***

Vesa Sisättö: 100 klassikkoa tunnissa

100 klassikko [sic] tunnissa sopii mainiosti kiireisille atk-ajan ihmisille, joilla ei todellakaan ole aikaa lukea pölyisiä tiiliskiviä eikä kirjoittakaan mitään yli 200 merkin mittaista.

100 klassikkoa tunnissa oli yksi teos tämän syksyn tärppilistassani. Kun hylly pursuilee lukujonon painosta, tämä kirja tuntui hauskalta tavalta tutustua lukemattomiin kirjallisuuden klassikoihin. Hotkaisin sen nimen mukaisesti alle tunnissa, mutta muuten teos ei ihan täyttänyt odotuksia.

Todellisten klassikoiden lisäksi 100 kirjan joukossa on myös uudempia suosittuja kirjoja, kuten Linnunradan käsikirja liftareille, Nälkäpeli ja Fifty Shades of Grey. Näistä esitellään yksi kirja per yksi sivu, ja jokaisesta on juonitiivistelmä (Mitä), joku kirjaan liittyvä tieto (Knoppi) ja kirjailijan oma mielipide (Tuomio).

Knoppitiedot ovat kiinnostavia ja tuomiot naurattivat, mutta kun tiivistelmä on tyyliä ”Sälli räytyy kuoliaaksi” (Nuoren Wertherin kärsimykset) tai ”Neljästä siskoksesta kasvatetaan kelpo vaimoja” (Pikku naiset), tietoannos klassikoista jää aika köyhäksi. Olisi yhdelle sivulle mahtunut hieman enemmänkin tekstiä, eikä olisi tarvinnut edes tiivistää.

Napakatkin kirjallisuuskeskustelut saattavat siis jäädä tämän kirjan pohjalta aika lyhyiksi. Parhaiten 100 klassikkoa tunnissa toimii sellaiselle lukijalle, joka on jo lukenut suurimman osan esitellyistä kirjoista tai ainakin tuntee klassikot päällisin puolin. Tuttujen teosten kohdalla voi arvioida tiivistelmän onnistumista tai myhäillä tuomion teräville huomioille. Kirjaa voi myös käyttää lukulistana tutustumisen arvoisille klassikkoteoksille (paitsi Fifty Shades of Grey), mutta juonitiivistelmät kannattaa käydä tsekkaamassa Wikipediasta.

Lopussa Sisättö on bonuksena esitellyt itseironiseen tyylillä oman kirjansa, ja kertoo kirjoittaneensa sen kuudessa viikossa suurimmaksi osaksi mökin terassilta. Pieni lisäpanostus olisi ehkä tehnyt kirjasta paremmin tarkoitustaan palvelevan, vaikka se vitsikäs olikin.

Subjektiivinen tuomio: ***-

Vesa Sisättö
100 klassikkoa tunnissa
Avain 2018
120 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Kirjallisuus

Erika Vik: Nefrin tytär

Aleia makasi ikkunarivistön eteen kannetulla vuoteellaan ja tuijotti turhautuneena hyttinsä seiniä. Hän vihasi noita puupanelointeja, tuota kiiltävän valkoiseksi lakattua kattoa, ryhdikkäitä huonekaluja ja joka ikistä aseilinlasista yksityiskohtaa, jota ei saanut murskatuksi. Hän vihasi sitä, että oli edelleen keskellä avomerta eikä keksinyt ainuttakaan toteuttamisen arvoista suunnitelmaa, joka auttaisi hänet pois tästä tilanteesta.”

Erika Vikin kunnianhimoinen, noin 1500-sivuinen fantasiatrilogia saa päätöksensä viimeisessä osassa Nefrin tytär. Kannattaa lukea myös arvioni aikaisemmista kirjoista Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä. Tämä teksti sisältää joitain paljastuksia kahdesta ensimmäisestä kirjasta.

Siinä missä ensimmäinen kirja oli aika perinteinen matkakertomus fantastisilla elementeillä kuorrutetun mantereen poikki, toinen osa oli ehjempi kokonaisuus Aleian ja Corildonin vierailusta Seleesiassa ja Aleian lumouksen selvittämisestä. Tulilintujen ja seleesien välille syttyy sota, ja useat mystiset tahot etsivät Aleiaa. Lukija ei voi tietää, kenen aikeet ovat hyvät ja kuka on vaarallinen.

Kolmannessa osassa tarina hajoaa taas moneen osaan, kun Aleia on siepattu ja muutkin keskeiset hahmot ovat erillään toisistaan. Tarina lähtee liikkeelle hitaasti, kun näkökulmahenkilö ja sijainti vaihtuu joka luvussa. Asiaan päästään vasta reilun sadan sivun jälkeen.

Pääsemme kuitenkin vihdoin Aleian lumouksen kimppuun ja saamme tietää, mistä se on peräisin. Kun tarina pääsee käyntiin, tietoa kaadetaan lukijan päälle aimo annos, ja Kaksosaurinkojen fantasiamaailmasta paljastuu paljon täysin uusia juttuja. Steampunk-vivahteet tekevät taas vahvan paluun, ja mukana on modernejakin elementtejä kuten sähköä.

