Historiallinen

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Kului viikko ilman että herra Rochesterista kuului mitään, kului kymmenen päivää, eikä hän vieläkään palannut kotiin. Rouva Fairfax sanoi, ettei häntä lainkaan ihmetyttäisi, vaikka herra Rochester matkustaisi Leasista suoraan Lontooseen ja sieltä mannermaalle näyttäytymättä Thornfieldissä kokonaiseen vuoteen. Hän oli usein lähtenyt aivan yhtä äkkiä ja odottamatta. Tämän kuullessani minut valtasi merkillisen viluinen ja ahdistava tunne.

En tiedä, voiko Kotiopettajattaren romaanista edes kirjoittaa mitään uutta, sen verran klassikko on kyseessä. Kirja on ollut yksi lempikirjoistani sen jälkeen kun luin sen joskus yläasteella. Palasin jälleen tarinan pariin, kun luin sen lukupiirikirjana.

Kirjassa päähenkilö Jane Eyre kertoo itse lukijalle elämäntarinaansa: onneton lapsuus sukulaisten nurkissa, karut vuodet tyttökoulussa, aikuisuuden ensimmäiset askeleet kotiopettajattarena Thornfieldin kartanossa, rakastuminen aivan huomaamatta, ja kipeästi paljastuvat menneisyyden haamut.

Jane on samaistuttava ja aito päähenkilö: itsenäinen nainen, joka noudattaa periaatteitaan viimeiseen asti. Lukija on hänen puolellaan heti ensimmäisistä sivuista lähtien. Toinen päähenkilö herra Rochester puolestaan on melko omituinen hahmo, ja ensimmäisellä lukukerralla en tajunnut puoliakaan hänen selityksistään. Parivaljakon suhteen kehittymistä on silti, tai ehkä juuri sen takia, mielenkiintoista seurata. Onnellinen loppu ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Kotiopettajatarta lukiessa teksti kulkee niin hyvin, ettei ollenkaan tunnu siltä että lukisi vuonna 1847 ilmestynyttä klassikkoa. (Jostain syystä perusoletukseni on, että klassikot ovat kuivia.) Tarina vie mukanaan Englannin romanttisiin maalaismaisemiin, ja sivut kääntyvät kuin itsestään.

Mutta miksi niin moniin klassikoihin tehdään esipuheet, joissa spoilataan juonen tärkeimmät kohdat? Niin tehdään myös tämän kirjan kohdalla. Itse pitäisin enemmän analysoivista jälkisanoista. Myös monessa tätä kirjaa käsittelevässä blogipostauksessa paljastetaan juonen yllätyskäänteet. Vaikka kyse onkin tunnetusta klassikosta, vähän voisi jättää avoimeksikin – ainakin jos tavoitteena on saada joku lukemaan kirja.

Kirja pääsee vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.

Subjektiivinen tuomio: *****

Charlotte Brontë
Kotiopettajattaren romaani
Karisto 2008
542 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historiallinen, Rakkaus, Vanha suosikki

Johanna Valkama: Itämeren Auri

Pian koittaisi päivä, jolloin Aurin ei olisi enää syytä laskea katsettaan miesten edessä tai tuntea oloaan kiusalliseksi. Hän puristi vasua käsissään, kun tutut haaveet täyttivät ja puhdistivat mielen. Hän tunsi tuulen kasvoillaan ja antoi sen kuljettaa ajatuksensa ylempiin saleihin.
Hämeen mahtavin parantaja oli tervetullut tupaan kuin tupaan: jopa linnavuorten kuninkaat taistelivat hänen suosiostaan.

Katselin jo viime vuonna Johanna Valkaman historiallista romaania Linnavuoren Tuuli, mutta en lukenut sitä vielä. Sen sijaan törmäsin kirjastossa Valkaman vuonna 2016 ilmestyneeseen esikoisteokseen Itämeren Auri, ja tartuin siihen. Tänä vuonna Metsän ja meren suku -sarjassa ilmestyy kolmas teos Kaukosaarten Aino, eli kyseessä vaikuttaa olevan varsin tuottoisa kirjailija. Hyvä niin, koska kirja on toimivaa arkipakoa rautakauden maailmaan romanttisella vivahteella.

