Rikos

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

lampaan-vaatteissa

Lauri Kivellä oli paha mieli. Hän ei nähnyt mitään, kuullut mitään tai koskenut ketään. Hän tiesi olevansa myöhässä. Töistä ja elämästään. Silti hän makasi kerrostalokaksionsa sängyssä. Ei ollut kiire. Lauri oli yksinäinen mies, joka raahautui päivästä toiseen.

Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa oli yksi kotimaisista esikoisteoksista, jonka sain saaliiksi kirjamessuilta Bonnierin bloggaajabrunssilta. Vähän nolottaa että lukemisessa meni näin kauan – onneksi sain tämän valmiiksi ennen tämän vuoden kirjamessuja. Sentään.

Lampaan vaatteissa on genreltään dekkari, ja niiden kanssa olen kangerrellut täällä aikaisemminkin. Esimerkkinä vaikkapa toinen kotimainen teos Rakennus 31. Vähän saman tyylisiä asioita nousi mieleen myös tämän kanssa. Lampaan vaatteissa ei ole missään nimessä hyvän mielen kirja.

Päähenkilönä on toimittaja nimeltä Lauri Kivi, joka alkaa tutkia perhemurhia laajaa reportaasia varten. Miehellä itselläänkin on väkivaltainen ja pimeä menneisyys, joka keriytyy auki vähitellen. Suvussa on pahoinpitelyjä ja hyväksikäyttöä. Isä löi lapsena niin kovaa, että muistona Lauri kantaa kuulolaitetta. Veli karkasi nuorena, eikä Lauri tiedä onko tämä elossa vai kuollut. Laurin oma väkivaltainen käytös on aikoinaan karkottanut vaimon. Tuntuu että jokainen kirjan mieshahmo on joko murhaaja, hyväksikäyttäjä, pahoinpitelijä tai ainakin piilevästi väkivaltainen.

Lauri on kuitenkin pätevä toimittajan työssään. Viime aikoina perhesurmia on tapahtunut useita, ja tätä hän alkaa tutkia. Ovatko tavallisilta vaikuttavat perheenisät todella suistuneet raiteltaan ja murhanneet perheensä, vai onko liikkeellä ovela murhaaja, joka osaa peittää jälkensä hyvin? Lauri tietää, että pahuus uinuu ihmisen sisällä ja voi purkautua ulos milloin vain.

Henkilögalleriasta ei löytynyt yhtään mukavaa samaistuttavaa tyyppiä, ja jatkuvat väkivaltaiset takaumat olivat lähinnä lievästi ahdistavaa luettavaa. Onneksi myös anteeksianto pilkahtelee mukana kirjan teemoissa. Yli neljässäsadassa sivussa on tuhdisti luettavaa, ja jotain olisi varmasti voinut karsiakin. Lukeminen alkoi puuduttaa keskivaiheilla, ja kirja jäi minulla lojumaan hyllyyn pitkäksi aikaa. Halusin kuitenkin tietää mysteerin ratkaisun, joten oli pakko jatkaa.

Kirsi kertoo blogissaan arvanneensa loppuratkaisun jo kirjan puolivälissä, mutta minut Hiltunen onnistui yllättämään. Jännitettä kestää ratkaisuun asti, mutta sitten teksti harmillisesti lässähtää: paljastuksen jälkeen aletaan selittää juurta jaksain, miten murhat tehtiin, mikä tekijää motivoi ja mitä hän ajatteli.

Kirjan kieli on kuitenkin hyvää ja Hiltunen viljelee runsaasti oivaltavia kielikuvia. Kotimaiset dekkarit eivät vain taida olla minun juttuni, ainakaan niin kauan kun niissä seikkailee keski-ikäinen suomalainen mies, jolla on ongelmia tunne-elämänsä kanssa.

Kirja pääsee Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Subjektiivinen tuomio: **

Simo Hiltunen
Lampaan vaatteissa
WSOY 2015
419 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Rikos

Agatha Christie: Sininen juna

sininenjuna”Mutta on kaksi sellaista jotka tietävät. Toinen on hyvä Jumala, toinen on Hercule Poirot.”

Hercule Poirot -dekkari Sininen juna kuului kesämaratonin lukemistoon. Se oli mukavan kevyt päätös 24 tunnin lukumaratonille ja taattua Christien laatua. Koska tämä postaus on jäänyt jumittamaan jonnekin yli kuukaudeksi ja tuoreimmat muistot kirjasta ovat jo haalistuneet, kertaan vain fiiliksiä pikaisesti.

