Rikos

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Aikaa kului ja muistivihkoni täyttyivät. Sitä mukaa kuin orgaanisen kemian salat avautuivat minulle, kokeeni muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi, ja koin suurta riemua saadessani selville mitä luonnosta saattoi niin pienellä vaivalla saada.
Erityisen paljon rakastin myrkkyjä.

Alan Bradleyn kehuttu dekkari on ollut jo pitkään lukulistallani, ja sain sen hotkaistua kesällä. Tiesin jo etukäteen suositusten perusteella aika varmasti, että tulen pitämään kirjasta.

Piiraan makua makeaa on kuvattu Agatha Christien kirjojen tai Sherlock Holmesien tyyppiseksi, eikä päähenkilökään ole mikään tyypillisin dekkarihahmo. Hän on Flavia de Luce, 11-vuotias älykäs tyttö, joka rakastaa kemiaa ja on kiinnostunut erityisesti myrkyistä.

Eletään 1950-luvun Englannissa, ja Flavia asuu isossa Buckshaw’n kartanossa isänsä, kahden isosiskonsa ja palvelijoiden kanssa. Siskokset ovat jatkuvasti sotajalalla keskenään, ja Flavia juonii erilaisia kemiallisia kostoja isosiskojen pään menoksi.

Tavallinen arki kuitenkin keskeytyy, kun kartanon portailta löytyy kuollut lintu, jänkäkurppa, jonka nokkaan on pistetty postimerkki. Flavia kuulee vieraan miehen riitelevän isänsä kanssa myöhään illalla, ja seuraavaksi kyseinen mies löytyy ruumiina puutarhasta. Mistä mies on tullut, kuka hänet on murhannut ja miksi? Entä miten koko soppaan liittyvät piirakka ja postimerkit?

Koska poliisi ei vaikuta saavan mitään aikaiseksi, Flavia alkaa nuuskia asioita omin päin ja selvittämään murhaa, jonka juuret ulottuvatkin yllättävän kauas historiaan. Apunaan hänellä on terävät hoksottimet, se tosiasia ettei 11-vuotiasta tyttöä useinkaan oteta vakavasti, ja tietenkin kemia.

Arveluni osui oikeaan, sillä pidin kirjasta kovasti. Kirjalla kesti jonkin aikaa päästä vauhtiin, mutta kepeä historiallinen tunnelma, runsaat yksityiskohdat, riemastuttavat kielikuvat sekä selvitettävä mysteeri piristävät päivää kummasti. Bradleyn kieli ja sanavalinnat ovat vain niin huikeita, että olisi tehnyt mieli kirjoittaa joka toinen lause muistiin. Flavia ei ehkä ole kaikkein uskottavin 11-vuotias, mutta pikkuvanha kemisti on mitä mainioin hahmo.

Voihan kanaporejuoma! Oi Herra, suojele meitä kaikkia jotka uurastamme kokeellisen kemian viinitarhassa! Seuraavaksi otin korkin pullon suulta ja kaadoin eukalyptusveden lehtineen kaikkineen keltaisen keiton joukkoon. Sitten riisuin villatakkini, levitin sen hupuksi päälleni jotta huurut pysyisivät sen alla, ja hengitin kamferimaista, kanaisaa eukalyptushoyryä, ja saatoin melkein tuntea, miten jossain pääni räkäisissä onteloissa sinukset nostivat kädet pystyyn ja antautuivat. Oloni tuntui välittömästi paremmalta.

Liityn siis pidemmittä puheitta muiden suosittelijoiden kerhoon tämän kirjan osalta. Sarjassa on näköjään ehtinyt ilmestyä vaikka kuinka monta jatko-osaa, täytyy jossain vaiheessa tarttua niihinkin.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa selvitetään rikos.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Alan Bradley
Piiraan maku makea
Bazar 2014
388 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

3 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Rikos

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

lampaan-vaatteissa

Lauri Kivellä oli paha mieli. Hän ei nähnyt mitään, kuullut mitään tai koskenut ketään. Hän tiesi olevansa myöhässä. Töistä ja elämästään. Silti hän makasi kerrostalokaksionsa sängyssä. Ei ollut kiire. Lauri oli yksinäinen mies, joka raahautui päivästä toiseen.

Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa oli yksi kotimaisista esikoisteoksista, jonka sain saaliiksi kirjamessuilta Bonnierin bloggaajabrunssilta. Vähän nolottaa että lukemisessa meni näin kauan – onneksi sain tämän valmiiksi ennen tämän vuoden kirjamessuja. Sentään.

Lampaan vaatteissa on genreltään dekkari, ja niiden kanssa olen kangerrellut täällä aikaisemminkin. Esimerkkinä vaikkapa toinen kotimainen teos Rakennus 31. Vähän saman tyylisiä asioita nousi mieleen myös tämän kanssa. Lampaan vaatteissa ei ole missään nimessä hyvän mielen kirja.

