Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Kahden askeleen välillä unohdan kaiken.
’Anna!’ huutoni päättyy, kun suuni napsahtaa yllätyksestä kiinni.
Mieleni on täysin tyhjä. En tiedä, kuka Anna on tai miksi huudan hänen nimeään. En edes tiedä, miten olen päätynyt tänne. Seison metsässä ja suojaan kädellä silmiäni tihkusateelta.”

Jos Agatha Christien dekkariin yhdistäisi Päiväni murmelina ja Christopher Nolan tekisi siitä elokuvan, voisi lopputuloksena olla Evelynin seitsemän kuolemaa. Tapahtumapaikkana on rapistunut kartano, teemana fiinit iltajuhlat ja epäiltyinä joukko kutsuvieraita sekä palvelijoita.

Kertoja herää keskeltä metsää muistinsa menettäneenä ja onnistuu harhailemaan kartanoon, jossa huomaa olevansa eräs juhlavieraista. Illan päätteeksi isäntäperheen tytär Evelyn Hardcastle kuolee, ja kertojalla on kahdeksan päivää aikaa selvittää murha. Kahdeksan kertaa toistuva sama päivä, jolloin hän herää joka aamu eri juhlavieraan ruumiissa.

Onnistuuko hän ratkaisemaan arvoituksen? Miten hyödyntää eri isäntien vahvuuksia ja heikkouksia? Miksi hän ylipäätään on joutunut tähän omituiseen tilanteeseen? Kuka on Anna ja voiko häneen luottaa? Ensimmäiset 100 sivua olin aivan yhtä pihalla kuin päähenkilökin, mutta sen jälkeen loppu oli pakko lukea yhteen putkeen. Tämä on nerokkain lukemani murhamysteeri pitkään aikaan!

Mikään kirja ei ole täydellinen, ja tässäkin hahmogalleria on harmillisen miesvaltainen ja erään hahmon ylipainoa kuvataan todella ikävällä tavalla. Tarina piti silti kynsissään viimeiselle sivulle asti. Tavallaan arvasin osan loppuratkaisusta, mutta suurin osa tuli aivan puskista. Pelkäsin etukäteen että kaikkea ei selitetä tai loppu lässähtää, mutta en joutunut pettymään. Tulisipa useammin vastaan yhtä koukuttavia romaaneja!

Lukukokemus: *****

Stuart Turton
Evelynin seitsemän kuolemaa
Suom. Jaakko Kankaanpää
Otava 2020
494 sivua

*Osta kirja Adlibriksesta

PS. Alkuteoksen nimi on The 7½ Deaths of Evelyn Hardcastle. Minua hämmentää suuresti, että on olemassa myös kirja The Seven Husbands of Evelyn Hugo. Ilmeisesti idea on kuitenkin varsin erilainen.

E. O. Chirovici: Peilien kirja

Sain käsikirjoituksen tammikuussa agentuurin väen yhä parannellessa juhlakauden jälkeisiä krapuloitaan. Viesti oli väistänyt taiten roskapostikansion ja ilmestynyt saapuneisiin viesteihin, jossa se asettui jonon jatkeeksi parinkymmenen muun kaltaisensa kanssa. Vilkaisin saatekirjettä ja havaitsin sen kiehtovaksi, joten tulostin liitteenä olleen tekstinäytteen ja panin sen työpöytäni laatikkoon.

Törmäsin Peilien kirjaan Kulttuuri kukoistaa -blogissa syksyllä, ja bongasin sen jokin aika sitten kirjaston Bestseller-hyllyltä. Kirjassa on sekä trillerimäisiä että dekkarimaisia piirteitä, mutta koska siinä ratkotaan selvittämätöntä rikosta, olkoon se täällä blogissa kategoriassa Rikos. Peilien kirja jakautuu kolmeen osaan, joissa jokaisessa on eri näkökulmahenkilö.

Ensimmäisessä osassa kustannustoimittaja saa luettavakseen osittaisen romaanikäsikirjoituksen 20 vuotta vanhoista tapahtumista, joihin liittyy selvittämätön murha. Käsikirjoituksen lähettänyt kirjailija kuitenkin kuolee, eikä loppua tekstiä löydy mistään. Kustannustoimittaja palkkaa toimittajaystävänsä selvittämään todelliset tapahtumat käsikirjoituksen taustalla, ja tämän kanssa seikkaillaan toinen osa. Kolmannessa osassa päähenkilönä on poliisi, joka aikoinaan johti murhatutkintaa.

Yleensä dekkarit ovat minulle hankalia luettavia, koska en jaksa niitä ainaisia kovaksikeitettyjä päähenkilöitä joilla on ongelmia ihmissuhteidensa kanssa. Peilien kirja oli kuitenkin erilainen, koska näkökulmahenkilö vaihtuu joka osassa ja he toimivat vain lukijan silminä. Kenenkään kerrontatapa tai persoona ei erottaudu toisesta, eikä kirja uppoudu henkilökuvaukseen. Pääpaino on toiminnassa ja murhan selvittämisessä, ja teksti etenee jouhevasti.