Tällä kertaa päästään selvittämään rikkaan Ruth Ketteringin murhaa. Ruth elää onnettomassa avioliitossa ja päättää lähteä lomailemaan Rivieralle. Hänen isänsä on lahjoittanut hänelle arvokkaita rubiineja, jotka pitää tietysti saada matkalle mukaan. Matkalla Sinisessä junassa tapahtuu kuitenkin raaka murha ja rubiinit katoavat. Luonnollisesti mestarisalapoliisi Hercule Poirot sattuu olemaan juuri samaisessa junassa ja pääsee selvittämään mysteeriä.

Yleensä Christien kirjoissa minulla on ongelmana laaja henkilögalleria, joista en muista kuka on kuka. Sinisessä junassa henkilöitä taustoitetaan kuitenkin tavallista paremmin ja heidät esitellään yksi kerrallaan, joten pysyin hyvin perässä. Juoni oli kiehtova, ja odotin innokkaana loppuratkaisua. Kuten tavallista, en arvannut murhaajaa oikein. Pystyyköhän niitä ikinä arvaamaankaan? Hauskana yksityiskohtana mieleen jäivät lakoniset lukujen nimet, kuten Monsieur Papopoulos syö aamiaista ja Poirot leikkii oravaa. Kaiken kaikkiaan Sininen juna toimii mukavana välipalana Poirotin seikkailuista tykkääville.

Subjektiivinen tuomio: ****

Agatha Christie
Sininen juna
WSOY 2016
257 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

4 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Rikos

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

arvostelukappalejokayksinkulkeeYhtäkkiä Eva tajusi, ettei ollut vähään aikaan kuullut Vilman ääntä.
– Vilma! hän huusi kohti ulko-ovea.
Vastausta ei kuulunut.
– Vilma, tule tänne! Hän tunsi huolen äänessään. Ei tytöllä varmaankaan ollut mitään hätää, mutta miksi tämä ei vastannut?
– Vilma! Tule, kun äiti huutaa!
Ei vieläkään ääntäkään.”

Mari Jungstedtin Gotlanti-sarjaan kuuluva dekkari Joka yksin kulkee alkaa, kun kauneushoitolan edustalta katoaa kolmevuotias tyttö. Katoamista alkaa selvittää komisario Karin Jacobsson, jolle se on samaan aikaan ensimmäinen juttu päävastuussa. Karinilla on orastava suhde toisen komisarion, Anders Knutaksen, kanssa, joka on sairastunut eräiden aikaisempien tapahtumien jäljiltä masennukseen.

Samaan aikaan toisaalla David Forss miettii, mitä ihmettä hänen vaimonsa touhuaa puhelimessa yöt läpeensä. Näistä henkilöistä kertovien lukujen välillä kerrotaan myös mysteerisestä ”hänestä”, josta piirtyy kuva vanhempiensa luona asuvana, tunneongelmaisena vanhanapiikana. Sitten kolmevuotias Vilma löytyy samasta paikasta kuin missä hänet vietiin, ja toisaalla katoaa toinen tyttö.

Joka yksin kulkee muistuttaa mahdottoman paljon aikaisemmin lukemaani suomalaista dekkaria Rakennus 31. Tämäkin on osa sarjaa, jonka aiempia osia en ole lukenut (vaikuttaa siis varmasti lukukokemukseeni). Tämäkin on juonivetoinen teos, jossa henkilöhahmot ovat aika ohuita yhden luonteenpiirteen tyyppejä. Ja siinä missä Rakennus 31:ssä kerrottiin mystisestä Mestarista, tässä kirjassa on salaperäinen hän joka ei alussa tunnu liittyvän mitenkään itse tarinaan. Plussaa tulee siitä, ettei tässä ollut Rakennus 31:n tyyliin puhekielisiä repliikkejä. Luvut ovat myös miellyttävän lyhyitä, vain pari sivua jokainen.

Vaikka Jungstedin kirjasarja on supersuosittu ja takakannesta löytyy monta ylistävää arviota, täytyy todeta että pohjoismaiset dekkarit eivät kai vain ole minun genreni. Kirjassa selitettiin kaikki, alkaen Karinin nuoruuden traumoista  Knutaksen masennukseen. Knutas käyttää masennuslääkkeitä koska on masentunut, ja masennuksen takia hän ei saa myöskään nukuttua ja sen takia hän käyttää nukahtamislääkkeitä. Selvä. Henkilöihinkään en oikeastaan kiintynyt. Luin samaan aikaan Nälkäpeliä ja totesin että Buttercup-kissallakin on enemmän luonnetta kuin monella dekkarihahmolla :D

Edelleenkin muuten ihmettelen poliisin toimintaa kirjan alussa: jos lapsi on ollut kadoksissa kaksi tuntia, eristääkö poliisi kaupungista kokonaisen kadun? Poliisitutkimus junnaa paikallaan, kunnes viimeisten neljänkymmenen sivun aikana alkaa tapahtua ja rytinällä. Siinä vaiheessa oikeasti tartuin kirjaan ja luin sen innolla loppuun. Loppuratkaisun kuitenkin arvasi jo hyvissä ajoin, ja lopusta tulee melkein hätäinen fiilis.

