Fontenelle: Maailmojen moninaisuudesta

Mikäli kysymys olisi pelkästä lentämisestä, mistäpä me tiedämme – kuten sanoin jo eilen – etteikö jonain päivänä hyvinkin osatttaisi lentää? Myönnän kyllä, että tässä on mukana aika paljon epävarmuustekijöitä. Kuun ja Maan välinen valtava etäisyys olisi jo sinänsä melkoinen haaste voitettavaksi, mutta vaikka kaksi planeettaa olisi lähelläkin toisiaan, ei olisi noin vain mahdollista siirtyä yhdenlaisesta ilmakehästä toiseen.

Tässäpä kiinnostava tuttavuus, nimittäin scifi-kirjallisuuden klassikko vuodelta 1686! Maailmojen moninaisuudesta sekoittaa astronomiaa ja avaruusfantasiaa. Kirjassa oppinut tiedemies käyskentelee viehättävän markiisittaren kanssa öisessä puutarhassa kuutena peräkkäisenä iltana ja mansplainaa maailmankaikkeuden salaisuuksia.

Ensimmäisenä iltana todetaan, että Maa on planeetta, joka pyörii itsensä ympäri ja kiertää Aurinkoa. Toisena iltana päädytään jo siihen, että Kuu on asuttu maailma. Nykylukijan näkökulmasta huvittaa erityisesti, kuinka tiedemies visioi, että kaikilla muilla planeetoilla voisi mahdollisesti olla elämää PAITSI Marsissa.

Ranskalainen Bernard Le Bovier de Fontenelle oli aikansa ansiokas tieteen popularisoija. Maailmojen moninaisuudesta ehti edustaa aikansa luonnonfilosofista huippua kokonaisen yhden vuoden, ennen kuin Newtonin painovoimateoria julkaistiin vuonna 1687. Kävi ilmi, ettei taivaankappaleiden liike johdukaan tähtienvälisen aineen pyörteistä.

Kirja tarjoaakin mielenkiintoisen aikamatkan 1600-luvulle: Millaisia scifi-tarinoita syntyy, kun painovoimaa ei ole keksitty ja mietitään, voiko ihminen koskaan lentää? Iästään huolimatta tarina on miellyttävä lukea ja yllättävän viihdyttävä. Fanitan erityisesti nokkelaa markiisittaren hahmoa: ”Huvittavaa, Maa tekee kaiken ja Aurinko ei mitään!

Suomentaja, tieteenhistorian dosentti Osmo Pekosen esipuhe antaa kattavat taustatiedot kirjan ymmärtämiseen. Hän vinkkaa myös lukuisia muita suomentamiaan ja toimittamiaan teoksia. Esipuhetta lukiessa alkoi tehdä mieli lukea muitakin vanhoja avaruusaiheisia kirjoja – viime vuonna on julkaistu suomeksi esimerkiksi Lento kuuhun vuodelta 1638.

Lukukokemus: ****

Bernard Le Bovier de Fontenelle
Maailmojen moninaisuudesta
Suom. Osmo Pekonen
Art House 2021
142 sivua

Vacklin & Parhamaa: Replica (Sensored Reality #3)

Huonosti nukutun yön jälkeen koittaa vihdoin oikea syntymäpäiväni. Minulle se tarkoittaa päivää, jolloin astun ensimmäistä kertaa elämässäni vieraalle planeetalle.

Kotimainen pelitrilogia saa päätöksensä! Olen antanut aiemmille osille Beta ja Glitch melko nihkeitä arvioita, mutta halusin silti lukea sarjan loppuun. Harmillisesti finaalikaan ei saanut minua innostumaan.

Replica alkaa, kun Minako ”Bug” Takeda matkustaa ystäviensä kanssa peliplaneetaksi muutettuun Marsiin. Siellä Bugin päätehtävä on osallistua aurinkokunnan laajuisiin pelikisoihin, Solar System Gameseihin. Sivujuonissa etsitään äitiä, ratkaistaan Kristallitiedostojen arvoitusta, yritetään pelastaa tyttöystävän isä lahkon kynsistä ja pohditaan ihmissuhteita.

