Klassikot

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa

Kirjailija: Jane Austen
Formaatti: Äänikirja
Suomentaja: Eila Pennanen
Lukija: Erja Manto
Kustantaja: WSOY
Ilmestymisvuosi: 2015

Ennakko-odotukset:
Innostuin kuuntelemaan äänikirjoja parin viikon ilmaisella Bookbeat-jaksolla. Neito vanhassa linnassa oli silloin ainoa suomenkielinen Austen-äänikirja koko palvelussa, joten päätin viihtyä sen parissa yhdeksän tuntia. Varmasti taattua laatua 1800-luvun alun romantiikkaa ja ihmissuhteita. Olin joskus aiemmin lainannut tämän äänikirjana kirjastosta, mutta jättänyt kesken.

Huomiot:
 17-vuotias Catherine Morland pääsee ystäväpariskunnan luokse Bathiin huvittelemaan. Siellä hän tapaakin nopeasti uusia ystäviä ja useita kosijaehdokkaita, joista mielenkiintoisin on nuoriherra Henry Tilney. Mikään ei kuitenkaan mene niinkuin Strömsössä, ja loppuratkaisua saadaan odotella aina viimeisille minuuteille saakka. Sitten kirja loppuu melkein kuin seinään – kyllä onnellisella lopulla voisi vähän pidempään mehustella.

Kirja täytti odotukset, vaikka ei parhaiden Austenin teosten joukkoon pääsekään. Puolessa välissä kirja alkoi muistuttaaa terävän ihmissuhderomaanin sijaan vähän liikaa Edgar Allan Poen novellia karmivine vanhoine linnoineen, kun Catherinen mielikuvitus laukkaa. Parasta on Austenin riemastuttava, kaikkea ja kaikkia kommentoiva kertojanääni sekä ajaton ihmisten kuvaus. Erja Mannon lukeminen on niin kivaa kuultavaa, että voisin valita äänikirjoja kuunneltavaksi pelkästään hänen perusteellaan.

”Ihminen, joka ei pidä hyvästä romaanista, olkoonpa kyseessä mies tai nainen, on varmasti sietämättömän tyhmä.” – Catherine Morland

Subjektiivinen tuomio: ****

Kokeile Bookbeatia kuukausi ilmaiseksi ja kuuntele äänikirja* (Etu koskee uusia käyttäjiä)

Aino Kallas: Sudenmorsian

”Vaikka minä päiväsaikaan ihmisten ilmoilla viivyn, ja minulla on ihmisen muoto, niin halajoi minun henkeni sutten seuraan, konsa yön on läsnä, ja vain korvessa on minulla vapaus ja riemu ratki. Niin minun on mentävä, että sutten heimoa olen, vaikka minun sentautta noitana roviolla palaman pitäisi, sillä taiankaltaiseksi olen minä luotu.”

Vuonna 1928 ilmestynyt Sudenmorsian on viimeinen osa Aino Kallaksen romaanisarjaa, johon kuuluvat myös vähemmän tunnetut Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926). Muutaman vuoden takainen pokkariversio on varsin tuoreen näköinen ja houkuttelee lukemaan. Romaanissa on vain 96 sivua, joten se onkin luettu nopeasti. 

Luin kirjan keväällä osana kotimaisen kirjallisuuden opiskelujen lukupiiriä – tämä oli yhdestätoista kirjasta ainoa, jonka olisin muutenkin halunnut lukea. Sudenmorsian osoittautui kuitenkin aika erityyppiseksi kuin olin odottanut. Ensinnäkin se oli niin lyhyt, ja toiseksi tarina sijoittuukin 1650-luvun Viroon. Sen myötä myös käytetty kieli on keskiaikaistyylistä ja vanhahtavaa.

Alussa Priidik-niminen metsävahti näkee nuoren Aalon pesemässä lampaita, ja kiinnittää huomiota tämän muista poikkeaviin otteisiin, kun lampaat eivät pyristele pakoon. He menevät naimisiin ja Priidik saakin Aalosta hyvällä luonteella varustetun vaimon. Sudet piinaavat kyläyhteisöä, ja ne herättävät paljon vihaa. Eräänä päivänä kylän sudenajoissa Aalo tuntee yllättäen mielessään suden kutsun. Sudet ilmestyvät myöhemmin hakemaan hänet luokseen, ja Aalo alkaa viettää kaksoiselämää: päivällä kuuliainen vaimo, yöllä juoksemassa sutena metsässä. Lopulta Priidikillekin selviää totuus.  