Kirjassa esitellään paljon uusia henkilöitä, joilla on kaikilla oma intressinsä Aleian suhteen. Aleia joutuu jatkuvasti epäilemään, keneen voi luottaa. Hahmojen luonteet jäävät kuitenkin toiminnan jalkoihin. Valloittava Corildon ei ehdi juurikaan päästää viehätysvoimaansa esille, mikä on suuri harmi. Aiemmin ärsyttävä Mateo on sen sijaan paljon järkevämpi, vaikka hengaileekin mukana lähinnä ylivoimaisen lukkojenavauskykynsä takia. Toisessa osassa pitkään pohjustetut herkulliset seleesihahmot, kuten Mathyana, Tigran ja Matius, saavat vain vähän palstatilaa ja tarina tuntuu jäävän heidän osaltaan melkein kesken.

Aleian taustan paljastamista on venytetty kahden pitkän kirjan verran, ja kolmannessa osassa kaikki rysähtää päälle kerralla. Halusin kovasti tietää miten tarina loppuu, ja paahdoin kirjan läpi parissa päivässä. Osan hämmentyneestä lukukokemuksesta voi varmasti pistää senkin piikkiin. Minulle jäi kuitenkin olo, että paljastuvia asioita olisi voinut pohjustaa enemmänkin aiemmissa kirjoissa. Loppuratkaisu kasvaa lähes eeppisiin mittoihin, mutta se oli aika erilainen kuin odotin. (Pieni höh!)

Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty ja tarina saanut arvoisensa päätöksen, mutta Seleesian näkijän koukuttavuutta kirjassa ei ollut. Trilogia oli mukava lukea, mutta jäi epätasaiseksi kokonaisuudeksi – jokainen kirja oli niin erilainen. Toinen osa on edelleen lempparini näistä.

Vahvana teemana trilogiassa kulkee rasismi (”lajismi”) ja erilaisuuden hyväksyminen. Nefrin tyttäressä ilmapiiri on kiristynyt, ja seleesit ovat selkeästi epätoivottuja vieraita ihmisten mantereella. Monet pitävät heitä yksiselitteisesti raakalaismaisena rotuna. Heitä pysäyttämään pystytetään muuri ja aloitetaan monimutkaiset maahantulotarkastukset. Samat ennakkoluulot koskevat myös tulilintuja, joita monet pitävät pelkkinä eläiminä. Vertaus nykyajan maahanmuuttokysymyksiin ja vihapuheeseen on selkeä, ja siinä suhteessa kirja tuokin teemaa ansiokkaasti näkyville.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Erika Vik
Nefrin tytär
Gummerus 2018
560 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia

Dan Brown: Inferno

Robert Langdon katseli naista yli joen, jonka kuohuva vesi virtasi verestä punaisena. Nainen seisoi vastarannalla Langdoniin päin kääntyneenä, liikkumattomana, vakavana, kasvot hunnun peittäminä. Hän puristi kädessään sinistä tainia-liinaa ja kohotti sitä jalkojensa juurella levittäytyvän ruumismeren kunniaksi. Kaikkialla leyhyi kuoleman löyhkä.
Etsi, nainen kuiskasi. Niin löydät.

Inferno on kolmas lukemani Dan Brownin kirja. Viimeistään nyt tuli todettua, ettei kirjojen lukemisjärjestyksellä ole väliä: kun olet lukenut yhden Dan Brownin, olet lukenut ne kaikki. Silti teokset jaksavat viihdyttää ja koukuttaakin.

Tällä kertaa symbologian professori Robert Langdon löytää itsensä Italiasta. Pian hän joutuu pakenemaan henkensä edestä, kumppaninaan kaunis ja älykäs nainen jonka hän on juuri tavannut. Matkalla tutkitaan taidetta ja symboleita sekä ratkaistaan arvoituksia. He kisaavat aikaa vastaan, ja koko kuvion taustalla on eksentrinen miljonääri, jonka toiminta muodostaa  maailmanlaajuisen uhkan. Vai hetkinen, kuuluiko tämä juoni Alkuun? Da Vinci -koodi, is that you?

No, leikki sikseen. Vaikka sisus on pohjimmiltaan sama, kuorrutteesta löytyy makueroja. Infernossa Langdon on menettänyt muistinsa eikä lainkaan tiedä, miten päätyi Firenzeen. Tämä tuo mukaan mukavasti mysteeriä, eikä kaikki ole sitä miltä näyttää. Juoni kietoutuu tällä kertaa vahvasti Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän teemoihin. Lisäksi Langdonin kiintiönainen Sienna ei ole vain älykäs, vaan poikkeuksellisen älykäs. Melkoista. Kirjassa on muutenkin totuttua enemmän naisia tärkeissä rooleissa, pisteet siitä.

Alan olla kolmen kirjan jälkeen sen verran kokenut brownisti, ettei minua enää niin vain jymäytetä äkillisellä juonenkäänteellä kirjan loppupuolella. Arvasinkin tällä kertaa hyvän osan loppuratkaisusta. Kirja oli joka tapauksessa hyvää välipalalukemista: juoni kulkee vauhdikkaasti, luvut ovat lyhyitä, jännitystä piisaa ja mukaan on ripoteltu sopivasti historiaa ja taidetietoutta. Tarttumalla tähän ei saa ehkä kaikkein omintakeisinta luettavaa, mutta tasalaatuisen lukukokemuksen ainakin.

Subjektiivinen tuomio: ***+

Dan Brown
Inferno
WSOY 2013
468 sivua

Osta e-kirja Adlibriksesta*
Osta äänikirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Trilleri