Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

Kaikki alkoi siitä, kun leikkasin hiukset tallissa mohmanharjasaksilla ilman äidin lupaa.

En ole aiemmin lukenut Siiri Enorannan kirjoja, mutta tänä vuonna ilmestynyt nuortenkirja Tuhatkuolevan kirous houkutteli tarttumaan hienolla kannellaan. Monet bloggaajat ovat jo kirjoittaneet kirjasta, ja luku-urakkani jälkeen kirja voitti myös Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sanoisin, että ihan aiheesta!

Kirja kertoo nuoresta Pausta, joka elää rauhallista elämää Sisintrassa perheensä kanssa. Kun tyttö leikkaa vuosia kasvattamansa tukan, hänen äitinsä kauhistuu enemmän kuin olisi normaalia. 14-vuotiaana Pau saakin sitten kutsun Magia-akatemiaan, ja saa tietää että hänellä on taikavoimia isoveljensä tapaan. Letin leikkaaminen osoittautuu isoksi virheeksi, sillä tässä taikamaailmassa noidat taikovat hyödyntäen omasta kehosta saatavaa materiaalia kuten hiuksia ja ihokarvoja.

Magia-akatemia ei ole ainoa asia, jota Paun vanhemmat salaavat, ja aika pian alkaakin tapahtua.  Sen enempää juonesta ei viitsikään paljastaa. Minut kirja onnistui yllättämään monta kertaa, kun kuvittelin juonen kulkevat tiettyyn suuntaan. Vaikka tarina kulkee vääjäämättä kohti ”suurta lopputaistelua”, mikään ihan perinteinen maailmanpelastuskirja ei ole kyseessä.

Enorannan luoma fantasiamaailma on virkistävän erilainen verrattuna miekka & magia -tyylisiin keskiaikasaagoihin. Magia-akatemiassa professoreineen ja taikuuden periaatteessa on tiettyjä pottermaisia piirteitä, mutta erojakin on runsaasti. Esimerkkinä vaikkapa tuo aiemmin mainittu ruumiinosien käyttö taikomismateriaalina – karvojen lisäksi esimerkiksi kuukautisveri käy tarkoitukseen. Harvoin tulee vastaan nuortenkirjan päähenkilöä, joka kadehtii toisen tytön tuuheita säärikarvoja, tai poikaa joka onnittelee tyttöä kuukautisten alkamisesta! Hahmot suhtautuvat sukupuoleen ja seksuaalisuuteen luontevasti, ja kirja sisältää myös taitavasti ja sopivan herkästi kirjoitetun seksikohtauksen.

Kirjan henkilöhahmot ovat persoonallisia ja heihin on helppo kiintyä tarinan aikana. Erityisen kiinnostavia hahmoja ovat Paun taidemaalariäiti, josta paljastuu kirjan edetessä yllättävä puolia, sekä mystinen Nubya tuhatkuoleva, jonka mukaan kirja on nimettykin. Ainoa hämmennykseni koskee päähenkilö Pauta, joka tuntuu jostain syystä 14 vuoden ikäänsä nuoremmalta (heräävästä seksuaalisuudesta huolimatta). Paikoitellen ajatuspuheen tason perusteella tuli mieleen melkeinpä Kiepaus-romaanin kahdeksanvuotias päähenkilö.

Kaiken kaikkiaan Tuhatkuolevan kirous on kuitenkin ehjä ja yllättävä kokonaisuus ja kiinnostava tapaus, johon kannattaa tutustua. Viisi tähteä täältä!

Subjektiivinen tuomio: *****

Kirja pääsee vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Siiri Enoranta
Tuhatkuolevan kirous
WSOY 2018
443 sivua

Gretchen Rubin: The Happiness Project

All these thoughts flooded through my mind, and as I sat on that crowded bus, I grasped two things: I wasn’t as happy as I could be, and my life wasn’t going to change unless I made it change. In that single moment, with that realization, I decided to dedicate a year to trying to be happier.