Itämeren Auri on jonnekin 900-luvun tienoille sijoittuva historiallinen seikkailu. Päähenkilö on pienessä Suolammen kylässä asuva Auri, jolla siintää edessä Hämeen mahtavimman parantajan ura isoäiti Tieran jalanjäljissä. Valinta on tärkeä ja pysyvä, koska parantajan tiehen ei kuulu vaimon osa eikä miehen mukaan meneminen. Auri on joka tapauksessa varma valinnastaan ja odottaa saavansa parantajan vaskiset kierteet käsiinsä.

Pakkaa saapuu kuitenkin sekoittamaan vierasmaalainen mies, jonka Auri löytää haavoittuneena metsästä. Kyseinen miekkonen, kirjan toinen näkökulmahenkilö Haakon, on oikeasti ryöstöretkellä oleva viikinki. Mutta sitä Auri ei tiedä, ja hoitaa miehen terveeksi ja Haakon jää asumaan kylään. Auri huomaa katselevansa miestä tämän tästä, eikä päätös alkaa parantajaksi olekaan välttämättä enää niin itsestään selvä kun muitakin vaihtoehtoja on.

Itämeren Auri on esikoisteokseksi varsin tasokas. Kiinnitin erityisesti huomiota Valkaman käyttämään kieleen: jokainen lause on taitavasti muotoiltu, ja muinaisuomalaiset perinteet ja luonnonusko huokuvat kerronnasta. Modernia kieltä tai silmään pistäviä tyylivirheitä kirjasta ei löydy, ja sen mukana onkin helppo upota täysin humisevaan metsään tai linnavuoren hälinään. Kirjaan rakennettu maailma on niin uskottava, että minuun kaikki rautakauden yksityiskohdat, paikat ja tavat ainakin menivät täydestä. Muutaman termin googletin, ja ainakin niiden perusteella Valkama on tehnyt taustatyönsä kunnolla.

Henkilönä Auri on kiinnostava ja monitahoinen. Fanitin suuresti Aurin tavoitetta olla kotiäidin sijaan rautakauden uranainen, minkä takia petyin keskivaiheilla tapahtuvaan käänteeseen – olisin suonut neidon tekevän päätöksensä itse. Haakon puolestaan jää hieman yksipuoliseksi romanttiseksi ritariksi – hän on komea ja hyvä taistelemaan. Hän tekee välillä myös virheitä ja uhkarohkeita typeryyksiä, mutta saa anteeksi koska on komea ja hyvä taistelemaan. Pienistä puutteista huolimatta Aurin ja Haakonin kemia toimii ihan mukavasti, ja suhteen kehitys on uskottavaa. Sivuhenkilöistä kiehtovimpia oli linnavuorella asustava pohjoisen mystinen tietäjä Utujoutsi.

Jos parannettavaa täytyy etsiä, kirjan heikoin kohta on sen hieman epätasainen rakenne. Alkupuolisko on leppoisaa ja maalailevaa kuvausta elämästä Hämeen hämyisessä sydämessä, mutta keskivaiheilla alkaa tulla hoppu ja tapahtumat ja paikat seuraavat toisiaan loppua kohden kiihtyvällä tahdilla.  Tarina kuitenkin päättyy ihan tyydyttävällä tavalla. Koska jo takakannessa kerrotaan kirjan olevan ”romanttinen seikkailu” ja ”Aurin ja Haakonin tarina”, loppuratkaisun suhteen jää arvailun varaa lähinnä se, miten sinne asti päästään ja kestääkö se. Kirja on kuitenkin oivallinen lukuromaani ja saa siksi viisi tähteä miinus. Romaanisarjan kansia olen hieman ihmetellyt, koska hahmot näyttävät olevan peräisin jostain tietokonepelistä (seuraavan kirjan Linnavuoren Tuuli on ainakin ilmetty Sims-hahmo).

