***

Robert Lacey: The Crown – todellinen tarina

”Kruunun on aina voitettava – sen on aina voitettava.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Harryn ja Meghanin häiden jälkeen luin mainion tietokirjan Monarkian muruset, ja kuninkaallishuumassani jatkoin Robert Laceyn kirjaan The Crown – todellinen tarina. Olen katsonut Netflixistä molemmat The Crown-sarjan tuotantokaudet ja pitänyt niistä kovasti, joten kirja luonnollisesti kiinnosti.

Kirja keskittyy syventämään ensimmäisen tuotantokauden tapahtumia, jotka sijoittuvat kuningatar Elizabethin vaiheisiin vuosina 1947-1950. Kirjailija Robert Lacey toimii televisiosarjan historiallisena asiantuntijana, joten hän tietää mistä puhuu. Kuvituksena on käytetty sekä aitoa kuvamateriaalia että sarjan näyttelijöitä, ja kirjan luvut on jaoteltu sarjan jaksojen mukaan. Oli muuten hauskaa huomata, kuinka yhdennäköisiä sarjan hahmoista on saatu tosielämän vastineidensa kanssa.

Sarjan tekoa kuvataan eniten esipuheessa, ja myöhemmissä vaiheissa se nostetaan lähinnä esiin jos tapahtumat on kirjoitettu poikkeamaan oikeasta historiasta. Pääosin kirjaa voisi siis lukea pelkästään tietokirjana Iso-Britannian kuningasperheestä ja poliittisesta tilanteesta 1950-luvulla.

Monarkian muruset -kirjan kepeän viihdyttävän otteen jälkeen The Crown tuntui aika raskaalta ja osittain vaikeaselkoiselta tekstiltä, joka on täynnä nimiä, vuosilukuja ja sitaatteja. Tekstin joukkoon on siroteltu sinänsä mielenkiintoisia teemasivuja tietyistä henkilöistä tai tapahtumista, mutta ne katkaisevat luvun yleensä keskeltä lausetta, mikä ei tee helpoksi palata takaisin varsinaiseen tekstiin.

Luulen että kirja aukeaakin ehkä paremmin brittiläiselle lukijalle kuin suomalaiselle kuninkaallisia sivusta seuraavalle tallaajalle. Jos kuitenkin The Crown -sarja kolahtaa ja haluat perehtyä nimenomaan kuningatar Elizabethin ja kumppanien taustoihin, kannattaa lukea tämä.  Minulle kävi samalla tavalla kuin kesken jääneet Hidden Figures – Varjoon jääneet -kirjan kanssa – lukemisen sijaan teki jatkuvasti mieli mennä ennemmin katsomaan itse sarjaa.

Taas huijaan ehkä vähän, mutta kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

PS. Myös Minerva Kustannukselta on ilmestynyt tänä vuonna kirja Elizabeth ja Philip – kuninkaallisen avioliiton tarina.

Subjektiivinen tuomio: ***-

Robert Lacey
The Crown – todellinen tarina
Suom. Tarja Kontro
Otava 2017
310 sivua

Kiera Cass: Perijätär & Kruunu

”Minulla oli valtaa, mutta ei mitään käsitystä, miten käyttää sitä. Olin hallitsija, joka ei osannut johtaa. Olin kaksonen, joka oli omillaan. Olin tytär, jonka vanhemmat eivät olleet läsnä. Minulla oli puoli tusinaa kosijoita, mutta en ollut varma, osasinko rakastua.”

Sisältää juonipaljastuksia Valinta-sarjan kolmesta edellisestä kirjasta. Lue yhteisbloggaus kirjoista Valinta, Eliitti ja Ainoa!

No niin, taas on Valinnan aika! Illéan kruununprinsessa Eadlyn on kasvanut kuullen juttuja vanhempiensa satumaisesta rakkaustarinasta. Hän on kuitenkin sitä mieltä, ettei itse tule koskaan menemään naimisiin, koska hän on Itsenäinen Nainen ja hänestä tulee aikanaan kuningatar.

