*****

Giulia Enders: Suoliston salaisuus

suoliston-salaisuus”Ohutsuoli kiemurtelee seitsemän metrin pituudeltaan päämäärättömästi edestakaisin oikealta vasemmalle, kunnes muuttuu lopulta paksusuoleksi. Siinä taas roikkuu näennäisesti tarpeeton umpisuoli, joka ei kai muuta osaa kuin tulehtua. Lisäksi paksusuolessa on selkeitä pullistumia. Se näyttää siltä kuin se yrittäisi matkia helminauhaa mutta epäonnistuisi surkeasti. Kaukaa katsottuna maha-suolikanava on ruma, epäkiinnostava, epäsymmetrinen letku.”

Harvoin tulee luettua tietokirjaa, joka samaan aikaan on järeä tietopaketti ja naurattaa ääneen. Giulia Endersin teos Suoliston salaisuus on kuitenkin sellainen. Vuonna 1990 syntynyt saksalainen tutkija ponnahti julkisuuteen pidettyään suolistoaiheisen esitelmän, josta tuli Youtube-hitti. Nyt hän valmistelee Saksassa väitöskirjaansa, ja kirjoittaa suurelle yleisölle hykerryttävän hauskaa tekstiä suolistosta ja mikrobeista. Kuulostaa mahdottomalta tehtävältä, mutta ilmeisesti mistä tahansa aiheesta saa kirjoitettua kiinnostavaa tekstiä, kun osaa tehdä sen oikein.

”Heti kun ensimmäiset pikkumuruset ovat saapuneet ohutsuoleen, alkaa varsinainen ruoansulatus. Monenkirjava kakkumössö häviää matkallaan tämän putken läpi lähes täysin sen seinämiin, vähän niin kuin Harry Potter laiturilla 9¾. Ohutsuoli tarttuu kakkuun päättäväisesti.”

Kirjan alkuosa keskittyy ruoansulatuselimistön rakenteeseen sekä erilaisiin allergioihin ja intoleransseihin. Sitten Enders käy suoliston toiminnan ja ruoansulatuksen huolellisesti läpi aina ruoan näkemisestä ja sen nielemisestä kakkaamiseen. Omat alalukunsa saavat myös ummetus ja oksentaminen. Oksentaminenkin on niin monimutkainen prosessi, että Enders kuvaa sitä suorastaan mestarisuoritukseksi. Kolmannessa osiossa päästään Endersin erikoisalaan eli mikrobeihin. Kirjassa kuvataan suolistoflooraa yleisesti ja hyviä ja pahoja bakteereja erikseen, sekä pohditaan niiden merkitystä ihmisen terveyteen.

”Jos emme todellakaan ole onnistuneet kypsentämään kana-ateriaa riittävästi, syömme kanan lihassolujen lisäksi pari salmonellasolua. Näitä yksisoluisia pitää olla kymmenestätuhannesta miljoonaan, jotta meidät saatettaisiin taistelukyvyttömiksi. Miljoonan salmonellabakteerin joukko vastaa kooltaan suolakiteen viidesosaa. Miten niin pieni armeija pystyy lähettämään vessanpytylle ihmisen, joka vastaa valtavan suurta 600 miljoonan suolakiteen kolonnaa? Se on sama kuin yksi yksittäinen Obaman hius hallitsisi kaikkia amerikkalaisia.”

Opin kirjasta muun muassa:

  • Että suolisto on mahdottoman monimutkainen ja hienosyinen järjestelmä, jota pitäisi arvostaa enemmän
  • Miksi oliiviöljy on oikeasti parempaa rasvaa kuin se mitä saa McDonald’sin purilaisista
  • Miksi ruoan jälkeen tekee mieli jälkkäriä
  • Miten bakteerit voivat vaikuttaa lihomiseen
  • Miksi on tärkeää, ettei yritetä jatkuvasti desinfioida kaikkia bakteereja pois
  • Mitä ovat probiootit ja prebiootit ja miksi niitä on jugurteissa
  • Miksi antibioottien liiallinen syöminen on aika hasardia hommaa
  • Miksi kreivi Draculalla oli todennäköisesti geneettinen häiriö

Sekä paljon muuta enemmän ja vähemmän tärkeää! Suoliston salaisuus tarjoaa tuhdin tietopaketin ihmisruumiista taatusti mielenkiintoisemmassa muodossa kuin koulun biologian kirjat. Erityismaininnan saa kirjan tyyliin sopiva hupaisa kuvitus, jonka on tehnyt Giulian sisko Jill Enders.

