Nuortenkirjat

Lähetä kommentti

"Laite piippasi kolme terävää hälytystä ja sen pää vilkutti punaista.
Suuni jäi auki.
Jääkärit, Samu ja Duke tuijottivat kaikki mustaa laitetta. Meni muutama sekunti, ennen kuin kukaan tajusi mitä tulos tarkoitti. Minun testini."

Kajo jatkaa Elina Pitkäkankaan urbaania fantasiatrilogiaa. Ensimmäinen osa ylitti odotukseni ja vei täysillä mukanaan (lue postaukseni Kuurasta). Kajo jatkaa melkein suoraan siitä, mihin Kuuran lopussa jäätiin.

Lukija pääsee seuraamaan tarinaa edelleen kuurankerolaisten nuorten Inkan ja Aaronin näkökulmista. Inka on maksanut kovan hinnan pikkuveljensä hengestä, ja he yrittävät pitää matalaa profiilia Kuurankeron muurien sisällä. Aaron ja Matleena puolestaan samoilevat pakosalla metsän keskellä ja yrittävät vältellä Jahdin kynsiin joutumista. Alkuasetelmasta seuraa yllättäviä kohtaamisia, tiukkoja käänteitä ja tukku uusia henkilöitä.

Inka on kasvanut henkilöhahmona niin, ettei hän ollut oikeastaan enää lainkaan ärsyttävä. Tässä kirjassa taitaakin olla Aaronin vuoro olla hieman rasittava, kun hän vatvoo asioita ja on varsin dramaattinen. Eniten pidin ehkäpä Matleenasta.

Ensimmäisessä kirjassa juoni huipentui loppua kohden, kunnes kaikki kosahti paremman kerran. Toisessa osassa asiat menevät hurjaa vauhtia eteenpäin, ja hyvistä aikeista huolimatta kahta kauheammin solmuun. Juoni meni sen verran kovilla kierroksilla, että toimintaleffamaiset pelastus- ja pakokohtaukset olivat paikoitellen uskottavuuden rajoilla tavallisten suomalaisteinien seikkailuiksi. (Kyllä, mielestäni uskottavuudesta voidaan puhua vaikka kirjassa seikkailevatkin ihmissudet.)

Teksti soljui kuitenkin sujuvana ja tämäkin tuli luettua parissa päivässä. Kuuran kohdalla valitin puhekielisistä dialogista, mutta eipä sekään enää häiritse kun siihen on tottunut. Muutamia kirjoitusvirheitä bongasin - englanninkielisissä lyriikoissa laulettiin esimerkiksi rikkomisen sijaan jarruttamisesta "They’re never gonna brake me." Ekan osan tapaan Kajo saa pisteet kauniista kannesta.

Kajo on siinä mielessä tyypillinen trilogian toinen osa, että se alkaa keskeltä ja päättyy kesken kaiken. Odotukset kolmannen osan suhteen ovat siis korkealla, kun tapahtumat huipentuvat päätökseen. Sekä Inkalla että Aaronilla on suuria haasteita edessään tahoillaan.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Subjektiivinen tuomio: ****

Elina Pitkäkangas
Kajo
Myllylahti 2017
343 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Arvioi kirja:
(0 ääntä)

Lähetä kommentti

6 kommenttia

"Olen lukenut paljon enemmän kirjoja kuin sinä. Ihan riippumatta siitä, montako olet lukenut. Olen lukenut enemmän. Usko pois. Minulla on ollut aikaa."

Törmäsin Kaikki kaikessa -teokseen ensin leffateatterissa, jossa näin siitä tehdyn elokuvan trailerin. Sitten Niina kehui kirjaa niin vuolaasti Twitterissä ja blogissaan, että oli pakko pyytää opuksesta arvostelukappale.

Olen muutenkin aika nopea lukija, mutta jostain syystä e-kirjanlukulaitteella lukeminen sujuu vielä tavallistakin nopeammin, varsinkin jos kirja on hyvä. Latasin Kaikki kaikessa Lettooni, ja ahmaisin sen kerralla vajaassa kolmessa tunnissa.

Kirja kertoo 18-vuotiaasta Madelinesta, joka sairastaa harvinaista tautia, jonka takia hän ei voi oleskella kotinsa ulkopuolella. Hän on allerginen maailmalle: niinpä hän asuu kahdestaan äitinsä kanssa tahrattomassa kodissa, jossa ilma suodatetaan, tulevat vierailijat ja tavarat puhdistetaan perusteellisesti ja ruoka on tarkkaan valittua.

