Historiallinen

Roope Lipasti: Virtasen historia

virtasenhistoria”Maapallon alkuliemessä eräänä tiistaina noin miljardi vuotta sitten eläneellä pienellä alkueläimellä oli selässään sininen risti, ja se uiskenteli määrätietoisemmin kuin muut, suuremmat alkueläimet sen ympärillä. Se ei tietenkään ymmärtänyt mistään mitään, vaan kulki minne virta sitä milloinkin vei, mikä olikin ominaisuus, joka tuli jäämään sille määrääväksi vuosimiljoonien ajaksi. – – Kyseisen alkueläimen nimi oli Virtanen, ja sitä voidaan pitää suomalaisten kantaisänä.”

Virtasen historia on humoristisen romaanin muotoon puettu historiankirja. Olen aina tykännyt historiasta, joten tämä kirja oli sopivaa luettavaa. Varsinkinkin kun lukiosta on sen verran aikaa, että Suomen historian yksityiskohdat alkavat olla hyvin unohtuneet. Kirja alkaa maailmanhistorian alkuhämäristä ja kertoo kuinka Virtanen, silloin vielä pieni alkueläin, päätyi Suomeen. Siitä eteenpäin Roope Lipasti kuljettaa Virtasen tarinaa läpi Suomen historian.

Virtanen on mukana useimmissa kotimaamme historian käännekohdissa ja usein vaikuttaa asioihin tahtomattaan tai saa aikaan suuria mullistuksia vahingossa. Hän muun muassa käy ristiretkillä, rakentaa Turun, keksii kirjapainon, puhdistaa uskon, perustaa rautatien, menee yleislakkoon, on vanhin seitsemästä veljeksestä, osallistuu olympialaisiin ja on mukana useammassakin sodassa. Kaiken aikaa Virtasta ajaa eteenpäin sinnikkyys, jääräpäisyys ja rakkaus ihastuttavaan Korhoseen.

Tarina on alun perin ilmestynyt radiokuunnelmana, jota en ole kuunnellut. Se toimii kuitenkin kirjanakin ja itse ainakin tykkäsin sopivan lyhyistä luvuista. Usean kerran nauroin ääneen (muun muassa päästyäni kaikkien Virtasen kommelluksien jälkeen lukuun nimeltä A. I. Virtanen). Ylipäätään idea kuvata historiaa yhden henkilön kautta on hauska, ja Virtanen on erittäin sympaattinen ja huvittava henkilö. Ja onneksi loppukin on onnellinen. Suosittelen!

Subjektiivinen tuomio: *****

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä.

Roope Lipasti
Virtasen historia
Karisto 2012
326 sivua

Ulla-Lena Lundberg: Jää

JääAjattelin aluksi, ettei Finlandia-voittaja Jää ole oikein minun makuuni. Kirja näytti mielestäni tylsältä, eikä takakansitekstin kauniit maalailutkaan antaneet kuvaa kiinnostavasta juonesta. Minulle suositeltiin tätä kirjaa kuitenkin niin sinnikkäästi, että kun näin Jään kirjaston palautuskärryssä, nappasin sen mukaani.

Jää kertoo Ahvenanmaan saaristossa sijaitsevista Luodoista, jonka seurakuntaan saapuu uusi pappi perheineen. Kirja sijoittuu aikaan sodan jälkeen, ja elämä saaristossa on karua. Kesällä paikasta toiseen pääsee liikkumaan veneellä, mutta talvella saaria ympäröi jää.

”Kun meri on jäätynyt, jää lepää saarten välissä kuin lattia. Ikuinen tuuli pyyhkii lumen pois, ja ranta-aittojen luistimet ja potkukelkat heräävät eloon. Myös pappi kaivaa aitasta ruosteisen potkurin, vaihtaa istuimen pari katkennutta listaa ja ruuvaa ohjaustangon tiukemmin kiinni. Hän poistaa kovasimella jalaksista pahimman ruosteen. Ajoneuvo on kelvollinen, ja pian hän kiitää vesimaailman yllä kuin komeetta.”

Odotuksieni mukaisesti kirjasta ei löytynyt vauhdikasta tai koukuttavaa juonta, mutta kieli on kaunista ja kerronta verkkaista. Lundberg kuvaa kirjansa henkilöitä todella hyvin, ja heihin kiintyy nopeasti. Sivuhenkilöilläkin on omanlaisensa luonne ja tarina. Erityisen sympaattisesti hän kirjoittaa lapsihahmot: lempihenkilöni kirjassa olikin parivuotias papin tytär Sanna, eikä vain sen takia että olemme kaimoja (vaikka olikin outoa lukea kirjaa jossa vähän väliä kerrottiin Sannan touhuilua. Aika harvoin sellainen tulee vastaan).

”Lillus pelkää heitä. Äiti on opettanut tytöt sanomaan hyvää päivää ja jatkamaan matkaa, mutta Lillus ei pysty siihen. ”Byäää”, hän ulvoo, kun Portman vain katsookin häneen. – – Sanna on kärsivän näköinen, niiaa, sanoo päivää ja samalla ”Hiljaa Lillus!” ja raahaa pikkusiskon mukanaan pois ja ulkoportaille. Siellä voi elää, jos pysyy poissa teiltä joilla Portmanit kulkevat. – – On helpotus päästä talosta, mutta vaikka Sanna on ikäisekseen viisas, hänen on vaikea ennakoida Portmanien liikkeitä ja estää heitä katsomasta Lillusta. Silloin Lillus ulvoo ja äiti tulee vihaiseksi.”

