Gummerus

Erika Vik: Seleesian näkijä

”Kierrellessään Soleidan kauppakatuja yhtenä tuntemattomana kasvoja väkijoukossa Aleia tunsi vahvasti tehneensä niin usein. Hän oli irrallaan muista, pelkkä nimetön ohikulkija, jonka menneisyys oli yhdentekevä. Se tuntui helpottavalta.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kirjoitin noin vuosi sitten Erika Vikin esikoisteoksesta Hän sanoi nimekseen Aleia. Kirja vaikutti lupaavalta fantasiasarjan aloitukselta, mutta jäi mielestäni melko perinteiseksi matkakertomukseksi, jossa reissataan mantereen halki ja niitataan matkan varrella vihollisia. Annoin subjektiiviset kolme ja puoli tähteä ja totesin odottelevani sarjan toista osaa.

Seleesian näkijä odottelikin hyllyssäni puolisen vuotta, ennen kuin viimein tartuin siihen. Kannatti tarttua! Tarina vei minut vallan mukanaan. Kirja etenee edelleen varsin verkkaisesti, mutta nyt Dwyrin mantereelta on päästy Seleesiaan ja itse asiaan eli Aleian lumouksen selvittämiseen. Lukija pääsee sukeltamaan seleesien mielenkiintoiseen kulttuuriin ja tapaamaan Corildonin hurmaavan perheen sekä muita avainhahmoja (joilla on kaikilla virallinen nimi ja hellittelynimi, yritäpä olla menemättä sekaisin). Ensimmäisessä kirjassa vain ohimennen mainitut tulilinnutkin tulevat tutuiksi.

Mateon ja Esmen tarinalinjaa toisella mantereella edistetään vain lyhyesti lukujen välillä. Saamme tietää että he ovat edelleen kuvioissa mukana, mutta onneksi eniten keskitytään Aleiaan ja Corildoniin. Mateo on edelleen mielestäni kirjan ehkä rasittavin hahmo, enkä ollenkaan ymmärrä mitä Aleia näkee hänessä (vaikka kertoja sitä yrittää vähän avata). Eniten pidin Corildonista ja hänen räiskyvästä sisarestaan Tigranista.

Ensimmäisessä kirjassa Aleia oli vain muistinsa menettänyt tyttö, mutta hänestä paljastuu vähitellen lisää. Onneksi hän on kehittynyt muutenkin hahmona, eikä ole lainkaan enää ärsyttävä. Hän on oikeastaan pudonnut tarinassaan frodomaiseksi neutraaliksi päähenkilöksi, jonka näkökulmasta muiden henkilöiden tempauksia seurataan. Aleia on kuitenkin osa jotain paljon suurempaa, ja hänen menneisyydessään on vielä paljon salaisuuksia ratkottavana.

Nyt harmittaa että annoin ensimmäisen kirjan pois, vaikka se menikin hyvään tarkoitukseen eli järjestämääni kirja-arvontaan. Olisi hienoa kerätä hyllyyn koko sarja, plus Kaksosauringot-sarjan kannet ovat hienoimpia joita olen vähän aikaan nähnyt! Ehkä metsästän ensimmäistä osaa kierrätyskeskuksista tai kirjamessujen tarjoushyllystä. :D

Syksyllä 2018 ilmestyy trilogian kolmas osa Nefrin tytär, ja sitä odotan kyllä kovasti!

Sopivat kategoriat alkavat käydä vähiin, mutta tämä voi mennä vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteessa kategoriaan Kirjassa on lemmikkieläin (go Raakku!).

Subjektiivinen tuomio: ****½

Erika Vik
Seleesian näkijä
Gummerus 2017
613 sivua

Katie Kirby: Kuppi nurin – Kirja epätäydellisille vanhemmille

Kuppi nurin – kirja epätäydellisille vanhemmille on nimensä mukaan (alkuteos Hurrah for Gin: A book for perfectly imperfect parents) vähän erilainen kirja vanhemmuudesta. Neuvojen sijaan se sisältää kirjailijaan omiin kokemuksiin pohjautuvia tarinoita elämästä lasten kanssa, kaikessa ihanuudessaan ja kamaluudessaan.

Tekstejä koristavat Kirbyn huikeat tikku-ukkosarjakuvat. Niiden äärellä tuli naurettua moneen kertaan makeasti, vaikka itsellä ei lapsia olekaan. (Enkä kyllä tiedä haluanko lapsia enää senkään vertaa kuin mitä aiemmin). Ehkä annan pidemmittä puheitta kirjan puhua itse puolestaan.

Käsitellyksi tulevat muun muassa…

  • raskaus (”Hehkua kesti yhteensä kolme päivää. Sen jälkeen aloin muistuttaa valasta.”)
  • synnytys (”Pikkuihmisen on yhä poistuttava vaginan kautta sen räjähtäessä kappaleiksi.”)
  • alkuajat vauvan kanssa (”Koko hommassa oli vain yksi ongelma. Vauva ei suostunut toimimaan kuten se helkutin kirja käski.”)
  • ystävyyssuhteet, ylläpito ja uusien hankkiminen (”Muistatko vielä, kun silloin joskus moitit ihmisiä vauvakuvien liiallisesta postaamisesta Facebookiin? Jep. Nyt itsestäsi on tullut todennäköisesti ihan samanlainen.”)
  • nukkuminen (”Kukapa nyt unta tarvitsisi?”)
  • syöminen (”Kehottaisin kuitenkin miettimään kahteen kertaan ennen kuin avaudut lapsentahtisen sormiruokailun kiihkeälle kannattajalle.”)
  • virstanpylväät (”Mitä hemmetin hyötyä siitä on, että vauva oppii kääntymään vatsalleen?”)
  • tekemisen keksiminen (”Useat vauvaryhmistä väittävät olevansa älyllisesti stimuloivia, mutta todellisuudessa ne stimuloivat vähemmän kuin tyhjentynyt karkkipussi.”)
  • toinen lapsi (”Yhden vuoden ikä on niin söpöä aikaa, eikö olekin? Se on lisäksi riittävän kaukana synnytyksestä, joten niitä aikoja voi alkaa helposti muistella lämmöllä”)
  • lasten kanssa lomailu (”AAAARRGGGHH. Lapset lentokoneessa.”)
  • lasten kanssa asioiden hoitaminen (”Vältän lasteni ottamista mukaan viimeiseen asti”)
  • itsensä syyllistämisen lopettaminen (”Keskity niihin ainoisiin tyyppeihin, jotka oikeasti merkkaavat, koska he rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet.”)
  • ja paljon muuta.

