Anne Frank: Päiväkirja

Usko minua: kun ihminen on ollut puolitoista vuotta suljettuna sisään, joinakin päivinä hänestä tuntuu kaikki ylivoimaiselta, kaikesta oikeudenmukaisuudesta tai kiittämättömyydestä huolimatta. Tunteita ei voi tukahduttaa, haluaisin pyöräillä, tanssia, viheltää, nähdä maailmaa, tuntea olevani nuori, tietää että olen vapaa, kaipaan sitä kaikkea suunnattomasti, ja kuitenkaan en saa näyttää muille kaipaustani.

Anne Frankin Päiväkirja on ollut lukulistallani jo vuosia, ja jostain syystä se on kummitellut mielessäni kuivakkana historiateoksena. Avasin vihdoin kirjan (kun olin uusinut sen viisi kertaa kirjastosta) ja huomasin, että mielikuvani on kaukana todellisuudesta. Annen 13-15-vuotiaana kirjoittamat päiväkirjatekstit ovat mukaansatempaavia, eloisia ja huumorilla höystettyjä, vaikka ne kuvaavatkin kurjia oloja.

Anne aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen saatuaan sen lahjaksi 13-vuotissyntymäpäivänään. Alkusivut täyttyvät kepeästä pohdinnasta ja tyttöystävien sekä ihailijoiden luonteenlaadun ruotimisesta. Kesällä 1942 koko perhe joutuu kuitenkin menemään maan alle sodan ja juutalaisvainojen takia. Mukaan erääseen toimistorakennukseen tehtyyn ”salaiseen siipeen” tulee myös van Daanin kolmihenkinen perhe sekä myöhemmin hammaslääkäri herra Dussel.

Koko kaksivuotisen piiloutumisjakson ajan Anne kirjoittaa päiväkirjaansa. Kirjaan tallentuu kuvauksia perheen sisäisistä ja perheiden välisistä ristiriidoista, päivärytmistä piilossa, syödystä ruoasta, opiskelusta, syntymäpäivistä ja lahjoista, rakennukseen tehdyistä murroista ja pelosta, pommituksista ja ulkoa kuuluvista ampumisista.

Anne kuvaa tekstissä paljon tunteitaan ja tuulettaa turhaumiaan. Hän pohtii paljon myös rakkautta ja seksuaalisuutta. Alkuvaiheessa van Daanin perheen poika Peter ärsyttää Annea valtavasti, mutta ajan kuluessa hän ihastuu tähän ja saa pojalta myös ensisuudelmansa. Päiväkirjassa näkyy hyvin Annen kasvu parissa vuodessa itsepäisestä ja hieman nenäkkäästä tytöstä ajattelevaiseksi nuoreksi naiseksi, joka tunnistaa myös omat virheensä.

Kauheista olosuhteista huolimatta Anne on usein onnellinen, ja kirjoittaa etenkin luonnosta ylistävään sävyyn. Hän toistaa moneen kertaan, että monilla muilla asiat ovat huonommin. Mädät perunat eivät ole herkullista syötävää, mutta parempi sekin kuin kiinni jääminen. Asenteesta voisi ottaa itsekin oppia! Tekstistä paistaa luotto tulevaisuuteen ja toivo paremmasta. Anne kirjoittaa paljon tulevaisuudensuunnitelmistaan, opinnoista ja pohtii naimisinmenoa.

Pidin kirjasta kovasti. Anne tekee paljon teräviä huomioita, viisaita havaintoja ja teksti on älykästä. Annen ajatuksiin on monessa kohtaa helppo samaistua, ja hän käy läpi paljon samanlaisia tunteita kuin itsekin nuorempana. Teksti koskettaa, kun ajattelee Annen perheen myöhempiä vaiheita. Kirja on myös autenttinen kurkistus 1940-luvun ajan juutalaisten elämään, eikä ihmisten julmuutta voi kuin ihmetellä. On myös ihmeellistä, miten perhe selvisi niinkin hyvin kaksi vuotta piilossa katseilta. Se vaati rutkasti kekseliäisyyttä, sopeutumista ja monta luotettavaa ja uskollista ihmistä, jotka avustivat perhettä.