Ehdottomasti kiinnostavin osuus oli ensimmäinen osa. Tarinaan sisältyvä romaanikäsikirjoitus oli hyvin kirjoitettu, ja uppouduin lukemaan sitä. Harmillisesti se tietenkin jää kesken. Sen jälkeen  juonilankoja ja vaihtoehtoisia murhaajia alkoi olla paljon, ja oli vaikeampi pysyä kärryillä. Aina kun tarinaan ehti tottua, päähenkilö vaihtui. ”Koukuttava trilleri eksyttää lukijansa kuin peilitalo”, sanotaan takakannessa – en tiedä, onko se aina hyvä asia. Kirja kuitenkin pitää otteessaan loppuun saakka. Loppuratkaisu oli vähän njääh, mutta en toisaalta arvannut murhaajaa etukäteen.

Peilien kirja ei ole tajunnanräjäyttävä trilleri, mutta kaiken kaikkiaan mukava välipala pienestä jännityksestä pitävälle.

Kirja pääsee Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Kirjassa luetaan kirjaa.

Subjektiivinen tuomio: ***½

E. O. Chirovici
Pelien kirja
Otava 2017
266 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Aikaa kului ja muistivihkoni täyttyivät. Sitä mukaa kuin orgaanisen kemian salat avautuivat minulle, kokeeni muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi, ja koin suurta riemua saadessani selville mitä luonnosta saattoi niin pienellä vaivalla saada.
Erityisen paljon rakastin myrkkyjä.

Alan Bradleyn kehuttu dekkari on ollut jo pitkään lukulistallani, ja sain sen hotkaistua kesällä. Tiesin jo etukäteen suositusten perusteella aika varmasti, että tulen pitämään kirjasta.

Piiraan makua makeaa on kuvattu Agatha Christien kirjojen tai Sherlock Holmesien tyyppiseksi, eikä päähenkilökään ole mikään tyypillisin dekkarihahmo. Hän on Flavia de Luce, 11-vuotias älykäs tyttö, joka rakastaa kemiaa ja on kiinnostunut erityisesti myrkyistä.

Eletään 1950-luvun Englannissa, ja Flavia asuu isossa Buckshaw’n kartanossa isänsä, kahden isosiskonsa ja palvelijoiden kanssa. Siskokset ovat jatkuvasti sotajalalla keskenään, ja Flavia juonii erilaisia kemiallisia kostoja isosiskojen pään menoksi.

Tavallinen arki kuitenkin keskeytyy, kun kartanon portailta löytyy kuollut lintu, jänkäkurppa, jonka nokkaan on pistetty postimerkki. Flavia kuulee vieraan miehen riitelevän isänsä kanssa myöhään illalla, ja seuraavaksi kyseinen mies löytyy ruumiina puutarhasta. Mistä mies on tullut, kuka hänet on murhannut ja miksi? Entä miten koko soppaan liittyvät piirakka ja postimerkit?

Koska poliisi ei vaikuta saavan mitään aikaiseksi, Flavia alkaa nuuskia asioita omin päin ja selvittämään murhaa, jonka juuret ulottuvatkin yllättävän kauas historiaan. Apunaan hänellä on terävät hoksottimet, se tosiasia ettei 11-vuotiasta tyttöä useinkaan oteta vakavasti, ja tietenkin kemia.

Arveluni osui oikeaan, sillä pidin kirjasta kovasti. Kirjalla kesti jonkin aikaa päästä vauhtiin, mutta kepeä historiallinen tunnelma, runsaat yksityiskohdat, riemastuttavat kielikuvat sekä selvitettävä mysteeri piristävät päivää kummasti. Bradleyn kieli ja sanavalinnat ovat vain niin huikeita, että olisi tehnyt mieli kirjoittaa joka toinen lause muistiin. Flavia ei ehkä ole kaikkein uskottavin 11-vuotias, mutta pikkuvanha kemisti on mitä mainioin hahmo.

Voihan kanaporejuoma! Oi Herra, suojele meitä kaikkia jotka uurastamme kokeellisen kemian viinitarhassa! Seuraavaksi otin korkin pullon suulta ja kaadoin eukalyptusveden lehtineen kaikkineen keltaisen keiton joukkoon. Sitten riisuin villatakkini, levitin sen hupuksi päälleni jotta huurut pysyisivät sen alla, ja hengitin kamferimaista, kanaisaa eukalyptushoyryä, ja saatoin melkein tuntea, miten jossain pääni räkäisissä onteloissa sinukset nostivat kädet pystyyn ja antautuivat. Oloni tuntui välittömästi paremmalta.

Liityn siis pidemmittä puheitta muiden suosittelijoiden kerhoon tämän kirjan osalta. Sarjassa on näköjään ehtinyt ilmestyä vaikka kuinka monta jatko-osaa, täytyy jossain vaiheessa tarttua niihinkin.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa selvitetään rikos.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Alan Bradley
Piiraan maku makea
Bazar 2014
388 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*