myös pappi kaivaa aitasta ruosteisen potkurin, vaihtaa istuimen pari katkennutta listaa ja ruuvaa ohjaustangon tiukemmin kiinni. Hän poistaa kovasimella jalaksista pahimman ruosteen. Ajoneuvo on kelvollinen, ja pian hän kiitää vesimaailman yllä kuin komeetta.

Odotuksieni mukaisesti kirjasta ei löytynyt vauhdikasta tai koukuttavaa juonta, mutta kieli on kaunista ja kerronta verkkaista. Lundberg kuvaa kirjansa henkilöitä todella hyvin, ja heihin kiintyy nopeasti. Sivuhenkilöilläkin on omanlaisensa luonne ja tarina. Erityisen sympaattisesti hän kirjoittaa lapsihahmot: lempihenkilöni kirjassa olikin parivuotias papin tytär Sanna, eikä vain sen takia että olemme kaimoja (vaikka olikin outoa lukea kirjaa jossa vähän väliä kerrottiin Sannan touhuilua. Aika harvoin sellainen tulee vastaan).

Lillus pelkää heitä. Äiti on opettanut tytöt sanomaan hyvää päivää ja jatkamaan matkaa, mutta Lillus ei pysty siihen. ”Byäää”, hän ulvoo, kun Portman vain katsookin häneen. — Sanna on kärsivän näköinen, niiaa, sanoo päivää ja samalla ”Hiljaa Lillus!” ja raahaa pikkusiskon mukanaan pois ja ulkoportaille. Siellä voi elää, jos pysyy poissa teiltä joilla Portmanit kulkevat. — On helpotus päästä talosta, mutta vaikka Sanna on ikäisekseen viisas, hänen on vaikea ennakoida Portmanien liikkeitä ja estää heitä katsomasta Lillusta. Silloin Lillus ulvoo ja äiti tulee vihaiseksi.”

Kirjan ensimmäinen puolikas maalailee papin ja pastorskan asettumisesta saaristoon kauniisti, mutta sen jälkeen tummiakin sävyjä alkaa tulla mukaan. Olin jo aiemmin kuullut, että moni on ruvennut lopussa suorastaan itkemään, joten osasin odottaa koskettavaa loppua. Sieltä se myös tuli, ja kirjan loputtua suorastaan masennuin hetkeksi. Kirja on kaikesta huolimatta todella hyvä, ja jaksoi kiinnostaa myös meikäläistä loppuun saakka. Kyllä tämä on Finlandia-palkintonsa ansainnut!

Jää on Lukuhaasteen viides kirja kategoriassa Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Teos 2012
366 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historiallinen

Jo Baker: Longbournin talossa

longbournintalossa”Oli ollut se ikävä aika kuukaudesta, jolloin talon kaikki yhdeksän naista olivat olleet tavallista äksympiä, kämpelöitä, kyynelehtiviä ja vuotaneet sen jälkeen. Kuukautissiteet likosivat nyt erillisessä paljussa, joka lemahti kiusallisesti teurastamolta; ne pestäisiin viimeiseksi.”

Longbournin talossa – Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo perustuu nimensä mukaisesti Jane Austenin pääteokseen ja kuvaa Longbournin elämää palvelijoiden näkökulmasta.  Päähenkilönä on nuori sisäpiika Sarah, ja lisäksi tapaamme herra ja rouva Hillin sekä nuoren Pollyn. Tarina alkaa hieman ennen Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumia ja päättyy muutamia vuosia niiden jälkeen.

Kuvaus Sarahin arjesta on raadollinen ja jopa inhorealistinen. Lukijalle ei jää epäselväksi, että kauneudestaan kuuluisat Bennetien neiditkin ovat vain ihmisiä, joilta tulee kerran kuukaudessa sidepyykkiä ja joilla rehottavat hieltä haiskahtavat kainalokarvat sievien tanssiaispukujen alla. Erityismainintoja saa pitkin mutaisia nummia pomppiva Elizabeth, jonka alushameista Sarah saakin sitten otsa hiessä pestä sitä kuuluisaa kuuden tuuman mutakerrosta.

Elämä Longbournin keittiössä kuitenkin mullistuu, kun taloon palkataan salaperäinen miespalvelija James. Mikä hän on miehiään? Mistä hän on tullut? Miksi hänet palkattiin noin vain yllättäen? Kysymykset piinaavat Sarahia, joka on utelias ja haluaa ottaa asioista selvää. Pakkaa sekoittaa entisestään Sarahia kosiskeleva, luvattoman charmikas herra Bingleyn lakeija.

Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, joten suhtauduin vähän epäluuloisesti tällaiseen tarinan ”lisävalottamiseen”. Onneksi Elizabeth ja Jane kuvataan Bakerinkin teoksessa mukavina ja herttaisina nuorina neiteinä, jotka lainaavat mielellään kirjoja luettavaksi ja lahjoittavat vanhoja pukujaan palvelustytöille. Baker keskittyy palvelijoiden lisäksi myös muihin Austenin ”hyljeksimiin” henkilöihin ja avaa heidän luonnettaan enemmän; saamme kuulla lisää esimerkiksi Bennetien keskimmäisen sisaren Maryn ajatuksista. Myös herra Collins esiintyy suorastaan miellyttävänä nuorena miehenä.

Joka tapauksessa palvelusväen näkökulma on varmasti oikeutettu, ja saa ajattelemaan näitä historiallisia rakkaustarinoita tarkemmin; jonkun on täytynyt vääntää se Bingleylle tarjottava perhepäivällinen ja hakea ne kengänruusukkeet tanssiaisiin kaatosateessa. Longbournin talossa ehkä hieman muutti Austen-lukukokemustani (en pääse yli niistä kainalokarvoista), mutta ei onneksi pilannut sitä.

Kirjan ensimmäinen puolikas oli parasta luettavaa, mutta kolmannessa osassa rysähtää yhtäkkiä sarja paljastuksia päähenkilöistä, ja lukija heitetään muutamien vuosien takaiseen aikaan seuraamaan erään henkilön seikkailuja. Takauma oli aika irrallinen ja muutenkin mielestäni tylsä. Loppua kohden kirja yrittää palata takaisin alkuosan vauhdikkuuteen, mutta ei aivan onnistu. Baker pitää kuitenkin lukijaa jännityksessä loppuun asti: mikä on Sarahin kohtalo?

Kaiken kaikkiaan Longbournin talossa on viihdyttävä ja ajatuksia herättävä lukukokemus, mutta ei esimerkiksi Austeniin itseensä verrattava mestariteos. Tammen sivuilta voit muuten lukea näyteluvun kirjasta!

Subjektiivinen tuomio: ***½

Jo Baker: Longbournin talossa
Tammi 2014
448 sivua

Kuva: Adlibris*

6 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historiallinen