Arvostelukappale

Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia

”Asetetaanpa perinteinen asetelma toisin päin.
’Mä haluan lapsia.’
Pieni tauko. Hämmennys.
’Miksi?’
’Olen vain aina halunnut lapsia.’
’Kyllä sun mieli kuule vielä muuttuu.’”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Nefertiti Malatyn kirja Ei äitimateriaalia tarjoaa kattavan tietopaketin vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Faktaosuuden lisäksi se sisältää kahdeksantoista vapaaehtoisesti lapsettoman naisen tarinat. Pariskuntia ja perheitä varten rakennetussa yhteiskunnassa vapaaehtoinen lapsettomuus on edelleen kummallista. Jos nainen ei halua lapsia, hän joutuu todennäköisesti selittämään miksei. Äidiksi tulleet naiset joutuvat harvemmin puolustamaan valintaansa.

Myönnän, etten olisi tarttunut kirjaan pelkän ulkoasun perusteella. Kannen maalaus, fonttivalinnat ja taitto antavat kirjasta kotikutoisen vaikutelman, vaikka kustantajana onkin Reuna. Kun sain tarjouksen arvostelukappaleesta, sisältö vakuutti kuitenkin sen verran, että tartuin siihen. Kirja osoittautui hyväksi teokseksi tärkeästä aiheesta. Suomessa ei ole aiemmin ilmestynyt vastaavia kirjoja.

Ei äitimateriaalia käsittelee vapaaehtoista lapsettomuutta monipuolisesti: historian kautta, biologian ja eläinkunnan näkökulmasta ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Kirjasta löytyy niin yleisimpiä syitä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen kuin kokoelma legendaarisia lausahduksia, joita lapsettomat saavat usein kuulla. ”Se on eri asia sitten, kun se on oma!”

Suurimman osan sivuista haukkaavat kuitenkin VELA-naisten tarinat, joissa he kertovat elämästään. On taiteilijoita, lasten ja eläinten kanssa työskenteleviä, kirjailija, muusikko, liikunnanohjaajia, sairaanhoitaja, ohjelmistoarkkitehti, asiakkuusjohtaja, eläkeläinen. Naiset ovat eri-ikäisiä ja erilaista taustoista, mutta monissa tarinoissa on myös yllättävän samankaltaisia piirteitä. Osa on tiennyt aina ettei halua lapsia, osalle vakaumus on valjennut vanhempana.

Pienistä tekstivirheistä huolimatta päädyin antamaan kirjalle viisi subjektiivista tähteä. Kaiken kaikkiaan Ei äitimateriaalia on lämminhenkinen ja tärkeä kirja, joka auttaa ymmärtämään vapaaehtoista lapsettomuutta ilmiönä. Toivon, että kirjan lukisivat erityisesti sellaiset ihmiset, jotka tykkäävät kysellä tutuilta ja tuntemattomilta että milloinkas teille tulee lapsia. (Pieni neuvo: Älkää kysykö.)

Subjektiivinen tuomio: *****-

Nefertiti Malaty
Ei äitimateriaalia
Reuna 2018
194 sivua

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

”Hän kertoo minulle jostain ystävästään, naisesta, jolla ei koskaan ollut ketään mutta jolla nyt on joku. Kuulen tällaisia tarinoita usein.
’Minä muuten lähetin hakemuksen sinne radioon’, sanon.
’No niin!’ Aapeli vastaa ja nousee lähteäkseen. Työt kutsuvat.
’He eivät olleet kiinnostuneet minusta.’
’Höh’, Aapeli sanoo. ’Ensi kerralla sitten.’”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

On ollut mielenkiintoista lukea muiden arvioita Sisko Savonlahden esikoiskirjasta Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Osa ei ole löytänyt teoksesta juurikaan kosketuspintaa, ja osa tykkää valtavasti. Alun perin suhtauduin epäilevästi näin hehkutettuun kirjaan, mutta luettuani jonkun arvioista tajusin, että tämähän täytyy lukea. Ja nyt kuulun jälkimmäiseen porukkaan.

Kirja koostuu episodimaisista luvuista nuoren helsinkiläisnaisen elämästä. On epätoivoista työnhakua, on urahaaveita, on ulkopuolisten odotuksia ja itsensä etsimistä. On Tinder-treffejä, on poikaystävä, on entinen poikaystävä. On elämässään edenneitä ystäviä ja suorasanaisia sukulaisia. Välillä on rahaa, useimmiten ei. On matka New Yorkiin. On sipsejä ja epäonnistunut sipsilakko ja sipsejä ja juuri oikealla tavalla sekoitettua valkosipulidippiä. On psykologikäyntejä ja yritys saada oma elämä hallintaan.

”Emme ehdi puhua pidempään, koska Teemun täytyy osallistua Skype-palaveriin New Yorkin -pomonsa kanssa. Se korostaa joutenoloani, joten avaan Oikotien ja Molin sivut toivoen, että jommassakummassa niistä olisi työpaikkailmoitus, joka puhuttelisi minua. Niin ei käy. Ilmoituksissa haetaan tänäänkin avarakatseisia ihmisiä, jotka osaavat ’kiteyttää olennaisen isosti’, hallitsevat B2B-markkinoinnin ja viihtyvät epämukavuusalueellaan.”

Vaikka minulla ja nimettömäksi jäävällä minäkertojalla ei samanlainen elämäntilanne olekaan, tarina vei mukanaan ja samaistuin täysillä kolmikymppisen kaupunkilaissinkun elämään ja tuskaan. Savonlahden tyyli on lakonista, purevaa ja oivaltavaa. Tässä kirjassa ei pelasteta maailmaa, vaan eletään millenniaalien arkea ensimmäisen maailman ongelmilla höystettynä. Monessa kohdassa vain nauroin, sillä niin tuttuja tietyt asiat ovat. Tässäkö se aikuisuus nyt sitten on?