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Subjektiivinen tuomio: *****-

Johanna Valkama
Itämeren Auri
Otava 2016
444 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historiallinen

Aino Kallas: Sudenmorsian

Vaikka minä päiväsaikaan ihmisten ilmoilla viivyn, ja minulla on ihmisen muoto, niin halajoi minun henkeni sutten seuraan, konsa yön on läsnä, ja vain korvessa on minulla vapaus ja riemu ratki. Niin minun on mentävä, että sutten heimoa olen, vaikka minun sentautta noitana roviolla palaman pitäisi, sillä taiankaltaiseksi olen minä luotu.”

Vuonna 1928 ilmestynyt Sudenmorsian on viimeinen osa Aino Kallaksen romaanisarjaa, johon kuuluvat myös vähemmän tunnetut Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926). Muutaman vuoden takainen pokkariversio on varsin tuoreen näköinen ja houkuttelee lukemaan. Romaanissa on vain 96 sivua, joten se onkin luettu nopeasti. 

Luin kirjan keväällä osana kotimaisen kirjallisuuden opiskelujen lukupiiriä – tämä oli yhdestätoista kirjasta ainoa, jonka olisin muutenkin halunnut lukea. Sudenmorsian osoittautui kuitenkin aika erityyppiseksi kuin olin odottanut. Ensinnäkin se oli niin lyhyt, ja toiseksi tarina sijoittuukin 1650-luvun Viroon. Sen myötä myös käytetty kieli on keskiaikaistyylistä ja vanhahtavaa.

Alussa Priidik-niminen metsävahti näkee nuoren Aalon pesemässä lampaita, ja kiinnittää huomiota tämän muista poikkeaviin otteisiin, kun lampaat eivät pyristele pakoon. He menevät naimisiin ja Priidik saakin Aalosta hyvällä luonteella varustetun vaimon. Sudet piinaavat kyläyhteisöä, ja ne herättävät paljon vihaa. Eräänä päivänä kylän sudenajoissa Aalo tuntee yllättäen mielessään suden kutsun. Sudet ilmestyvät myöhemmin hakemaan hänet luokseen, ja Aalo alkaa viettää kaksoiselämää: päivällä kuuliainen vaimo, yöllä juoksemassa sutena metsässä. Lopulta Priidikillekin  selviää totuus, ja hän karkottaa Aalon luotaan.  

Kirjassa tulee vahvasti esille naisen jakautunut minäkuva: toisaalta hän on kiltti, nöyrä ja kuuliainen vaimo, ja toisaalta hän on villi ja vapautunut. Sutena hän on onnellinen, mutta muut eivät voi hyväksyä tällaista elämäntapaa. Normeja rikkova nainen saakin lopussa yhteisön langettaman rangaistuksen. Minut yllätti näkyvästi esiintyvä kaikkitietävä kertoja, josta saimmekin lukupiirissä paljon pohdittavaa. Kertoja ei tyydy vain kertomaan Aalon tarinaa, vaan hän tulkitsee sitä vahvasti uskonnollisen viitekehyksen kautta, tuomitsee naisen teot ja arvottaa tarinaa.

Sudenmorsiamen myötä opintolukupiiri oli siis taputeltu (ja saimme raportistamme viitosen!). Se oli vaikuttava ja yleissivistävä lukukokemus, mutta ei yltänyt parhaimpien joukkoon näiden klassikoiden joukossa. Enemmän pidin esimerkiksi Minna Canthin Työmiehen vaimosta. Joka tapauksessa, tämän jälkeen oli mukava lukea jotain aivan muuta.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa kirjan kansi on yksivärinen.

Subjektiivinen tuomio: ***

Aino Kallas
Sudenmorsian
Otava 2014
96 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historiallinen