Subjektiivinen tuomio: *****

Giulia Enders
Suoliston salaisuus – kaikki kehomme keskeisestä elimestä
Suom. Elina Lustig
Otava 2015
303 sivua

Esimakua saa Giulia Endersin palkitusta esitelmästä: (saksankielinen, tekstit englanniksi)

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Pollomuhku ja Posityyhtynen, Kapari-Jatta Jaana, kansi: Launis Mika”Aloitellessani J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen suomentamista en todellakaan osannut arvata millainen kysymystulva minua odotti. Olisin säikähtänyt pahanpäiväisesti, jos olisin tiennyt, että vielä jonain päivänä Suomen Tietotoimistosta soitetaan suomennoksen ilmestymispäivänä ja kysytään: ’Miltä nyt tuntuu?’ Niin kuin hiihtäjältä tai seiväshyppääjältä.”

Olen fanittanut Pottereita kaikki nämä vuodet, mutta en ollut kuullut Jaana Kapari-Jatan suomennostyöstä kertovasta kirjasta ennen kuin heinäkuisen pottermaratonin yhteydessä. Pollomuhku ja Posityyhtynen on ilmestynyt vuonna 2008 viimeisen Potterin suomennoksen aikoihin.

Arvostan mielettömästi Jaana Kapari-Jatan työtä, ja hän onkin ensimmäinen suomentaja jonka nimen olen oppinut muistamaan. Luen Pottereita edelleen paljon mieluummin suomeksi kuin alkukielellä. Kieli on oivaltavaa, ja Kapari-Jatta on tehnyt valtavan duunin keksiessään uskottavia taikamaailmaan sijoittuvia sanoja.

Monet kirjabloggaajat ovat kuvailleet, että kirjaa lukiessa tuntuu kuin istuisi teekupposella Kapari-Jatan kanssa. Tyyli on tosiaan mukavaa ja jutustelevaa. Pienestä sivumäärästä huolimatta Kapari-Jatta ehtii käsitellä kattavasti kääntäjän työhön ja erityisesti Potterien kääntämiseen liittyviä asioita. Useimpien lukujen nimet ovat kysymyksiä, joita hänelle on esitetty. Oman lukunsa on saanut myös suomalaisten Potter-kansien tekijä Mika Launis, joka on tehnyt hauskan teemaan sopivaan kannen myös tähän kirjaan.

Pollomuhkussa ja Posityyhtysessä käsitellään yleisesti kääntäjän työtä, miten alkukielinen kirja kääntyy asteittain suomeksi, yllättävää julkisuutta Potterien suosion myötä sekä hauskimpia ja tylsimpiä puolia työstä. Käy selväksi, että kirjojen kääntäminen on pääosin yksin suoritettavaa istumatyötä, ja on osattava ottaa itseään niskasta kiinni. Aikataulu on yleensä tiukka, kuten nyt pian ilmestyvän Cursed Childin käännöstyössä on ollut.

Kirjan loppupuolisko on pyhitetty yksittäisille teemoille ja sille, miten erilaiset sanat, nimet ja loitsut on käännetty. Lukija pääsee tutustumaan muun muassa Tylypahkan, hevoskotkan, huispauksen ja Tom Valedron nimen alkuperään. Nämä luvut ovat kirjan ehdottomasti mielenkiintoisinta antia.

”Ensin Tylypahka: Hogwarts muodostuu selvästi kahdesta sanasta, on kaikessa lyhykäisyydessään yhdyssana. Hog tarkoittaa sikaa, eli on yksi englannin monista sikasanoista, lihotussika, syöttökarju. (Tarkoittaa se sivumennen sanoen muitakin asioita, kuten amerikanrautaa, nuorta lammasta tai tavaraveturia; se on myös osana useassa sanaliitossa.) Wart taas tarkoittaa monenmoista pahkaa, pattia, syylää, känsää, pakkulaa. Näillä eväillä olisin voinut tehdä koulusta jos en sentään Tavaraveturipakkulan, niin kuitenkin esimerkiksi Sikasyylän tai Röyhkeäkänsän koulun.”

Kapari-Jatta kuvailee myös elävästi kuumotusta joidenkin sanojen tai nimien suomentamisessa, kun ei voi tietää miten ne esiintyvät tulevissa kirjoissa ja tuleeko niihin uusia merkityksiä. Suomentaja kun ei saa tietää sarjasta sen enempää etukäteen kuin tavallinen lukijakaan.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille Potter-faneille, jotka eivät ole vielä ehtineet tutustua tähän. Vaikka kirja on ilmestynyt viimeisen Potterin jälkeen, Kapari-Jatta varoo spoilaamasta juonenkäänteitä, joten kirjaa voi lukea vaikka ei kaikkia Pottereitaan tuntisi vielä. Kirjan lukee nopeasti, sillä sivuja ei ole kuin reilut 150 ja luvut ovat lyhyitä.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi. (Ei käännöstyö nyt ehkä se lopullinen unelma-ammattini ole, mutta olen minä kerran hakenut yliopistoon opiskelemaan englannin kääntämistä. Harmi ettei tämä ollut pääsykoekirjana, olisin kyllä päässyt heittämällä sisään.)

