Rosamund Young: Lehmien sielunelämä

Lehmät ovat yksilöitä, kuten myös lampaat, siat ja kanat ja nähdäkseni kaikki planeetan olennot, olivatpa ne miten vähäpätöisiä, tutkimattomia tai sivuutettuja tahansa. Sanoisin, että harva ihminen lähtee kiistämään yksilöllisyyttä, kun kysymys on kissoista, koirista ja hevosista.

Rosamund Young ylläpitää Cornwallissa luomutilaa, jossa asustelee lehmiä, lampaita, kanoja ja sikoja. Miten tuotantoeläimet käyttäytyvät, kun ne saavat elää suhteellisen vapaasti? Tähän vastaa Lehmien sielunelämä. Young on koonnut kirjaan kertomuksia erityisesti lehmistään, mutta myös muut eläimet pääsevät välillä parrasvaloihin.

Kirja korostaa eläinten yksilöllisyyttä. Kuten alun lainauksesta käy ilmi, pidämme selvänä että lemmikkikissamme ja -koiramme ovat yksilöitä, mutta sama käsitys ei ulotu lehmiin, lampaisiin, sikoihin tai varsinkaan kanoihin. Lehmätkin luovat vahvoja kiintymyssuhteita toisiinsa ja osaavat pyytää tarvittaessa apua ihmisiltä. Isossa karjalaumassa törmää moniin erilaisiin luonteisiin, ja kaikenlaisia sattumuksia tapahtuu.

Lehmien sielunelämä on kivaa välipalalukemista, mutta ei herättänyt suurta wau-efektiä. Tarinat ovat sympaattisia, mutta järjestys on hajanainen ja tajunnanvirtamainen. Lehmiä on niin paljon, että nimet unohtuvat ja niiden väliset suhteet (kuka oli kenenkin äiti ja kaveri ja sukulainen) jäävät välillä epäselviksi. Jäin väkisinkin miettimään, onko mahdollista pitää tällainen luomutila tuottavana. Yhtä kaikki Youngin tilan eläimillä vaikuttaa olevan todella hyvät olot, ja siitä voisi ottaa mallia muuallekin.

Subjektiivinen tuomio: ***

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Rosamund Young
Lehmien sielunelämä
Suom. Tero Valkonen

Bazar 2018
141 sivua

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Aikaa kului ja muistivihkoni täyttyivät. Sitä mukaa kuin orgaanisen kemian salat avautuivat minulle, kokeeni muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi, ja koin suurta riemua saadessani selville mitä luonnosta saattoi niin pienellä vaivalla saada.
Erityisen paljon rakastin myrkkyjä.

Alan Bradleyn kehuttu dekkari on ollut jo pitkään lukulistallani, ja sain sen hotkaistua kesällä. Tiesin jo etukäteen suositusten perusteella aika varmasti, että tulen pitämään kirjasta.

Piiraan makua makeaa on kuvattu Agatha Christien kirjojen tai Sherlock Holmesien tyyppiseksi, eikä päähenkilökään ole mikään tyypillisin dekkarihahmo. Hän on Flavia de Luce, 11-vuotias älykäs tyttö, joka rakastaa kemiaa ja on kiinnostunut erityisesti myrkyistä.

Eletään 1950-luvun Englannissa, ja Flavia asuu isossa Buckshaw’n kartanossa isänsä, kahden isosiskonsa ja palvelijoiden kanssa. Siskokset ovat jatkuvasti sotajalalla keskenään, ja Flavia juonii erilaisia kemiallisia kostoja isosiskojen pään menoksi.

Tavallinen arki kuitenkin keskeytyy, kun kartanon portailta löytyy kuollut lintu, jänkäkurppa, jonka nokkaan on pistetty postimerkki. Flavia kuulee vieraan miehen riitelevän isänsä kanssa myöhään illalla, ja seuraavaksi kyseinen mies löytyy ruumiina puutarhasta. Mistä mies on tullut, kuka hänet on murhannut ja miksi? Entä miten koko soppaan liittyvät piirakka ja postimerkit?

