”Oli elokuun loppu.
Olin kahdeksannella luokalla.
Olin käynyt yläkoulua jo vuoden.
Tunsin jo kaikki luokkatoverini.
He tunsivat minut.
Äidinkielen tunnilla opettaja antoi tehtävän:
’Lue kirja ja tee siitä esitelmä’.
Esitelmä piti tehdä pareittain.”
Mimmu Tihisen Kello tuhat on nuorten selkokirja lukemisen vaikeudesta ja lukuilon löytämisestä. Jos en nyt ihan väärin muista, tämä on ensimmäinen lukemani selkoromaani. Kirja kertoo kasiluokkalaisesta Jessestä, joka harrastaa innokkaasti jalkapalloa mutta välttelee lukemista lukivaikeuden takia.
Koulussa tulee eteen mahdottomalta tuntuva tehtävä, kun pitää lukea haluamansa kirja ja pitää siitä esitelmä. Jesse saa parikseen kirjoista pitävän Ninnin, joka ehdottaa tehtävään runokirjaa. Jesse suostuu huomatessaan, että runokirja on todella lyhyt. Esitelmän teko on aikamoista kamppailua, mutta hän saa oppia, että lukeminen voi olla kivaakin ja runoja voi tulkita monella tavalla.
Minulle Kello tuhat oli nopeasti luettu, ihan kiva välipalakirja. Väljä taitto toi mieleeni aiemmin lukemani soljuvat säeromaanit, joten varsinkin alussa selkokieleen kuuluvat lyhyet, toteavat lauseet tuntuivat töksähteleviltä. Totuin kuitenkin tyyliin nopeasti.
Oli hauska huomata, miten tarinassa tuotiin esiin erilaisia vahvuuksia: Ninnillä oli parempi lukutaito mutta häntä jännitti esiintyminen (jep samaistun), joten Jesse sai ottaa suuremman roolin esitelmän pitämisessä luokalle. Myös kirjan erikoinen nimi saa selityksen tarinan lopussa.
Kirjan kohderyhmää ovat selkeästi vähän lukevat pojat, mutta selkokirjoja voisi hyvin suositella myös suomea opetteleville lukijoille. Pitäisi itsekin lukea useampi selkokirja, jotta voisi vertailla esimerkiksi suoraan selkokirjoiksi kirjoitettua teoksia (kuten tämä) ja selkomukautuksia.
Kannattaa lukaista myös Lastenkirjahyllyn ja Nelli Heinimon arviot kirjasta.
Lukukokemus: ***
Mimmu Tihinen
Kello tuhat
Pieni Karhu 2016
64 sivua