Päähenkilönä on toimittaja nimeltä Lauri Kivi, joka alkaa tutkia perhemurhia laajaa reportaasia varten. Miehellä itselläänkin on väkivaltainen ja pimeä menneisyys, joka keriytyy auki vähitellen. Suvussa on pahoinpitelyjä ja hyväksikäyttöä. Isä löi lapsena niin kovaa, että muistona Lauri kantaa kuulolaitetta. Veli karkasi nuorena, eikä Lauri tiedä onko tämä elossa vai kuollut. Laurin oma väkivaltainen käytös on aikoinaan karkottanut vaimon. Tuntuu että jokainen kirjan mieshahmo on joko murhaaja, hyväksikäyttäjä, pahoinpitelijä tai ainakin piilevästi väkivaltainen.

Lauri on kuitenkin pätevä toimittajan työssään. Viime aikoina perhesurmia on tapahtunut useita, ja tätä hän alkaa tutkia. Ovatko tavallisilta vaikuttavat perheenisät todella suistuneet raiteltaan ja murhanneet perheensä, vai onko liikkeellä ovela murhaaja, joka osaa peittää jälkensä hyvin? Lauri tietää, että pahuus uinuu ihmisen sisällä ja voi purkautua ulos milloin vain.

Henkilögalleriasta ei löytynyt yhtään mukavaa samaistuttavaa tyyppiä, ja jatkuvat väkivaltaiset takaumat olivat lähinnä lievästi ahdistavaa luettavaa. Onneksi myös anteeksianto pilkahtelee mukana kirjan teemoissa. Yli neljässäsadassa sivussa on tuhdisti luettavaa, ja jotain olisi varmasti voinut karsiakin. Lukeminen alkoi puuduttaa keskivaiheilla, ja kirja jäi minulla lojumaan hyllyyn pitkäksi aikaa. Halusin kuitenkin tietää mysteerin ratkaisun, joten oli pakko jatkaa.

Kirsi kertoo blogissaan arvanneensa loppuratkaisun jo kirjan puolivälissä, mutta minut Hiltunen onnistui yllättämään. Jännitettä kestää ratkaisuun asti, mutta sitten teksti harmillisesti lässähtää: paljastuksen jälkeen aletaan selittää juurta jaksain, miten murhat tehtiin, mikä tekijää motivoi ja mitä hän ajatteli.

Kirjan kieli on kuitenkin hyvää ja Hiltunen viljelee runsaasti oivaltavia kielikuvia. Kotimaiset dekkarit eivät vain taida olla minun juttuni, ainakaan niin kauan kun niissä seikkailee keski-ikäinen suomalainen mies, jolla on ongelmia tunne-elämänsä kanssa.

Kirja pääsee Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Subjektiivinen tuomio: **

Simo Hiltunen
Lampaan vaatteissa
WSOY 2015
419 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Rikos

Agatha Christie: Sininen juna

sininenjuna”Mutta on kaksi sellaista jotka tietävät. Toinen on hyvä Jumala, toinen on Hercule Poirot.”

Hercule Poirot -dekkari Sininen juna kuului kesämaratonin lukemistoon. Se oli mukavan kevyt päätös 24 tunnin lukumaratonille ja taattua Christien laatua. Koska tämä postaus on jäänyt jumittamaan jonnekin yli kuukaudeksi ja tuoreimmat muistot kirjasta ovat jo haalistuneet, kertaan vain fiiliksiä pikaisesti.

Tällä kertaa päästään selvittämään rikkaan Ruth Ketteringin murhaa. Ruth elää onnettomassa avioliitossa ja päättää lähteä lomailemaan Rivieralle. Hänen isänsä on lahjoittanut hänelle arvokkaita rubiineja, jotka pitää tietysti saada matkalle mukaan. Matkalla Sinisessä junassa tapahtuu kuitenkin raaka murha ja rubiinit katoavat. Luonnollisesti mestarisalapoliisi Hercule Poirot sattuu olemaan juuri samaisessa junassa ja pääsee selvittämään mysteeriä.

Yleensä Christien kirjoissa minulla on ongelmana laaja henkilögalleria, joista en muista kuka on kuka. Sinisessä junassa henkilöitä taustoitetaan kuitenkin tavallista paremmin ja heidät esitellään yksi kerrallaan, joten pysyin hyvin perässä. Juoni oli kiehtova, ja odotin innokkaana loppuratkaisua. Kuten tavallista, en arvannut murhaajaa oikein. Pystyyköhän niitä ikinä arvaamaankaan? Hauskana yksityiskohtana mieleen jäivät lakoniset lukujen nimet, kuten Monsieur Papopoulos syö aamiaista ja Poirot leikkii oravaa. Kaiken kaikkiaan Sininen juna toimii mukavana välipalana Poirotin seikkailuista tykkääville.

Subjektiivinen tuomio: ****

Agatha Christie
Sininen juna
WSOY 2016
257 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

4 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Rikos