Koska poliisi ei vaikuta saavan mitään aikaiseksi, Flavia alkaa nuuskia asioita omin päin ja selvittämään murhaa, jonka juuret ulottuvatkin yllättävän kauas historiaan. Apunaan hänellä on terävät hoksottimet, se tosiasia ettei 11-vuotiasta tyttöä useinkaan oteta vakavasti, ja tietenkin kemia.

Arveluni osui oikeaan, sillä pidin kirjasta kovasti. Kirjalla kesti jonkin aikaa päästä vauhtiin, mutta kepeä historiallinen tunnelma, runsaat yksityiskohdat, riemastuttavat kielikuvat sekä selvitettävä mysteeri piristävät päivää kummasti. Bradleyn kieli ja sanavalinnat ovat vain niin huikeita, että olisi tehnyt mieli kirjoittaa joka toinen lause muistiin. Flavia ei ehkä ole kaikkein uskottavin 11-vuotias, mutta pikkuvanha kemisti on mitä mainioin hahmo.

Voihan kanaporejuoma! Oi Herra, suojele meitä kaikkia jotka uurastamme kokeellisen kemian viinitarhassa! Seuraavaksi otin korkin pullon suulta ja kaadoin eukalyptusveden lehtineen kaikkineen keltaisen keiton joukkoon. Sitten riisuin villatakkini, levitin sen hupuksi päälleni jotta huurut pysyisivät sen alla, ja hengitin kamferimaista, kanaisaa eukalyptushoyryä, ja saatoin melkein tuntea, miten jossain pääni räkäisissä onteloissa sinukset nostivat kädet pystyyn ja antautuivat. Oloni tuntui välittömästi paremmalta.

Liityn siis pidemmittä puheitta muiden suosittelijoiden kerhoon tämän kirjan osalta. Sarjassa on näköjään ehtinyt ilmestyä vaikka kuinka monta jatko-osaa, täytyy jossain vaiheessa tarttua niihinkin.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa selvitetään rikos.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Alan Bradley
Piiraan maku makea
Suom. Maija Paavilainen

Bazar 2014
388 sivua

Marie Kondo: KonMari – siivouksen elämänmullistava taika

konmariKonMari-menetelmä on mutkaton, fiksu ja toimiva tapa päästä eroon sekasotkusta ja epäjärjestyksestä. Aloita heittämällä tavaraa pois. Järjestä seuraavaksi tilasi täydellisen perusteellisesti ja yhtäjaksoisesti. Jos noudatat tätä strategiaa, et enää koskaan palaa epäjärjestykseen.”

KonMari on ollut minulla pitkään lukulistalla, ja olen lukenut sekä hehkuttavia arvioita että paljon kritiikkiä kirjaa kohtaan. Ennakkoasenteeni oli suhteellisen kriittinen. KonMari onnistui kuitenkin yllättämään positiivisesti, vaikka suhtaudunkin sen periaatteisiin edelleen pienellä varauksella.

Marie Kondo on japanilainen siivousguru, joka on kehittänyt KonMariksi nimeämänsä menetelmän tavaroiden raivaamiseen. Hän tyrmää monimutkaiset ja asteittaiset siivousmenetelmät, ja antaa tilalle tasan kaksi vaihetta: ensin käydään joka ikinen tavara kodissa läpi, ja kysytään itseltä tuottaako esine mielihyvää vai ei. Jos ei, tavara heitetään pois. Jos esine säilytetään, toinen vaihe on etsiä sille kodista sille oma paikka ja laittaa se aina käytön jälkeen sinne takaisin. Näin kodissa säilyy järjestys vastaisuudessakin.