Maalaa allaoleva teksti niin näet kommentin loppuratkaisusta:
[Juonipaljastus alkaa]
Mystinen ”hän” paljastui siis syylliseksi, ja hän olikin yllättäen sama empaattinen ja ihmisläheinen kanttori, jolle David Forss oli aiemmin avautunut vaimostaan. Muutama luku aiemmin ”hän” oli tappanut kissanpentuja kotonaan koska oli kateellinen kissaemon huomiosta. Ei ollut nyt oikein uskottava tämä henkilö. Kirja loppuu ”hirveän jännästi”, Knutas meinaa jäädä auton alle. Epäilen että hänelle kävisi mitään, koska sarja mitä ilmeisemmin jatkuu vielä.
[Paljastelu päättyy]

Mutta mutta. Ehkä kokeilen seuraavaksi lukea Stieg Larssonin Millennium-trilogian, ne ovat ymmärtääkseni vähän erityylisiä ruotsalaisia dekkareita. Joka yksin kulkee pääsee joka tapauksessa mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Jännitysromaani tai dekkari.

SuDekkariviikko_logo_560pxbjektiivinen tuomio: **½

Kirja on saatu arvostelukappaleena Otavalta.

Mari Jungsted: Joka yksin kulkee
Otava 2015
262 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Rikos

Agatha Christie: Stylesin tapaus

stylesin-tapaus

”Poirot oli merkillisen näköinen pikku mies. Hän ei ollut juuri sataakuuttakymmentä senttiä pitempi, mutta hän oli varsin ryhdikäs ja esiintymiseltään hyvin arvokas. Hänen päänsä oli täsmälleen munan muotoinen ja se oli aina hieman kallellaan. Hänen viiksensä olivat hyvin jäykät ja sotiaalliset.”

Stylesin tapaus on Agatha Christien kaikkien aikojen ensimmäinen romaani ja siis myös salapoliisi Hercule Poirotin ensiesiintyminen. Kirja päätyi lukulistalleni, koska tarvitsin Lukuhaastetta varten suositun kirjailijan ensimmäisen kirjan, ja tämä osui silmiini Sellon kirjaston pokkaritornista (joka on sivumennen sanoen täynnä superkiinnostavaa luettavaa!).

Stylesin tapaus noudattaa tuttua christiemäistä rakennetta. Kirja on kirjoitettu Poirotin ystävän, kapteeni Hastingsin näkökulmasta. Ensin esitellään iso kasa erilaisia henkilöitä, jotka kaikki asuvat samassa paikassa (tässä tapauksessa Stylesin kartanossa tai sen ympäristössä). Sitten havaitaan ristiriitoja henkilöjen kesken ja aavistellaan pahaa. Sitten kartanonrouva murhataan, ja sattumalta lähellä asustava Poirot kutsutaan selvittämään tapausta. Hän nuuskii ympäriinsä ja tekee hämmentäviä kysymyksiä, eikä yksinkertainen Hastings-parka millään meinaa pysyä perässä. Lukijalla on omat aavistuksensa syyllisestä, mutta kun Poirot kirjan lopussa kerää kaikki epäillyt samaan huoneeseen ja paljastaa syyllisen, se on juuri se jota vähiten on epäillyt.

Kirja oli kaikin puolin peruskauraa ja täytti odotukset. Poirot on henkilöhahmona toisaalta hurmaava ja toisaalta raivostuttava. Hastings on vähän liiankin yksinkertainen joskus, ja häntä suorastaan säälii kun hän yrittää kovasti auttaa ja Poirot vain vähättelee hänen älykkyyttään. Henkilöhahmoja on paljon ja kaikki esitellään samaan aikaan, joten minä ainakin olin aivan sekaisin. Tilannetta ei helpota se, että välillä henkilöihin viitataan etu- ja välillä sitten sukunimellä. Tarinan edetessä henkilöt oppi kuitenkin (onneksi) erottamaan toisistaan.