Kuppi nurin on lapsikirja minun makuuni, aitoudessaan raadollinen ja hersyvän hauska. Vaikka ei ehkä kuulosta siltä, se onnistuu samalla olemaan myös armollinen kirja. ”Sinä pärjäät upeasti!” Suosittelen niin lapsellisille kuin lapsettomille!

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Subjektiivinen tuomio: *****

Katie Kirby
Kuppi nurin – Kirja epätäydellisille vanhemmille
Suom. Marika Saastamoinen
Gummerus 2018
376 sivua

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

”JUHANI. Eero tavailee jo. Kas kilttiä poikaa vaan.
EERO. Häpeä kyllä näin vanhan vasta tavaamista harjoitella.
JUHANI. Vanhan? Entäs meidän toisten ikä?
SIMEONI. Hän pistelee.
JUHANI. Niin pisteletpä taas, sinä ohdake nisupellossamme, sinä katkera happamus Jukolan kristillisessä velitaikinassa, sinä piikkisika, piikki-porsas, sinä sammakko!
SIMEONI. Hiljaa, lukkarin tähden hiljaa!”

Myös Seitsemän veljestä tuli luettua kirjallisuuden opintojen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssille. Runomuotoisen Vänrikki Stoolin tarinoiden ja näytelmä-Kullervon jälkeen se oli lukulistan ensimmäinen romaani. Kullervo oli romantiikan ajan tragedia, mutta Seitsemän veljestä on selkeästi realistinen romaani: se tavoittelee todenmukaista kuvausta, ja keskiössä on arkinen elämä. Se on myös ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja.

Kirjan päähenkilöitä ovat nimensä mukaisesti Jukolan seitsemän veljestä, vanhimmasta nuorimpaan Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Tarina seuraa heitä reilun vuosikymmenen verran. Alussa lukkari patistelee poikia että he opettelisivat lukemaan, mutta veljekset ovat varsin kovapäisiä.

Viisi heistä kosii naapurin Männistön Venlaa, mutta oppimattomat veljekset saavat kaikki rukkaset. He lähtevät lukuoppiin, mutta pakenevat parin päivän jälkeen lukkarin kovaa kuria ja muuttavat Impivaaran metsään, jonne rakentavat itselleen pirtin. Siellä he saavat kohdata vielä ison kasan vastoinkäymisiä, ennen kuin ahkeruus lopulta palkitaan. 

Varsinkin alussa henkilöhahmoja tuntuu olevan aivan liikaa, kun veljeksiä ei pysty erottamaan toisistaan. Tarinan edetessä heihin kuitenkin tutustuu paremmin: Juhani erottuu joukosta äkkipikaisena ja ajoittain väkivaltaisena johtajana, kun taas Aapo on viisas sovittelija ja Eero viekas ja sanavalmis nuorimmainen. Koska kertoja ei juurikaan kuvaile hahmoja vaan kaikki selviää puheen ja toiminnan kautta, hiljaisemmat Lauri ja Timo jäivät minulle etäisemmiksi hahmoiksi. Kolmessasadassa sivussa veljeksiin ehti kiintyäkin. Lukija on vastoinkäymisissä heidän puolellaan ja iloitsee kun jotain hyvää tapahtuu.

Myönnän, että Seitsemän veljestä oli toisinaan aika tuskaista luettavaa varsinkin pitkien kerrontajaksojen kohdalla. Välillä luin tekstiä, välillä kuuntelin Yle Areenan tarjoamaa äänikirjaa (jota voin kyllä suositella tähän kohtaan). Asiaan varmasti vaikutti se, että lukupiiriaikataulun takia minun oli luettava kirja yhdessä viikonlopussa ja satuin olemaan myös kipeänä.

Lopulta tarina kuitenkin palkitsi, ja ajoittaisesta tökkimisestä huolimatta kirja osoittautui hyväksi. Tekstissä pilkahtelee huumoria, tietyt kohtaukset ovat jopa koomisia ja veljesten välinen naljailu sai toisinaan naurahtamaan ääneen. Mahtavia ovat myös tietyt sanavalinnat ja pilkkanimet, joista saa hieman esimakua postauksen alussa olevasta lainauksesta. Kaiken kaikkiaan veljekset ovat jatkuvasta kovapäisyydestään huolimatta ihan symppiksiä.

Kirja sopisi useampaankin vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen kohtaan, mutta se pääsee nyt kategoriaan Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Kiinnostaisi jossain vaiheessa lukea myös Riina Katajavuoren Wenla Männistö, joka keikauttaa veljesten tarinan nykyaikaan ja päästää ääneen tarinan naiset.

Aleksis Kivi
Seitsemän veljestä
Gummerus 2009
336 sivua