Vaikka Madeline kipuileekin sairautensa takia saamatta jääviä kokemuksia, hän on yllättävän tyytyväinen elämäänsä. Arkeen kuuluu koulua Skypen kautta, koti-iltoja äidin kanssa, surffailua internetissä ja paljon, paljon kirjoja. Yhtäkkiä Maddyn elämä kuitenkin muuttuu - naapuriin muuttaa uusi perhe. Perheen teini-ikäinen poika Olly kiinnittää Madelineen huomiota ikkunan läpi. Maddyn hoitaja päästää Ollyn vierailulle Madelinen kotiin tämän äidin tietämättä, ja se on menoa.

"Sanon itselleni, että äidille valehteleminen ei haittaa. Sanon itselleni, että en sairastu. Sanon itselleni, että kaveruudessa ei ole mitään pahaa.
Että Carla on oikeassa, eikä rakkaus vie minulta henkeä."

Odotukseni olivat todella korkealla, ja kirja olikin hyvä. Maddyn ja Ollyn suhteen kehittymisestä oli mukava lukea. Teksti soljui helppolukuisena ja Madelinen kerronta oli kepeää ja mukaansatempaavaa. Maddyn sairauteen ei pureuduta kovin syvällisesti, mutta toisaalta kun kyse on 18-vuotiaan päiväkirjamaisesta tekstistä, ehkä sairauskertomukset eivät kuulukaan siihen.

Välillä luetaan Maddyn ajatuksia, välillä on virkistäviä piirroksia ja välillä Maddyn ja Ollyn sähköposteja tai viihdyttäviä chattailuja. Erilaiset kirjaviittaukset piristivät tekstiä mukavasti ja viittaukset herra Darcyyn naurattivat. Kaiken kaikkiaan nautin lukemisesta ja odotin kovasti loppua - miten Maddy voi yhdistää Ollyn ja elämäntilanteensa? Viekö rakkaus hengen?

Mutta. Kirjan loppu oli valitettavasti minulle pettymys. Teksti oli edelleen hyvää eikä loppu töksähtänyt, mutta en pitänyt lainkaan loppupuolen käänteestä. Harmitti, että niin hienon jännitteen rakentamisen jälkeen kirjassa päädyttiin loppujen lopuksi aika helppoon ratkaisuun.

Yllättävän epätyydyttävästä lopusta huolimatta annan kuitenkin neljä miinus tähteä kirjalle helposti ahmaistavasta YA-lukukokemuksesta, ja ajattelin mennä katsomaan tämän myös elokuvana. Kirjasta tulee muuten kaiken kaikkiaan vahvasti mieleen John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe - jos pidit siitä, pidät todennäköisesti myös tästä.

Millaisia ajatuksia kirja herätti teissä, tuliko lopusta hyvä vai huono fiilis?

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Subjektiivinen tuomio: ****-

Nicola Yoon
Kaikki kaikessa
319 sivua
Tammi 2017

Osta kirja Adlibriksesta*

Arvioi kirja:
(0 ääntä)

6 kommenttia

Lähetä kommentti

kuura"En katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Olin selviytyjä. Kaikki tekemäni oli sen arvoista."

Kuura sai kunnian olla ensimmäinen kirjaston e-kirja, jonka kokeilin lainata Letto-lukulaitteelle. Lainasin sen alun perin vain testiksi, mutta koska kirja on ollut jo pitkään lukulistallani, ajattelin sitten lukea ainakin alkua. Kuura osoittautui isoksi yllättäjäksi minun kohdallani.

Minulla oli jonkin verran epäluuloja kirjaa kohtaan, koska aiemmin olin lukenut vain yhden Myllylahden kustantaman kirjan, ja se olisi kaivannut vielä toimituskierroksen tai pari. Upeasta kannesta huolimatta (graafikkona Karin Niemi) odotin Kuuran olevan ihan ookoo nuorisokirja. Yllätys oli suuri, kun tarina veikin ihan täysillä mukanaan.

