John Green: The Fault in Our Stars

The_Fault_in_Our_Stars

I told Augustus the broad outline of my miracle: diagnosed with Stage IV thyroid cancer when I was thirteen. (I didn’t tell him that the diagnosis came three months after I got my first period. Like: Congratulations! You’re a woman. Now die.)

Tähtiin kirjoitettu virhe on hieno kirja.  Sain sen alkukielisenä ystävältäni, jolla oli tuplakappale. (Hän käski laittaa tähän että sain sen blogin kautta. Kirja on siis saatu blogin kautta.) Asiaan.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Hazel Grace, jolla on parantumaton syöpä. Hän kulkee happipullon ja -viiksien kanssa, koska hänen keuhkonsa eivät toimi kunnolla. Tarina alkaa, kun hän menee äitinsä pakottamana syöpää sairastavien nuorten tukiryhmään ja tapaa siellä ystävänsä Isaacin mukanaan tuoman 17-vuotiaan Augustuksen. Augustus on sairastanut luusyövän ja hänellä on sen jäljiltä jalkaproteesi. Poika katselee Hazelia koko ryhmätapaamisen ajan ja pyytää tätä sen jälkeen katsomaan elokuvaa. Kuten arvata saattaa, ajan kuluessa pari rakastuu pikku hiljaa.

’Do you have a Wish?’ he asked, referring to this organization, The Genie Foundation, which is in the business of granting sick kids one wish.
     ’No’, I said. ’I used my wish pre-Miracle.’
     ’What’d you do?’
     I sighed loudly. ’I was thirteen’, I said.
     ’Not Disney’, he said.
     I said nothing.
     ’You did not go to Disney World.’
      I said nothing.
      ’Hazel GRACE!’ he shouted. ’You did not use your one dying Wish to go to Disney World with your parents.’
     ’Also Epcot Center,’ I mumbled. 
     ’Oh my God’, Augustus said. ’ I can’t believe I have a crush on a girl with such cliché wishes.'”

Päähenkilö Hazel on luonteeltaan järkevä, ihastuttavan sarkastinen ja hän suorastaan viljelee mustaa huumoria. Hän myös rakastaa kirjoja, erityisesti An Imperial Afflictionia,  jolla on tarinassa suuri osa. Kyseinen kirja loppuu aivan yhtäkkiä, ja Hazelia jää kaivelemaan, mitä hahmoille käy. Hän esittelee lempikirjansa myös Augustukselle, joka innostuu siitä, ja lopulta he päätyvät yhdessä lomamatkalle Amsterdamiin kirjailija Van Houtenin jäljille.

Kirja imaisi minut mukaansa niin, että luin sen muutamassa illassa. Nuorten dialogi on nasevaa ja uskottavaa. Olen edelleen hämmentynyt, miten nelikymppinen mieskirjailija pystyy kirjoittamaan niin elävästi 16-vuotiaan syöpäsairaan teinitytön elämästä ja ajatuksista. Tähtiin kirjoitettu virhe onnistuu ensin naurattamaan, sitten herättämään ajatuksia ja lopulta nostattamaan tipan silmäkulmaan. Kun on kyse kahdesta vakavasti sairaasta nuoresta, ’happily ever afteria’ ei ole luvassa. Silti – ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani.

Subjektiivinen tuomio: *****

Kirja pääsee mukaan myös Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle.

John Green
The Fault in Our Stars

Penguin Books 2013
313 sivua

Lappalainen & Rönns: Nakki lautasella

nakkilautasella

”Aleksi huomaa pari sikaa, jotka ovat muista erillään omassa karsinassaan. Niiden selkään on maalattu violetit viivat.
’Hei, joku on maalannut noihin graffitit’, hän hihkuu.
’Ne ovat vain vähän kipeänä, ja merkistä ne on helppo tunnistaa’, Emilian isä kertoo. — Isä lääkitsee siat. 
’Kyllä se siitä.'”