Elokuun 4. päivänä vuonna 1944 piiloutuneiden joukko vangittiin, todennäköisesti joku oli ilmiantanut heidät. Kahdeksasta hengestä ainoana selviytyi Annen isä Otto Frank, joka toimitti myöhemmin tyttärensä päiväkirjasta julkaisukelpoisen version. Anne ja hänen siskonsa Margot kuolivat lavantautiin Bergen-Belsenin keskitysleirillä keväällä 1945.

Nyt jostakin muusta: olet jo kauan tiennyt, että minun rakkain toiveeni on tulla sanomalehtinaiseksi ja myöhemmin kuuluisaksi kirjailijattareksi. Jää vielä nähtäväksi, voinko joskus toteuttaa nämä suureelliset (hullut) toiveeni, mutta nyt minulla on kyllä aiheita tarpeeksi. Sodan jälkeen haluan joka tapauksessa julkaista kirjan nimeltä Salainen siipi, onnistuuko se, en tiedä, mutta päiväkirjani on tarkoitettu sitä varten.

Subjektiivinen tuomio: *****

Päiväkirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Anne Frank (toim. Otto H. Frank ja Mirjam Pressler)
Päiväkirja
Suom. Anita Odé
Tammi 2011
421 sivua

Kävin viime vuonna Berliinissä Anne Frank -museossa. Siellä oli näytillä päiväkirjan ensimmäinen sivu.

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö

Uskoin ehdottomasti, että tämä sankarillinen perhe oli pelastanut kotimaamme. Kim Il-Sung oli luonut kaiken maassamme. Ennen häntä ei ollut ollut mitään. Hän oli isämme isä ja äitimme isä. — Hän pystyi matkustamaan päiväkausia väsymättä. Hän pystyi näyttäytymään samanaikaisesti idässä ja lännessä. Hänen läsnä ollessaan kukat puhkesivat kukkaan ja lumi suli.

Seitsemän nimen tyttö kertoo Hyeonseo Leen selviytymistarinan, kuinka hän pakeni Pohjois-Koreasta Kiinan kautta Etelä-Koreaan ja järjesti sinne lopulta myös perheensä. Hyeonseo Lee ei ole naisen syntymänimi, vaan pakomatkan varrella hänellä on ollut monta henkilöllisyyttä, ja yhteensä häntä on kutsuttu seitsemällä eri nimellä.

Hyeonseo oli kotoisin hyvästä perheestä, eikä hänen ollut koskaan tarvinnut nähdä nälkää. Ympärillä oli kuitenkin valtavasti kurjuutta, ja kasvaessaan hän alkoi epäillä virallista totuutta. Perhe asui maan pohjoisosassa, ja Kiinaan päästäkseen piti ylittää vain kapea joki. Jotkut onnistuivat loikkaamaan Kiinaan, mutta monet kuolivat yrittäessään.

Hyeonseon tarkoitus ei ollut paeta lopullisesti, vaan vierailla salaa Kiinassa asuvien sukulaistensa luona juuri ennen täysi-ikäistymistään. Hän ei kuitenkaan hahmottanut tekonsa seurauksia, sillä paluuta takaisin kotiin ei enää ollut ilman oman hengen tai perheen vaarantamista. Niin alkoi nuoren tytön elämä pakolaisena Kiinassa. Monien vaiheiden kautta Hyeonseo pääsee Etelä-Koreaan, ja lähes viidentoista vuoden jälkeen saa myös perheensä sinne.