Osallistun tällä postauksella myös Hyllytontun Okklumeus-haasteeseen! Sain vuoden aikana luettua yhteensä 5 potterversumiin kuuluvaa kirjaa. Kolme ensimmäistä Potteria luin pottermaratonissa heinäkuussa, sen jälkeen erikseen Liekehtivän pikarin ja nyt tämän Kapari-Jatan kirjan. Haastearvonimeni on siis aurori!

Subjektiivinen tuomio: *****

Jaana Kapari-Jatta
Pollomuhku ja Posityyhtynen
Tammi 2008
164 sivua

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

kerro_minulle_jotain_hyvaa”’Jää vielä hetkeksi. Puhu minulle.’ Hän nielaisi. Hänen silmänsä avautuivat taas, ja hän suuntasi katseensa minuun. Hän näytti hirvittävän väsyneeltä. ’Kerro minulle jotain hyvää.’
Epäröin hetken, ja sitten nojasin hänen vieressään oleviin tyynyihin. Istuimme siinä melkein pimeässä katsellen, kuinka lumihiutaleet leijuivat hetken valossa ja hävisivät mustaan yöhön.”

Tutustuin Jojo Moyesin romaaneihin ensimmäistä kertaa, kun Me Before You eli suomeksi Kerro minulle jotain hyvää tuli heinäkuussa elokuvateattereihin. En käynyt katsomassa leffaa, mutta sain lainattua kirjan ystävältä ja otin sen ulkomaanmatkalle mukaan. Kerro minulle jotain hyvää osoittautuikin täydelliseksi lomalukemiseksi uima-altaan reunalle.

Louisa Clark elää tuttua ja turvallista elämää pienessä kaupungissa. Kun hän menettää työpaikkansa kahvilassa, hänen on pakko keksiä jotain uutta. Koska muutakaan ei ole, hän ottaa vastaan paikan henkilökohtaisena avustajana. Vapisevan vanhan papan sijasta avustettava onkin yllättäen rikas nuori mies, joka oli elänyt elämäänsä täysillä kunnes vammautui onnettomuudessa. Nyt Will Traynor istuu neliraajahalvautuneena ja kovissa kivuissa pyörätuolissa ja on menettänyt elämänhalunsa.

Vaikka Will vaikuttaa vihaavan Louisaa, tämä ei kuitenkaan lannistu eikä suostu antamaan miehelle mitään erityiskohtelua. Hän tekee parhaansa auttaakseen ja piristääkseen miestä. Kun hänelle sattumalta selviävät Willin todelliset suunnitelmat, alkaa epätoivoinen taistelu. Louisa haluaa näyttää, että elämä on elämisen arvoista. Päähenkilöiden välille kehittyy vähitellen romanssi, mutta mikään ei ole helppoa. Riittääkö rakkaus kääntämään Willin pään? Lou yrittää epätoivoisesti muuttaa Williä, mutta tarinan kuluessa hän käy itse läpi suurimman muutoksen.

Vaikeita asioita puidaan monen eri henkilön näkökulmasta, eivätkä asiat ole mustavalkoisia. Kuvaukset henkilökohtaisen avustajan työstä ovat mielenkiintoisia ja tuntuvat aidoilta. Lou yrittää epätoivoisesti järjestää Willille mielekästä tekemistä, mutta harvat paikat ovat tarpeeksi esteettömiä pyörätuolilla liikkuvalle. Tämä on varmasti todellisuutta monille.

Kirjaa voisi kuvailla melko lailla täydelliseksi chick litiksi: se on sopivan kevyttä ja sujuvaa luettavaa, mutta sisältöä ja tunnetta riittää paljon harlekiinikirjoja enemmän. Ensimmäisiltä sivuilta sain vaikutelman että kirja olisi jonkinlainen Fifty Shadesin ja Intouchables-leffan sekasikiö ja että Louisa olisi samanlainen avuton typykkä kuin Anastasia Steele, mutta näin ei onneksi ollut. Hän osoittautui aidon oloiseksi ja sisukkaaksi päähenkilöksi, ja kirjaan mahtuu myös paljon huumoria.

Kirjan jatko-osa Jos olisit tässä päätyy ehdottomasti lukulistalleni. Olisi nyt mukavaa nähdä myös elokuva, sillä Emilia Clarken roolisuoritusta on kovasti kehuttu.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjassa juhlitaan. 

Subjektiivinen tuomio: *****

Jojo Moyes
Kerro minulle jotain hyvää
Suom. Heli Naski
487 sivua
Gummerus 2016