Kirjassa tulee vahvasti esille naisen jakautunut minäkuva: toisaalta hän on kiltti, nöyrä ja kuuliainen vaimo, ja toisaalta hän on villi ja vapautunut. Sutena hän on onnellinen, mutta muut eivät voi hyväksyä tällaista elämäntapaa. Normeja rikkova nainen saakin lopussa yhteisön langettaman rangaistuksen. Minut yllätti näkyvästi esiintyvä kaikkitietävä kertoja, josta saimmekin lukupiirissä paljon pohdittavaa. Kertoja ei tyydy vain kertomaan Aalon tarinaa, vaan hän tulkitsee sitä vahvasti uskonnollisen viitekehyksen kautta, tuomitsee naisen teot ja arvottaa tarinaa.

Sudenmorsiamen myötä opintolukupiiri oli siis taputeltu (ja saimme raportistamme viitosen!). Se oli vaikuttava ja yleissivistävä lukukokemus, mutta ei yltänyt parhaimpien joukkoon näiden klassikoiden joukossa. Enemmän pidin esimerkiksi Minna Canthin Työmiehen vaimosta. Joka tapauksessa, tämän jälkeen oli mukava lukea jotain aivan muuta.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa kirjan kansi on yksivärinen.

Subjektiivinen tuomio: ***

Aino Kallas
Sudenmorsian
Otava 2014
96 sivua

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

”Mutta Miinan ehdotus hautui Anna Liisan päässä. Ja kun hän oli taas uunin sulkenut ja raaputti huttukattilaa, puhui hän miehelleen:
’Saisit tosiaankin Ihalainen mennä siitä hakemaan Hyvärisen ukolta tulitikkuja, jotta saisin pellavariihessä tulen.’”

Myönnän, minua on kouluajoista asti hämmentänyt nimi Maiju Lassila ja sen yhteydessä kuva silmälasipäisestä miekkosesta. Lassila on yksi Algot Tietäväisen (myöhemmin vaihtoi sukunimen Untolaksi) kirjailijanimistä, ja Tulitikkuja lainaamassa (1910) on ensimmäinen Lassila-nimellä kirjoitettu teos.

Kunnon klassikon tavoin Algot/Maiju on itse päässyt kirjansa kanteen, kurkkimaan vaaleanpunaisten silmälasien takaa. Mahtaako tämä symboloida jotain? Kirja oli osa kirjallisuuden perusopintojen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen jaksoa – enkä olisi tähän muuten varmaan tarttunutkaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että humoristiseksi kansankuvaukseksi luokiteltu kirja oli oikeasti ihan hauska. Juhani Ahon Juhan tavoin tarina tylsän kannen alla pääsi yllättämään.

Teoksen päähenkilöitä ovat liperiläiset kaverukset Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen. Ihalaisen kodista loppuvat yllättäen tulitikut, ja vaimo Anna Liisa patistaa häntä lainaamaan niitä naapurin Hyväriseltä. Matkalla Antti törmää Vataseen, ja reissu muuttuu kosioretkeksi kun Antti menee puhemieheksi houkuttelemaan Hyvärisen tytärtä vaimoksi Vataselle.

Tulitikut unohtuvat lopulta kokonaan, kun miehet ajautuvat useita päiviä kestävään seikkailuun. Toisaalla Anna Liisalle tulee monien mutkien kautta värittynyt sana, että aviomies olisi karannut Ameriikkaan ja sitten kuollut. Tästä aiheutuu väkisinkin hupaisia tilanteita, kun totuus paljastuu. Asiat toki lähtevät ennen sitä aivan lapasesta ja kohoavat absurdeihin mittasuhteisiin. 

Kirjassa ei ole lainkaan maisemakuvausta ja henkilöitäkin kuvaillaan varsin vähän, eli Tulitikkuja lainaamassa on varmasti juonivetoisten kirjojen ystävien mieleen. Henkilöhahmojen luonteet hahmottuvat enemmän puheiden ja tekojen kautta.

Dialogi tuntuu usein tarkkanäköiseltä kuvaukselta ihmissuhteiden sietämättömästä hankaluudesta. Kirjan kaikkitietävä kertoja selittää ja kommentoi hahmojen dialogia jatkuvasti, ja kertoo myös avuliaasti kuinka he ymmärtävät toisiaan väärin. Tarinan edetessä henkilöhahmojen puhetapa alkoi jo hieman rasittaa. Sanoisivat asiat joskus suoraan, ilman että tarvitsee ensin kierrellä ja kaarrella, juoda kolme kuppia kahvia, tehdä lähtöä ja sitten lopulta tipauttaa varsinainen asiansa kuin ohimennen.

Mutta ihan hauska tapaus kaiken kaikkiaan! JUONIPALJASTUS: Tulitikut jäävät saamatta.

Teos pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa käy hyvin.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Maiju Lassila
Tulitikkuja lainaamassa
SKS 2001
215 sivua