Kirjan alkuluvut ovat kiinnostava kurkistus suljettuun maahan ja pohjoiskorealaisten ihmisten ajattelutapaan. Paon alettua teos muuttuu suorastaan jännityskirjaksi, ja oli pakko lukea se loppuun yhdeltä istumalta. Hyeonseon matka on täynnä uskomattomia mutkia ja seikkailuja. Vaikka loppu on suhteellisen onnellinen, mukaan mahtuu myös paljon surua: päästäkseen pakoon perheenjäsenten täytyy luopua kodista, työstä, sukulaisista ja rakastetusta.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2017 lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Hyeonseo Lee, David John
Seitsemän nimen tyttö – pakoon Pohjois-Koreasta
Suom. Jaana Iso-Markku

Otava 2015
363 sivua

TED talk: Hyeonseo Lee – My escape from North Korea
(tekstitys löytyy suomeksi)

Pia ja Mikko Pyhtilä: Chapu Chapu – Kotona maailmalla

Hyvä Jumala, minulla on sinulle asiaa. —
Voisitko järjestää niin,
että ihmisille jotka asuvat slummeissa tuossa kalliolla

tulisi vettä edes vähän lähempää kuin laaksosta asti
(koska minua ahdistaa nähdä heidän kulkevan
janoisina ja pölyä niellen

ja ennen kaikkea kuulevan sadettimemme äänen,
kun se kastelee ihanaa vihreää nurmikkoamme). —
Kiitos.
Toivon muuten toisinaan, että omatuntoni
lakkaisi kolkuttamasta jatkuvalla sykkeellä.”

Chapu chapu tarttui mukaan kirjastoreissulta hauskan kantensa perusteella. Kirjassa lähetystyöntekijät Pia ja Mikko Pyhtilä kirjoittelevat kokemuksiaan Tansaniasta. Kirja koostuu lyhyistä luvuista ja arjen kuvauksista ja kommelluksista. Mikko kirjoittaa perinteistä tarinallisempaa tekstiä, ja välissä on aina Pian kirjoittamia lyhyitä, runomaisia tekstejä (joista näyte alussa).

Kirja ei pureudu kovin syvälle, mutta tarjoaa kiinnostavan katsauksen toiseen kulttuuriin. Pyhtilät kuvailevat hyvin perinteiseen tapaan afrikkalaista arkielämää, kuinka erilaista se on suomalaiseen verrattuna, ja kuinka omia mukavuuksia ei edes osaa arvostaa. Sähkökatkot ovat arkipäivää, ihmiset ovat köyhiä ja liikenteessä saa välillä pelätä henkensä puolesta. Jatkuva köyhyyden ja rikkauden törmääminen antaa ajattelemisen aihetta. Toisaalta olosuhteistaan huolimatta ihmiset ovat positiivisia ja toiveikkaita, ja ympäröivä luonto hurmaa kauneudellaan ja runsaalla lajistollaan.

Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän mitä Pyhtilät varsinaisesti tekivät työkseen. Nyt keskityttiin lähennä yksittäisiin muistoihin ja tapahtumiin. Kirjasta jäi parhaiten mieleen kirkon rakennusprojekti, jota he olivat seuranneet, sekä suomalaistenkin lähetysjärjestöjen tuella toteutettu nerokas kehitysapuprojekti, jossa perheille lahjoitettiin lehmä. Lehmän ensimmäisen vasikan sai pitää, mutta toinen annettiin eteenpäin lahjaksi jollekin toiselle perheelle. Onnistuneen kehityshankkeen edellytys on, että se lähtee kohdemaan ihmisten todellisista tarpeista eikä esimerkiksi suomalaisten toiveista.

Chapu chapu on ohut ja nopealukuinen kirja, joka toimii mukavana välipalana ja antaa myös ajatuksia pureskeltavaksi. Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. 

Subjektiivinen tuomio: ***

Chapu Chapu – kotona maailmalla
Pia ja Mikko Pyhtilä
Suomen Lähetysseura 2016
168 sivua