Voikohan Taru Sormusten Herrasta -sarjasta enää kirjoittaa edes mitään uutta? Suurin osa tietää tarinan juonen ja on vähintäänkin katsonut Peter Jacksonin eeppiset elokuvasovitukset. Halusin kuitenkin raapustaa vähän ylös fiiliksiäni lukukokemuksesta, joten tässä sitä ollaan.
Tämä oli nyt toinen kerta, kun luin Sormuksen ritarit kokonaisuudessaan. Ensimmäisen kerran luin koko trilogian läpi joskus reilu 10-vuotiaana, koska isäni oli sitä mieltä että minun täytyi lukea kirjat läpi ennen kuin sain katsoa ne (silloin vasta ilmestyneet) leffat. Siinä olikin sitten motivaatiota kerrakseen.
Asiaan. Sain tosiaan luettua läpi satoja sivuja kyseistä fantasiatrilogiaa, ja siitä lähtien olen voinut ylpeänä sanoa, että minä olen muuten lukenut oikeasti ne kirjatkin. Yllättävän harva meinaan on. Ongelmana oli, että kirjat olivat pitkäpiimäisen tylsiä, eivätkä hahmot tuntuneet pääsevän oikein minnekään. Kymmenen viime vuoden aikana olen yrittänyt aloittaa kirjat uudestaan moneen kertaan, mutta jämähtänyt aina ensimmäiseen osaan suunnilleen sivulle sata. Ostin jopa kaikki kolme kirjaa pokkareina syksyn 2013 kirjamessuilta, koska sitten ainakin ehtisin lukea ne. Edellisellä kerralla olin ylittänyt kirjaston uusimiskaton, koska en saanut luettua niitä puolessa vuodessakaan.
Niinhän siinä sitten kävi, että kirjat makasivat hyllyssä puolisentoista vuotta, kunnes ehkä viikko sitten tuli sellainen olo että no nyt. Tartuin Sormuksen ritareihin ja yllätyksekseni ahmaisin sen muutamassa päivässä. Sehän on todella hyvä kirja! Olen vieläkin ihan fiiliksissä tästä. On totta, että kirjan hahmoilla kestää edelleen hirveän kauan päästä yhtään mihinkään, mutta jotenkin se ei enää haittaa. Mieluusti viipyisin Tolkienin luomassa maailmassa pidempäänkin.
Taru Sormusten Herrasta on ehkä ainoa kirjasarja, jota lukiessa mielessäni seikkailevat itse kuvittelemieni hahmojen sijaan elokuvien näyttelijät. Olen katsonut leffat niin monen monta kertaa, että Aragorn kerta kaikkiaan on Viggo Mortensen ja Frodo Elijah Wood. Mutta olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin elokuva on seurannut kirjaa. Paljon on trimmailtu, mutta mitään erityisen oleellista ei ole jäänyt pois. Suurimpia eroja on tarinan aikaskaala: kirjassa Frodo jää tosiaan Bilbon synttärien jälkeen Kontuun hengailemaan pariksi vuosikymmeneksi sormuksen kanssa, eikä pariksi viikoksi niin kuin elokuva antaa ymmärtää. Ja Aragornkin on erittäin hyvin säilynyt melkein satavuotias.
Kaiken kaikkiaan sekä elokuvat että kirjat ovat todella hyviä. Ne sopivat vain vähän eri tarkoituksiin. Kirja tietenkin syventää paljon elokuvasta tuttua maailmaa, jos näin voi sanoa. Monet asiat aukeavat paljon paremmin, kun tarinan taustat kerrotaan. Jos jokin asia hieman huvittaa, niin ehkä se että tarina on täynnä miehiä. Koko ensimmäisessä kirjassa taisi olla kokonaista kolme nimeltä mainittua naishahmoa, jotka puhuivat jotain: Tom Bombadilin ihastuttavan kaunis vaimo Kultamarja, Aragornin ihastuttavan kaunis on-off-tyttöystävä Arwen (vai puhuikohan hän sittenkään mitään?) ja ihastuttavan kaunis haltiavaltiatar Galadriel. Onneksi jatko-osissa tutustutaan myös Eowyniin, vaikka hänenkin ansionsa on lähinnä siinä että hän teeskentelee olevansa mies.
Joka tapauksessa tämä oli ehdottomasti uudelleenlukemisen arvoinen kirja, ja siirryinkin innokkaasti suoraan Kahteen torniin. Sormuksen ritarit pääsee myös Lukuhaasteen listaan kategoriassa Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä.
Subjektiivinen tuomio: *****
J. R. R. Tolkien
Taru Sormusten Herrasta 1: Sormuksen ritarit
Suom. Kersti Juva ja Eila Pennanen
WSOY pokkari
668 sivua
Ajattelin aluksi, ettei Finlandia-voittaja Jää ole oikein minun makuuni. Kirja näytti mielestäni tylsältä, eikä takakansitekstin kauniit maalailutkaan antaneet kuvaa kiinnostavasta juonesta. Minulle suositeltiin tätä kirjaa kuitenkin niin sinnikkäästi, että kun näin Jään kirjaston palautuskärryssä, nappasin sen mukaani.