Nakki lautasella – Mistä ruoka tulee on tietokirjailija Elina Lappalaisen kirjoittama ja Christel Rönnsin kuvittama lastenkirja, joka kertoo tavallisesta suomalaisesta maataloustuotannosta. Tiedättehän ne söpöt lastenkirjat, joissa korkeintaan kolme kanaa kotkottaa maatilan pihalla ja yksi possu löhöää onnellisesti mudassa? Nakki lautasella ei ole sellainen, onneksi.

Kirjassa seikkailevat Emilia ja Aleksi, jotka pääsevät eräänä päivänä Emilian eläinlääkäri-isän mukaan tarkastuskierrokselle. He käyvät luomumaitotilalla, sikatilalla, häkkikanalassa ja broileritilalla. Tutuiksi tulevat niin lypsyrobotti, vasikan nupouttaminen kuin emakkohäkitkin. Tarinan välissä on tietosivuja eri eläimistä ja niiden elämästä ja oloista. Kirjassa korostetaan eläinten hyvän kohtelun tärkeyttä. Lopussa lapset pohtivat, pitäisikö heidän nyt ryhtyä kasvissyöjiksi.

’Jotkut tekevät niin’, isä vastaa. ’Sinunkin luokallasi on varmaan monta kasvissyöjää. Mutta lihaa voi syödä myös vähemmän. Ja kaupassa on hyvä pysähtyä miettimään, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa’, hän jatkaa.

nakki lautasella aukeama
Kananmunia ja niiden anatomiaa.

Lappalainen onnistuu tekemään saman kuin palkitun Syötäväksi kasvatetut -kirjankin kanssa: hän kirjoittaa suomalaisten maatilojen arjesta realistisesti ja kiihkottomasti. Nakki lautasella -kirjassa hän tekee sen vielä lapsille sopivalla tavalla. Eläinten tappamisella ei mässäillä, mutta sitä ei myöskään peitellä. Mielestäni on hienoa, että vihdoin tällainen tietopaketti ruoantuotannosta on tehty lapsillekin. Kirjan kruunaa Christel Rönnsin sympaattinen kuvitus.

nakki lautasella aukeama
Emakkohäkki ja söpöjä pikkupossuja.

Kirjasta oppi itsekin uusia asioita. Nytpä tiedän senkin, miten kana pissaa vai pissaako se lainkaan :D (Miten olen voinutkaan elää ilman tätä tietoa.) Jos itsellä olisi lapsia tai kummilapsia, Nakki lautasella lähtisi varmasti ostoskoriin. Nyt sain sen mukavasti lainattua kirjastosta ihan ensimmäisten joukossa.

Nakki lautasella pääsee mukaan myös Lukuhaasteeseen 2015 kategoriassa Vuonna 2015 ilmestynyt kirja. Varsin tuore se onkin, sillä julkkarit olivat vasta viime viikolla.

Subjektiivinen tuomio: *****

Elina Lappalainen: Nakki lautasella
Kuvitus Christel Rönns
Tammi 2015
48 sivua

J. R. R. Tolkien: Sormuksen ritarit

sormuksenritarit

Voikohan Taru Sormusten Herrasta -sarjasta enää kirjoittaa edes mitään uutta? Suurin osa tietää tarinan juonen ja on vähintäänkin katsonut Peter Jacksonin eeppiset elokuvasovitukset. Halusin kuitenkin raapustaa vähän ylös fiiliksiäni lukukokemuksesta, joten tässä sitä ollaan.

Tämä oli nyt toinen kerta, kun luin Sormuksen ritarit kokonaisuudessaan. Ensimmäisen kerran luin koko trilogian läpi joskus reilu 10-vuotiaana, koska isäni oli sitä mieltä että minun täytyi lukea kirjat läpi ennen kuin sain katsoa ne (silloin vasta ilmestyneet) leffat. Siinä olikin sitten motivaatiota kerrakseen.