Kuura sijoittuu vaihtoehtoiseen vuoteen 2014 ja kuvitteelliseen Kuurankeron kylään, joka sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä Turusta.  Ihmisyhteisöjä terrorisoivat hukat, sairastuneet ihmiset jotka muuttuvat täydenkuun aikaan ihmissusiksi. Ihmissudet kantavat veressään lykantropiavirusta, johon ei ole parannuskeinoa. Aina kun Jahti saa hukan kiinni ihmisenä tai suden muodossa, luvassa on varma kuolemantuomio. Nyt hukat on saatu eristettyä kaupunkien muurien ulkopuolelle erämaahan, eikä Kuurankerossakaan ole ollut niitä kymmeniin vuosiin - ainakaan julkisesti.

Päähenkilöinä ja kertojina vuorottelevat lukion tokaluokkalaiset ystävykset Inka ja Aaron. Inka on itsekäs ja itsepäinen tyttö, joka on tottunut olemaan huomion keskipiste ja saamaan tahtonsa läpi. Aaron on miellyttävämpi ja ajattelevaisempi hahmo, vaikka tyttöjä pyörittelevä pelimies hänkin.

Inkan ainoita heikkoja kohtia on pikkuveli Tuukka, joka joutuu heti kirjan alussa onnettomuuteen. Inka on valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseen veljensä, ja alkaa punoa suunnitelmaa. Samaan aikaan päähenkilöiden elämään ilmestyy uusia tuttavuuksia: Inkaa kiehtoo muurin vartija Leo, jolla on synkkä salaisuus. Päältäpäin tavanomainen mutta pedolta tuoksuva Matleena saa puolestaan Aaronin sydämen sykkimään.

Ymmärrän vihdoin, miksi niin monessa arviossa kommentoidaan nimen omaan Inkan hahmoa. Kaikessa itsekkyydessään ja naiiviudessaan hän on varsin herkullinen tyyppi, enkä yhtään ihmettele kun Pitkäkangas kertoi haastattelussa, että hänestä oli hauskinta kirjoittaa.

Kirjan kieli on hyvää ja vaikka hahmojen käyttämä puhekieli ärsyttikin alkuun (niin kuin aina), loppua kohden se tuntui varsin luontevalta valinnalta 18-vuotiaiden teinien suuhun. Pitkäkangas on keksinyt oivaltavia nimiä asioille, kuten kaunis Kuurankero kaupungin nimenä tai Kuutamokka-kahvila.

Arkiset tapahtumat sekoittuvat luontevasti yliluonnollisiin elementteihin - täydenkuun yönä Maikkarilta pauhaa hyvän mielen elokuva, jonka tarkoituksena on pitää hukat poissa mielestä. Ihmissusimytologia uppoaa sujuvasti henkilöiden maailmaan ja kieleen. Olisin voinut lukea lisääkin maailman lainalaisuuksista.

Kannen perusteella voisi odottaa synkkäsävyistä fantasiakirjaa, mutta tarinan pääpaino on ihmissuhteissa ja romantiikassa. Ihmisuhdedraama + ihmissudet = ihmissusidraama? Molemmat päähenkilöt ovat minäkertojia tarinassa, joten lukija pääsee hyvin sisälle heidän ajatusmaailmaansa. Tunteet räiskyvät vahvoina vähän joka suuntaan niin hyvässä kuin pahassa. Henkilöt tuntuivat aidoilta, ja heistä alkoi myös välittää.

Juoni on ehyt kokonaisuus ja piti ainakin minut tiukasti otteessaan loppuun saakka. Arvailin kyllä tarinan etenevän eri suuntiin, mutta yleensä olin väärässä. Kun tapahtumat alkoivat vyöryä hallitsemattomasti päälle, luin viimeiset sata sivua mumisten suurin piirtein koko ajan "voieivoievoiei älä tee sitä argh" itsekseni. Kirjan henkilöt saavat oppia, että pienilläkin teoilla voi olla valtavat seuraukset. Loppu veti tapahtumat hyvin yhteen, mutta jätti paljon avoimeksi myös jatko-osia varten.

Trilogian toinen osa Kajo ilmestyy keväällä 2017. Sitä odotellessa!

Elina Pitkäkangas on aiemmin näyttäytynyt blogissa Finncon-postauksessa sekä Kirjailijavieraana. Käy kurkkaamassa!

Subjektiivinen tuomio: ****+

Elina Pitkäkangas
Kuura
Myllylahti 2016
309 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Arvioi kirja:
(0 ääntä)

Lähetä kommentti