Kirjan ensimmäinen puolikas maalailee papin ja pastorskan asettumisesta saaristoon kauniisti, mutta sen jälkeen tummiakin sävyjä alkaa tulla mukaan. Olin jo aiemmin kuullut, että moni on ruvennut lopussa suorastaan itkemään, joten osasin odottaa koskettavaa loppua. Sieltä se myös tuli, ja kirjan loputtua suorastaan masennuin hetkeksi. Kirja on kaikesta huolimatta todella hyvä, ja jaksoi kiinnostaa myös meikäläistä loppuun saakka. Kyllä tämä on Finlandia-palkintonsa ansainnut!

Jää on Lukuhaasteen viides kirja kategoriassa Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari
Teos 2012
366 sivua

Jo Baker: Longbournin talossa

longbournintalossa”Oli ollut se ikävä aika kuukaudesta, jolloin talon kaikki yhdeksän naista olivat olleet tavallista äksympiä, kömpelöitä, kyynelehtiviä ja vuotaneet sen jälkeen. Kuukautissiteet likosivat nyt erillisessä paljussa, joka lemahti kiusallisesti teurastamolta; ne pestäisiin viimeiseksi.”

Longbournin talossa – Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo perustuu nimensä mukaisesti Jane Austenin pääteokseen ja kuvaa Longbournin elämää palvelijoiden näkökulmasta.  Päähenkilönä on nuori sisäpiika Sarah, ja lisäksi tapaamme herra ja rouva Hillin sekä nuoren Pollyn. Tarina alkaa hieman ennen Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumia ja päättyy muutamia vuosia niiden jälkeen.

Kuvaus Sarahin arjesta on raadollinen ja jopa inhorealistinen. Lukijalle ei jää epäselväksi, että kauneudestaan kuuluisat Bennetien neiditkin ovat vain ihmisiä, joilta tulee kerran kuukaudessa sidepyykkiä ja joilla rehottavat hieltä haiskahtavat kainalokarvat sievien tanssiaispukujen alla. Erityismainintoja saa pitkin mutaisia nummia pomppiva Elizabeth, jonka alushameista Sarah saakin sitten otsa hiessä pestä sitä kuuluisaa kuuden tuuman mutakerrosta.

Elämä Longbournin keittiössä kuitenkin mullistuu, kun taloon palkataan salaperäinen miespalvelija James. Mikä hän on miehiään? Mistä hän on tullut? Miksi hänet palkattiin noin vain yllättäen? Kysymykset piinaavat Sarahia, joka on utelias ja haluaa ottaa asioista selvää. Pakkaa sekoittaa entisestään Sarahia kosiskeleva, luvattoman charmikas herra Bingleyn lakeija.

Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, joten suhtauduin vähän epäluuloisesti tällaiseen tarinan ”lisävalottamiseen”. Onneksi Elizabeth ja Jane kuvataan Bakerinkin teoksessa mukavina ja herttaisina nuorina neiteinä, jotka lainaavat mielellään kirjoja luettavaksi ja lahjoittavat vanhoja pukujaan palvelustytöille. Baker keskittyy palvelijoiden lisäksi myös muihin Austenin ”hyljeksimiin” henkilöihin ja avaa heidän luonnettaan enemmän; saamme kuulla lisää esimerkiksi Bennetien keskimmäisen sisaren Maryn ajatuksista. Myös herra Collins esiintyy suorastaan miellyttävänä nuorena miehenä.

Joka tapauksessa palvelusväen näkökulma on varmasti oikeutettu, ja saa ajattelemaan näitä historiallisia rakkaustarinoita tarkemmin; jonkun on täytynyt vääntää se Bingleylle tarjottava perhepäivällinen ja hakea ne kengänruusukkeet tanssiaisiin kaatosateessa. Longbournin talossa ehkä hieman muutti Austen-lukukokemustani (en pääse yli niistä kainalokarvoista), mutta ei onneksi pilannut sitä.

Kirjan ensimmäinen puolikas oli parasta luettavaa, mutta kolmannessa osassa rysähtää yhtäkkiä sarja paljastuksia päähenkilöistä, ja lukija heitetään muutamien vuosien takaiseen aikaan seuraamaan erään henkilön seikkailuja. Takauma oli aika irrallinen ja muutenkin mielestäni tylsä. Loppua kohden kirja yrittää palata takaisin alkuosan vauhdikkuuteen, mutta ei aivan onnistu. Baker pitää kuitenkin lukijaa jännityksessä loppuun asti: mikä on Sarahin kohtalo?

Kaiken kaikkiaan Longbournin talossa on viihdyttävä ja ajatuksia herättävä lukukokemus, mutta ei esimerkiksi Austeniin itseensä verrattava mestariteos.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Jo Baker
Longbournin talossa
Suom. Helene Bützow
Tammi 2014
448 sivua