Vaan kuinkas käykään? Maan poliittinen tilanne on kuohuksissa, ja kapinat uhkaavat. Koska Maxon ja America eivät ilmeisesti pysty pyöräyttämään enempää kuninkaallisia lapsia, he keksivät uudenlaisen ovelan harhautuksen: Eadlynille järjestetään Valinta. Palatsiin tuodaan 35 nuorta miestä, joista 18-vuotiaan prinsessan pitää valita itselleen aviomies. Jihuu! Leipää ja sirkushuveja kansalle.

Monet ovat valittaneet American olleen ärsyttävä päähenkilö, mutta hänen tyttärensä vasta rasittava onkin. Hän on pilalle hemmoteltu ja kykenemätön empatiaan, ja valittaa jatkuvasti hartioita painavasta vastuusta ja kuinka hänellä on rankkaa. Kirjan muut henkilöt muistavat onneksi jatkuvasti huomauttaa Eadlynille hänen luonteensa vioista, ja tiedostaapa hän itsekin olevansa hieman vaikea. Eadlynin kehityskaari tarinan aikana on aika kankea, mutta kyllä hän sentään eteenpäin pääsee. Harmillisesti America, Maxon ja muut edellisistä kirjoista tutut hahmot on häivytetty taustalle persoonattomiksi aikuishahmoiksi. Erityisesti Maxon tuntuu aivan eri tyypiltä.

Jotkut kirjabloggaajat ovat antaneet kirjalle sympatiapisteitä Swendwaysta kotoisin olevista Henristä ja Erikistä. Itse en ehkä pysty antamaan Cassille anteeksi sitä, että suomenkielinen sulhasehdokas Henri ei vuoden Illéassa asumisen jälkeen osaa kuin pari sanaa englantia (ja nekin väärin), koska englanti on niin vaikea kieli. Neljäs maailmansota taisi vaurioittaa Suomen koulutusjärjestelmää peruuttamattomasti. Mutta onneksi Henri osaa leipoa korvapuusteja ja omenalörtsyjä ja se on Eadlynin mielestä tosi söpöä.

Aiemmasta Valinnasta poiketen kosijoille ei järjestetä mitään testejä tai muuta häppeningiä, vaan Eadlyn käy täysin randomisti heidän kanssaan treffeillä ja jättää poikajoukon muuten oman onnensa nojaan. Toisin kuin American ja Maxonin ei-kovin-vaikeasti-arvattavan-rakkaustarinan tapauksessa, tällä kertaa ei ole kuitenkaan ihan selvää, kenet Eadlyn valitsee. Se onkin iso (ainoa) osa kirjojen jännitystä.

Kolmestakymmenestäviidestä nuorukaisesta karsiutuvat tietysti saman tien ne about kolmekymmentä, joista lukijalle ei kerrota nimeä enempää. Jäljelle jää kuitenkin kourallinen kosijoita, joiden kesken voi arvuutella. Vai valitseeko Eadlyn ketään? No tietysti valitsee, eipä tämä muuten olisi romanttinen nuortenkirja. Ainoa ongelma on että Eadlyn valitsee mielestäni väärin, vaikka kyseistä päätöstä osasin pelätäkin. Missä on kemia näiden kahden välillä? Suhteen kehitys? Ai ei ole? No sitähän minäkin.

Kirjan selkämyksen ”scifi”-tarra tuntuu yhä kaukaisemmalta juoneen nähden. Dystopia-ainekset ovat painuneet kauas taakse, eikä kirja onnistu luomaan uskottavaa ympäristöä tapahtumille. Maassa ei mitä ilmeisimmin ole minkäännäköistä parlamenttia tai edes kunnollista avustajajoukkoa, kun burn-outin partaalla horjuva kuningas joutuu tekemään kaiken itse. Ja ehkä demokratiakin olisi parempi vaihtoehto kuin kiukutteleva 18-vuotias tyttö tekemässä budjettileikkaukset? Miksi muuten kukaan muu kuningasperheen jäsen (esim. Eadlynin kaksoisveli Ahren) ei joudu perehtymään politiikkaan tai tekemään töitä? Nopeatempoinen loppuhuipennus jättää lukijan lähinnä tuijottamaan kirjaa suu auki. Kas, kuinka näpsäkästi poliittiset päätökset käyvätkään!