Juoni sen sijaan on nerokas, ja mahdoton ratkaista kenellekään muulle kuin Poirotille ja hänen kuuluisille harmaille aivosoiluilleen. Kirjan parasta antia onkin tuttu loppukohtaus, jossa Poirot käy läpi koko rikoksen kulun ja paljastaa syyllisen. Stylesin tapaus on lyhyt, vain reilut parisataa sivua, eli mukava dekkarivälipala arkeen. Kirja on Lukuhaasteen 2015 neljäs luettu kirja kategoriassa Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Agatha Christie: Stylesin tapaus
WSOY 2014 (1. Suomenkielinen painos 1970)
244 sivua

Kuva: Stylesin tapaus – Adlibris*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Rikos

Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Rakennus 31

”– Rudintiellä on löytynyt maastosta hauta, Manninen jatkoi. – Ilmoitus tuli juuri. Pistin tekniikan Kannaksen jo matkaan. Teidänkin kannattaisi varmaan poiketa. 
– Just, Antti totesi. – Hautaa tässä on yritetty välttää kaikin voimin. Tietääkö Pappa paikan?
– Toki, olen joskus viriilinä nuorena miehenä suorittanut siellä Asconan penkillä lähipoliisitoimintaa, Lindfors virnisti. – Siellä on sellainen rauhallinen paikka. 
– Tota… mikä on Ascona? Petri kysyi viattomasti ja aiheutti kenttäpartiossa röhähdyksen.”

Christian Rönnbackan Rakennus 31 on komisario Antti Hautalehdosta kertovan kirjasarjan kolmas osa. Tarina alkaa, kun Porvoon läheltä löydetään siististi kaivettu, tyhjä hauta. Pian niitä ilmaantuu enemmänkin, mutta pelkkiä tyhjiä hautoja on vaikea tutkia rikoksena. Tilanne muuttuu, kun yhdestä haudasta löytyy ruumis, joka on vammoista päätellen piiskattu ja ristiinnaulittu. Kuka hän on? Samaan aikaan Anttia vainoaa salainen ihailija, joka lähettelee väsymättä rakkauskirjeitä ja paketteja. Osoittautuu, että nainen tietää myös löydetystä ruumiista. Mutta miten Nikkilän mielisairaalan rakennus numero 31 liittyy tähän kaikkeen?

Tartuin Rönnbackan kirjaan, koska tarvitsin Lukuhaasteeseen kirjan, jonka nimessä on numero. Huomasin vasta kirjan avattuani, että kyseessä onkin sarjan kolmas osa. Onneksi se ei haitannut lukemista, sillä osat ovat ilmeisesti suhteellisen itsenäisiä. Moni muu asia kuitenkin haittasi, eikä tämä kirja ihan kolahtanut vaikka kansi onkin tyylikäs.

Kirjan alku oli varsin outo, kun näkökulmissa hypittiin Antista mysteeriseen ”naiseen” ja siitä ”Mestariin”, joka kuulosti aluksi keskiaikaisen fantasiakirjan hahmolta. Kolmisenkymmentä sivua piti ihmetellä lukemaansa, kunnes asiat alkoivat valottua ja Mestarikin selitettiin ihan rautalangasta vääntäen.

Tarinassa esiintyi paljon henkilöitä, jotka jäivät kuitenkin persoonaltaan ohuiksi, yhden luonteenpiirteen tyypeiksi. Päähenkilö Antti valittaa ja kiroilee, nuori poliisi Petri on tietämätön, esimies Berglund raivoaa milloin mistäkin, naispoliisi Jonna juo muumimukista ja kollega Lindfors keskittyy kaksimielisiin juttuihin. Eniten ehkä ärsytti Antin naisystävä Leena, jonka ainoa tehtävä kirjassa on syödä Antin kanssa, naida Antin kanssa ja välissä vähän kehrätä ja leperrellä. Persoonallisimmat tyypit kirjassa olivat Leenan bulldogit Romulus ja Remus. Henkilöitä on tietysti saatettu syventää sarjan aiemmissa osissa, joita en ole lukenut. Kaikki henkilöiden repliikit ovat lisäksi puhekielisiä, en tykkää.

Koska henkilöistä ei saada kovin paljon irti, kirja on hyvin juonivetoinen. Parasta Rakennus 31:ssä onkin kekseliäs ja uskottava juoni. Puolenvälin jälkeen kirja koukutti sen verran, että piti ärsytyksestä huolimatta lukea, miten kaikki selviää. Rönnbacka on kirjan liepeen mukaan työskennellyt itse poliisina, joten hän tietää miten hommat siellä hoidetaan ja tapahtumat ovat aidontuntuisia. Loppuratkaisu ei yllätä, mutta tyydyttää uteliaisuuden, kun asiat nivoutuvat sujuvasti yhteen. Rakennus 31 on toinen Lukuhaasteen 2015 kirja kategoriassa Kirja, jonka nimessä on numero. 

Subjektiivinen tuomio: **½

Christian Rönnbacka: Rakennus 31
Bazar 2014
334 sivua

Kirjasta on kirjoitettu myös mm. näissä kirjablogeissa:
Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahylly, Nenä kirjassa, Kirjasähkökäyrä.
(Taidan olla ainoa, joka ei liiemmin tykännyt kirjasta)

Kuva: Adlibris – Rakennus 31*

1 kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Rikos