Asiaan. Sain tosiaan luettua läpi satoja sivuja kyseistä fantasiatrilogiaa, ja siitä lähtien olen voinut ylpeänä sanoa, että minä olen muuten lukenut oikeasti ne kirjatkin. Yllättävän harva meinaan on. Ongelmana oli, että kirjat olivat pitkäpiimäisen tylsiä, eivätkä hahmot tuntuneet pääsevän oikein minnekään. Kymmenen viime vuoden aikana olen yrittänyt aloittaa kirjat uudestaan moneen kertaan, mutta jämähtänyt aina ensimmäiseen osaan suunnilleen sivulle sata. Ostin jopa kaikki kolme kirjaa pokkareina syksyn 2013 kirjamessuilta, koska sitten ainakin ehtisin lukea ne. Edellisellä kerralla olin ylittänyt kirjaston uusimiskaton, koska en saanut luettua niitä puolessa vuodessakaan.

Niinhän siinä sitten kävi, että kirjat makasivat hyllyssä puolisentoista vuotta, kunnes ehkä viikko sitten tuli sellainen olo että no nyt. Tartuin Sormuksen ritareihin ja yllätyksekseni ahmaisin sen muutamassa päivässä. Sehän on todella hyvä kirja! Olen vieläkin ihan fiiliksissä tästä. On totta, että kirjan hahmoilla kestää edelleen hirveän kauan päästä yhtään mihinkään, mutta jotenkin se ei enää haittaa. Mieluusti viipyisin Tolkienin luomassa maailmassa pidempäänkin.

Taru Sormusten Herrasta on ehkä ainoa kirjasarja, jota lukiessa mielessäni seikkailevat itse kuvittelemieni hahmojen sijaan elokuvien näyttelijät. Olen katsonut leffat niin monen monta kertaa, että Aragorn kerta kaikkiaan on Viggo Mortensen ja Frodo Elijah Wood. Mutta olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin elokuva on seurannut kirjaa. Paljon on trimmailtu, mutta mitään erityisen oleellista ei ole jäänyt pois. Suurimpia eroja on tarinan aikaskaala: kirjassa Frodo jää tosiaan Bilbon synttärien jälkeen Kontuun hengailemaan pariksi vuosikymmeneksi sormuksen kanssa, eikä pariksi viikoksi niin kuin elokuva antaa ymmärtää. Ja Aragornkin on erittäin hyvin säilynyt melkein satavuotias.

Kaiken kaikkiaan sekä elokuvat että kirjat ovat todella hyviä. Ne sopivat vain vähän eri tarkoituksiin. Kirja tietenkin syventää paljon elokuvasta tuttua maailmaa, jos näin voi sanoa. Monet asiat aukeavat paljon paremmin, kun tarinan taustat kerrotaan. Jos jokin asia hieman huvittaa, niin ehkä se että tarina on täynnä miehiä. Koko ensimmäisessä kirjassa taisi olla kokonaista kolme nimeltä mainittua naishahmoa, jotka puhuivat jotain: Tom Bombadilin ihastuttavan kaunis vaimo Kultamarja, Aragornin ihastuttavan kaunis on-off-tyttöystävä Arwen (vai puhuikohan hän sittenkään mitään?) ja ihastuttavan kaunis haltiavaltiatar Galadriel. Onneksi jatko-osissa tutustutaan myös Eowyniin, vaikka hänenkin ansionsa on lähinnä siinä että hän teeskentelee olevansa mies.

Joka tapauksessa tämä oli ehdottomasti uudelleenlukemisen arvoinen kirja, ja siirryinkin innokkaasti suoraan Kahteen torniin. Sormuksen ritarit pääsee myös Lukuhaasteen listaan kategoriassa Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä.

Subjektiivinen tuomio: *****

J. R. R. Tolkien
Taru Sormusten Herrasta 1: Sormuksen ritarit
Suom. Kersti Juva ja Eila Pennanen

WSOY pokkari 
668 sivua