Noh. Kaiken kaikkiaan, kirjat olivat vähän ärsyttäviä, mutta luin ne silti molemmat putkeen yhtenä vapaapäivänä. Edeltäjiensä tavoin Perijätär ja Kruunu tarjosivat toivottua todellisuuspakoa hömppämaailmaan. Sarjan kirjoista ensimmäiset kolme ovat kuitenkin selkeästi parempia kuin toisen sukupolven jatko-osat. Olisin varmaan antanut näillekin neljä tähteä, jos Eadlyn olisi valinnut oikean miehen.

Entä mitä tapahtui onnellisen lopun jälkeen? Kirjaan kuuluu myös Six Years Later -epilogi, joka on joissain painoksissa. Löysin sen sattumalta lukiessani kirjasta netistä – tiivistelmän voi lukea esimerkiksi tältä sivulta.

Laitetaan nämäkin yhteisesti mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

Subjektiivinen tuomio: ***

Perijätär
Suom. Laura Haavisto
Pen & Paper 2017
344 sivua

Kruunu
Suom. Laura Haavisto
Pen & Paper 2018
272 sivua

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

”Mutta onneksi meille kaikille annetaan syntymässä yksi työkalu kaiken korjaamiseen, ja se on mielikuvituspoikaystävä. Se ei ole täydellinen eikä se ole haave siitä, että joku olisi oikeasti sellainen. Mutta yksinäisyyden tai tylsistymisen hetkillä se ymmärtää ja tukee. Se nauraa vitseille ja on erinomainen rakastaja tai ainakin se tykkää katsella, kun masturboit.”

Erityisesti Atena on kunnostautunut viime vuosina suosittujen bloggaajien kirjojen julkaisijana. Sinkkublogi-nimistä blogia pitävän Henriikka Rönkkösen esikoiskirjasta Mielikuvituspoikaystävästä on puhuttu paljon ja äskettäin sille ilmestyi jatko-osakin, joten nappasin kirjan mukaan kirjaston esittelyhyllystä.

Alussa todetaan, että kirja on täyttä faktaa ja fiktiota: osa tapahtumista on tapahtunut Rönkköselle itselleen ja loput tutuille tai mielikuvituskavereille. Minämuotoista, henkilökohtaista tekstiä on kuitenkin vaikeaa irrottaa kirjailijasta, joten luin kirjaa pakostakin Rönkkösen omina kokemuksina ja ajatuksina.

Kirja lupaa ytimekkäästi kertoa kaiken, mitä haluan tietää sinkkuelämästä, ja paljon sellaistakin, mitä en halua tietää. Ainakin jälkimmäinen lupaus toteutuu. Mielikuvituspoikaystävän perusteella sinkkuudessa on ennen kaikkea kyse seksistä ja sen saamisesta (tai saamattomuudesta) eri muodoissa, samalla kun etsii sitä oikeaa, jonka kanssa sitoutua.

En löytänyt kirjasta kovinkaan paljon samaistumispintaa, mutta se tarjosi kuitenkin mielenkiintoisen kurkistuksen toisenlaiseen ajatusmaailmaan. Sitä ei voi kieltää, että Rönkkönen on erinomainen kirjoittaja. Hän kertoo tarinoita lennokkaasti ja keksii hauskoja kielikuvia.

Vaikka paikoitellen kirjan inhorealistinen (”hervottoman ronski”) kielenkäyttö ja alapäähuumori kyllästyttivät, nauroin useampaan kertaan tekstiä lukiessani. Ja kyllähän monia Rönkkösen läpikäymiä sinkkuuteen liittyviä tunteita ja tilanteita tunnistaa. Välillä rakkautta epätoivoisesti etsivää kertojaa käy sääliksi, mutta loppupuolella tämä onneksi itsekin ymmärtää, ettei onni löydy miehistä. Elämä jatkuu, sinkkuna tai ei.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. (Ainakin painettuna kirjana, e-kirjana ja äänikirjana.)

Subjektiivinen tuomio: ***

Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä – ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena 2016
203 sivua