Ja ei, en aio kuvittaa tätä postausta tai Twitter-jakoa tai Instagram-kuvaa sipseillä. Tosin huomasin vasta tätä kirjoittaessani että myös romaanin KANNESSA on sipsejä. En valitettavasti jaa päähenkilön intohimoista suhdetta sipseihin, mutta dippiin suhtaudumme samalla hartaudella.

Subjektiivinen tuomio: *****

Sisko Savonlahti
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018
304 sivua

Erika Vik: Nefrin tytär

”Aleia makasi ikkunarivistön eteen kannetulla vuoteellaan ja tuijotti turhautuneena hyttinsä seiniä. Hän vihasi noita puupanelointeja, tuota kiiltävän valkoiseksi lakattua kattoa, ryhdikkäitä huonekaluja ja joka ikistä aseilinlasista yksityiskohtaa, jota ei saanut murskatuksi. Hän vihasi sitä, että oli edelleen keskellä avomerta eikä keksinyt ainuttakaan toteuttamisen arvoista suunnitelmaa, joka auttaisi hänet pois tästä tilanteesta.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Erika Vikin kunnianhimoinen, noin 1500-sivuinen fantasiatrilogia saa päätöksensä viimeisessä osassa Nefrin tytär. Kannattaa lukea myös arvioni aikaisemmista kirjoista Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä. Tämä teksti sisältää joitain paljastuksia kahdesta ensimmäisestä kirjasta.

Siinä missä ensimmäinen kirja oli aika perinteinen matkakertomus fantastisilla elementeillä kuorrutetun mantereen poikki, toinen osa oli ehjempi kokonaisuus Aleian ja Corildonin vierailusta Seleesiassa ja Aleian lumouksen selvittämisestä. Tulilintujen ja seleesien välille syttyy sota, ja useat mystiset tahot etsivät Aleiaa. Lukija ei voi tietää, kenen aikeet ovat hyvät ja kuka on vaarallinen.

Kolmannessa osassa tarina hajoaa taas moneen osaan, kun Aleia on siepattu ja muutkin keskeiset hahmot ovat erillään toisistaan. Tarina lähtee liikkeelle hitaasti, kun näkökulmahenkilö ja sijainti vaihtuu joka luvussa. Asiaan päästään vasta reilun sadan sivun jälkeen.

Pääsemme kuitenkin vihdoin Aleian lumouksen kimppuun ja saamme tietää, mistä se on peräisin. Kun tarina pääsee käyntiin, tietoa kaadetaan lukijan päälle aimo annos, ja Kaksosaurinkojen fantasiamaailmasta paljastuu paljon täysin uusia juttuja. Steampunk-vivahteet tekevät taas vahvan paluun, ja mukana on modernejakin elementtejä kuten sähköä.

Kirjassa esitellään paljon uusia henkilöitä, joilla on kaikilla oma intressinsä Aleian suhteen. Aleia joutuu jatkuvasti epäilemään, keneen voi luottaa. Hahmojen luonteet jäävät kuitenkin toiminnan jalkoihin. Valloittava Corildon ei ehdi juurikaan päästää viehätysvoimaansa esille, mikä on suuri harmi. Aiemmin ärsyttävä Mateo on sen sijaan paljon järkevämpi, vaikka hengaileekin mukana lähinnä ylivoimaisen lukkojenavauskykynsä takia. Toisessa osassa pitkään pohjustetut herkulliset seleesihahmot, kuten Mathyana, Tigran ja Matius, saavat vain vähän palstatilaa ja tarina tuntuu jäävän heidän osaltaan melkein kesken.

Aleian taustan paljastamista on venytetty kahden pitkän kirjan verran, ja kolmannessa osassa kaikki rysähtää päälle kerralla. Halusin kovasti tietää miten tarina loppuu, ja paahdoin kirjan läpi parissa päivässä. Osan hämmentyneestä lukukokemuksesta voi varmasti pistää senkin piikkiin. Minulle jäi kuitenkin olo, että paljastuvia asioita olisi voinut pohjustaa enemmänkin aiemmissa kirjoissa. Loppuratkaisu kasvaa lähes eeppisiin mittoihin, mutta se oli aika erilainen kuin odotin. (Pieni höh!)

Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty ja tarina saanut arvoisensa päätöksen, mutta Seleesian näkijän koukuttavuutta kirjassa ei ollut. Trilogia oli mukava lukea, mutta jäi epätasaiseksi kokonaisuudeksi – jokainen kirja oli niin erilainen. Toinen osa on edelleen lempparini näistä.

Vahvana teemana trilogiassa kulkee rasismi (”lajismi”) ja erilaisuuden hyväksyminen. Nefrin tyttäressä ilmapiiri on kiristynyt, ja seleesit ovat selkeästi epätoivottuja vieraita ihmisten mantereella. Monet pitävät heitä yksiselitteisesti raakalaismaisena rotuna. Heitä pysäyttämään pystytetään muuri ja aloitetaan monimutkaiset maahantulotarkastukset. Samat ennakkoluulot koskevat myös tulilintuja, joita monet pitävät pelkkinä eläiminä. Vertaus nykyajan maahanmuuttokysymyksiin ja vihapuheeseen on selkeä, ja siinä suhteessa kirja tuokin teemaa ansiokkaasti näkyville.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Erika Vik
Nefrin tytär
Gummerus 2018
560 sivua