Juoni etenee vauhdikkaasti, mutta tuntuu että tarinassa säntäillään milloin minnekin. Minun oli vaikea muistaa, miksi kyseiset asiat tai henkilöt olivat tärkeitä ja mitä aiemmissa osissa tarkalleen tapahtui.

Aiemmissa kirjoissa pääosassa ollut pelaaminen hukkuu tällä kertaa sivujuonien ja infodumppauksen alle. 17-vuotias Minako on erikoinen ”kaikkitietävä minäkertoja”, joka hallitsee sujuvasti muinaisen Egyptin kielen, nimistön ja kulttuurin ja pitää niistä luentoja lukijalle pelin yhteydessä. Tämä kävi päätösosan pelijaksoissa erityisen rasittavaksi.

Loppu tuntui hätiköidyltä: Kolmen 400-sivuisen kirjan jälkeen odotin innoissani eeppistä lopputaistelua, mutta yllättäen varsinainen kliimaksi olikin ohi 1,5 sivussa. Höh! Olisin halunnut tykätä tästä, mutta valitettavasti tämä ei ollut minun kirjani.

Lukukokemus: **

Anders Vacklin & Aki Parhamaa
Replica
Tammi 2020
464 sivua

Kim Liggett: Armonvuosi

Kukaan ei puhu armonvuodesta. Se on kiellettyä. Meille kerrotaan, että meillä on valta houkutella aikamiehet vuoteistaan, tehdä nuorukaiset hulluiksi ja syöstä vaimot mielipuolisen mustasukkaisuuden syövereihin.

Armonvuosi on feministinen YA-dystopia, joka toi mieleeni Nälkäpelin yhdistettynä Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan maailmaan. Nuorilla tytöillä ajatellaan olevan taikavoima, valta vietellä miehet ja tehdä heidät hulluiksi, joten 16-vuotiaina heidät lähetetään vuodeksi yhteisön ulkopuolelle vapauttamaan voimansa.

Tytöt elävät keskenään leirissä alkeellisissa oloissa. Rajojen ulkopuolella kiertelee murhanhimoisia saalistajia, joiden tavoitteena on lähettää heidät pieninä palasina kotiin. Päähenkilö Tierney yrittää kaikin keinoin pysytellä hengissä luonnon, muiden tyttöjen ja saalistajien armoilla.

Armonvuosi on taitavasti rakennettu nuortenkirja, jota oli pakko lukea yömyöhään asti kun juoni vei mukanaan. Pidin Liggettin tavasta kuvata tyttöjen välisiä suhteita, tilanteen eskaloitumista ja vallankäyttöä, vaikka osa hahmoista onkin melko stereotyyppisiä. Kirja ylläpitää sopivasti mysteeriä, kun ympäröivää maailmaa ja yhteiskuntaa ei selitetä puhki.

Toisaalta rakenne on hieman epätasainen, enkä tykännyt käänteestä, joka paljasti minäkertojan epäluotettavaksi (tai ainakin tiedon pimittäjäksi). Minun oli myös vaikea hahmottaa saaren maantiedettä, missä meni leirin rajat ja aita ja missä ne saalistajat oikein kiertelivät.

Vauhdikkaan seikkailun lisäksi kirja kritisoi taitavasti nuorten tyttöjen seksualisointia ja naiseuteen suhtautumista yhteiskunnassamme. Loppusanoissa kirjailija avasikin motivaatiotaan kirjoittaa tämä tarina (ja sai minut tuntemaan itseni fiksuksi kun onnistuin tulkitsemaan kirjaa oikein).

Lukukokemus: ****

Kim Liggett
Armonvuosi
Suom. Leena Ojalatva

Karisto 2020
376 sivua