Ajatus tavaroiden karsimisesta pelkän fiiliksen perusteella ihmetyttää. Eihän kaikista tavaroistaan voi mitenkään saada ”mielihyvää”. Vai voiko? Menetelmä on todella raju, varsinkin jos on taipumusta luoda tavaroihin tiukkoja tunnesiteitä ja luopuminen on vaikeaa. Toisaalta ajatus myös kiehtoo. Kondo maalailee näkymää esimerkiksi kirjojen karsimisen jälkeen:

Kuvittele, millaista olisi, jos sinulla olisi hyllyn täydeltä pelkästään rakkaita kirjoja. Eikö olekin kiehtova mielikuva? Voiko kirjojen ystävällä enää suurempaa onnea olla?

Periaate toimii varmasti hyvin vaatteiden, kenkien, asusteiden, kosmetiikan, koriste-esineiden, kirjojen ja sen sellaisten kanssa. Luulen kuitenkin, että jokaisessa kodissa on joitain pakollisia asioita, jotka eivät tuo erityistä mielihyvää. Vakuutuspapereista ja tärkeistä asiakirjoista Kondo joutuu myöntämään itsekin, etteivät ne tuota hänelle hyvää mieltä, mutta ne on silti pakko säilyttää.

Kirja on itsessään helppolukuinen ja hyvin jäsennelty. Kondo kertoo omasta nuoruudestaan ja kuinka alun perin innostui tavaroiden järjestelystä. Hän tunnustaa myös tehneensä paljon virheitä, esimerkiksi heittäneensä perheenjäsensä tavaroita salaa pois. Tekstistä paistaa kuitenkin itsevarmuus – Kondo uskoo oman nykyisen järjestelmänsä toimivuuteen ja paremmuuteen.

Kondo on sitä mieltä, että kodin järjestys vaikuttaa myös kaikkeen muuhun elämään. Hän kertoo asiakkaista, jotka ovat kodin siivoamisen jälkeen muuttaneet täysin elämänsä suuntaa ja alkaneet vihdoin tehdä sitä, mitä pitävät. Kirjan lopussa hän väittää, että varsinainen elämä voi alkaa vasta kun koti on raivattu – tästä voi olla montaa mieltä.

Itse olisin kaivannut edes jonkinlaista näkökulmaa tavaroiden poistamiseen. KonMari-menetelmässä tavaran karsiminen päättyy yksinkertaisesti ”pois heittämiseen”. Itse olen ainakin huomannut, ettei tavaroiden karsiminen kotoa ole sinänsä vaikeaa, vaan loppusijoituspaikan keksiminen niille. Kirpparille, kierrätykseen, lahjoitukseksi, keräykseen vai jonnekin muualle? Käyttökelpoisen kaman kerääminen jätesäkkeihin ja heittäminen roskiin tuntuu aika ankealta.

Kirjassa näkyy taustalla myös shintolainen ajattelu. Kondo suhtautuu esineisiin kuin ne olisivat elollisia olioita: niitä pitää kiittää hyvin tehdystä työstä ja laukku pitää töiden jälkeen tyhjentää jotta sekin saa levätä. Hän kertoo aina tervehtivänsä uuden asiakkaansa kotia polvistumalla eteiseen ja esittelemällä itsensä ja työnsä. Näin kodin järjestely sujuu hänen mukaansa helpommin. Kondo ei kuitenkaan sinänsä tuputa filosofiaansa, kunhan vain kertoo miten toimii.

Itse en aio alkaa juttelemaan kamoilleni tai polvistumaan eteiseen, mutta tavaran arvostaminen on mielestäni hyvä periaate. Jonkinlaista kevytversiota KonMarista voisin kokeilla, ja käydä esimerkiksi kirjahyllyni Kondon periaatteiden avulla läpi. Hylly täynnä pelkästään rakkaita kirjoja on varsin kiehtova ajatus.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

PS. Juteltiin kaverien kanssa KonMarin metodista ja eräs ystäväni kutsui sitä konmarinoinniksi. Alan ehdottomasti käyttää tätä termiä!

Subjektiivinen tuomio: ***½

Marie Kondo
KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika
Suom. Päivi Rekiaro

Bazar 2015
214 sivua