Käsittämätöntä mutta totta, The Happiness Projectin lukeminen kesti minulla kuusi vuotta. Ostin pokkarin heräteostoksena, ja olen aloittanut lukemaan sitä monta kertaa. Jotenkin kirja on aina jäänyt, vaikka se on inspiroiva ja mielenkiintoinen. Tänä vuonna päätin vihdoin tarttua itseäni niskasta kiinni ja siirtää onnellisuusprojektin lukemattomien kirjojen pinosta luettujen joukkoon. Ja onnistuin siinä, jes!

Gretchen Rubin on New Yorkissa perheensä kanssa asuva kirjoittaja. Hän on hyvätuloinen, terve ja hänellä on paljon ystäviä ja mukavat sukulaiset. Jokin kuitenkin mättää – hän ei koe arjessa olevansa niin onnellinen kuin voisi olla. Niinpä Rubin kokee klassisen valaistumisen, tarttuu toimeen ja päättää aloittaa vuoden mittaisen onnellisuusprojektin. Ja kirjailijana luonnollisesti kirjoittaa kokemuksesta kirjan.

Lähtökohdat kuulostavat varsin etuoikeitetuilta, ja sitä ne toki ovatkin. Rubin aloittaa etsimällä tietoa siitä, mitä onnellisuus ylipäätään on. Hän myös pohtii monessa kohdassa projektin saamaa kritiikkiä ja kysymyksiä, mutta päätyy lopulta siihen että on okei pyrkiä onnellisuuteen. Onnellisen ihmisen on helpompi auttaa muita, ja levittää hyvää ympärilleen.

Käytännön tasolla Rubin jakaa projektinsa kuukauden mittaisiin jaksoihin ja antaa jokaiselle kuukaudelle oman teeman sekä arjen tavoitteita. Onnellisuusprojekti alkaa tammikuussa energia-teemalla (”mene nukkumaan aikaisemmin, liiku enemmän, organisoi, taklaa ärsyttävät pikkuhommat”) ja jatkuu avioliittoon, työhön, vanhemmuuteen, vapaa-aikaan, ystävyyteen, rahaan, hengellisyyteen, kirjoihin, keskittymiseen ja asenteeseen keskittyvillä kuukausilla. Joulukuussa Rubin yrittää toteuttaa yhtä aikaa kaikkien aiempien kuukausien tavoitteita.

Kirjassa jokainen kuukausi on oma lukunsa, jossa Rubin kertoo edistyksestään. Projekti vaatii kovaa työtä ja itsehillintää, mutta vähitellen Rubin todella huomaa tulevansa onnellisemmaksi ja löytää paljon uusia kivoja juttuja elämäänsä. Olennaista on määritellä ne asiat, jotka lisäävät omaa tyytyväisyyttä, pilkkoa ne tavoitteiksi ja sitten pysyä niissä.

Kirja sisältää käytännöllisiä ohjeita omankin onnellisuusprojektin toteuttamiseen. Koska eri asiat tekevät eri ihmiset onnellisiksi, myös jokaisen projekti on omanlaisensa. Pureskelun arvoisia ovat myös Rubinin itselleen kirjaamat kaksitoista käskyä (kuten ”Do what ought to be done” ja ”Be Gretchen”) sekä aikuisuuden salaisuudet (kuten ”You can choose what you do; you can’t choose what you like to do”). Asiat, joista muut nauttivat, eivät välttämättä ole sinulle hauskoja, ja se on ihan okei.

Minulle kirjan lukeminen oli antoisaa ja hauskaa, koska tunnistin Rubinista samanlaisen järjestelmällisen suorittajaihmisen jollainen itsekin olen. Listojen tekeminen on parasta, ja kaikesta voi aina tehdä itselleen projektin. Olen monesti kirjaa lukiessani luonnostellut myös omaa vuoden mittaista onnellisuusprojektiani, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi toteuttaa sitä. The Happiness Project herättänee lukijoissa tunteita suuntaan ja toiseen, mutta minulle se oli inspiroiva lukukokemus, ja varmasti palaan kirjaan myöhemminkin.

Subjektiivinen tuomio: *****

Gretchen Rubin
Happiness Project
Harper 2009
377 sivua

Tittamari Marttinen: Lasten matkaopas Eurooppaan

Etsikää internetistä tietoa maasta ja kaupungista, sen tavoista, ruuista, historian tapahtumista ja nähtävyyksistä. Mitä erikoisuuksia siellä on? Millaisia paikkoja kuvissa on? Voiko siellä tehdä jotain sellaista, mitä ei ole tehnyt aiemmin? Kuunnelkaa paikallista musiikkia tai lukekaa yhdessä sinne sijoittuvia lastenkirjoja.

Tänä vuonna ilmestynyt Lasten matkaopas Eurooppaan on ensimmäinen lapsille suunnattu matkakirja, jonka muistan lukeneeni. Ylipäätään niitä ei taida olla suomeksi kovin paljon. Tittamari Marttisen teoksessa näkökulmahahmona kulkee nuori innostunut matkailija Lenni, joka esittelee kiinnostavia eurooppalaisia kohteita lapsen silmin.

Kirja esittelee yhteensä 18 kaupunkia 16 eri maasta. Mukana ovat tunnetuimmat pääkaupungit Lontoosta Pariisiin ja Roomaan, mutta myös hieman eksoottisempia kohteita, kuten Sarajevo, Sibiu, Reykjavik ja Valletta. Omat lukunsa ovat saaneet myös naapurimme Tallinna ja Pietari. Tukholmaa ei jostain syystä ole mukana, vaikka se kuuluu varmasti monen lapsiperheen kestosuosikkeihin.

Jokaisesta kaupungista on poimittu kiinnostavia kohteita, elämyksiä ja ruokia koettavaksi reissulla sekä esitelty paikallisia tapoja. Lapsinäkökulmasta huolimatta kirja ei ole pelkkää lelumuseota, vaan mukana on paljon kiinnostavia kohteita kaiken ikäisille. Lontoosta nostetaan esille esimerkiksi National Gallery, Sherlock Holmes-museo, vanhat kartanot, British Museum, puistot ja polkuveneily, paperikaupat, Science Museum, Natural History Museum, Covent Garden, kuuluisa jäätelöbaari, National Portrait Gallery, Britannian kansalliskirjasto, englantilainen aamiainen, Roald Dahl-museo kaupungin ulkopuolella sekä Harry Potter -studiot. Kuulostaa matkalta minun makuuni!

Opas sisältää kivat piirroskuvitukset Anne Stoltilta, mutta valokuvat ovat pääosin Colourbox.comista. Kiinnostaisi tietää, minkä verran kirjailija itse on matkustellut paikoissa. Miinusta tulee muutamasta silmään pistävästä virheestä – Barcelonan Sagrada Familiasta on tullut Sacrada Familia ja Berliinin pääkatu Unter den Linden on kirjassa Under der Lintern.

Joka tapauksessa kirja on kiva ja innostava, ja sen lukeminen herättää pahan matkakuumeen. Pidin kovasti myös näkökulmasta: Lasten matkaopas Eurooppaan kannustaa oikeasti tutustumaan matkakohteisiin ja paikalliseen elämään. Se varmasti houkuttelee lapsiakin mukaan kiinnostaviin kulttuuri- ja historiakohteisiin. Seuraavan kerran kun suuntaan itse reissuun johonkin kirjan kaupungeista, selailen taatusti tästä kiinnostavat tärpit läpi.

Ainoa mitä olisin matkailualaa opiskelleena kirjaan vielä kaivannut, on pieni herättelevä luku vastuullisesta matkailusta. Fiktiivinen Lenni-päähenkilö matkustaa ”koko ajan”, mikä on tietysti olennaista että kaikki paikat voidaan käydä läpi. Mutta millaisia ympäristövaikutuksia jatkuvalla matkustelulla oikeasti on? Mitä vaihtoehtoja on lentämiselle? Miten kuormittaa paikallista ympäristöä mahdollisimman vähän? Teema tulee olemaan vielä nykyistäkin ajankohtaisempi, kun tämän päivän lapset kasvavat.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Entisen itäblokin maasta kertova kirja. Sainpas senkin kohdan rastittua!

Subjektiivinen tuomio: *****- 

Tittamari Marttinen
Lasten matkaopas Eurooppaan
Avain 2018
241 sivua