Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

”– En ollut koskaan lumoutunut, hurmaantunut ja uppoutunut mihinkään tarinaan sillä tavalla kuin siihen kirjaan, Clara selitti.
– Siihen asti lukeminen oli ollut minulle pakkopullaa, eräänlainen sakko, joka oli maksettava opettajille ja kotiopettajille ilman että oikein tiesi minkä takia. En tuntenut lukemisen nautintoa, sitä riemua kun sielussa avautuu ovia joiden taakse voi kurkistaa, halua antautua mielikuvituksen, kauneuden sekä tarinan ja kielen mysteerien vietäväksi. Kaiken tämän sain sen romaanin myötä.

Tuulen varjo on ollut meikäläisen lukulistalla pitkään. Sitä on kehuttu monessa paikassa, ja aloitinkin lukemaan sitä joskus nuorempana. Silloin teksti ei kuitenkaan maistunut ja kirja jäi heti alkuunsa kesken. Päätin nyt antaa kirjalle uuden mahdollisuuden.

Nykyään tykkään kiinnittää huomiota kirjojen ensimmäisiin lauseisiin, ja Tuulen varjon alulle täytyy antaa pointsit kiinnostuksen herättämisestä:

Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.

Kirja sijoittuu 1940-1960 -luvuille Barcelonaan. Kymmenvuotias Daniel Sempere asuu kahdestaan isänsä kanssa ja auttaa tätä pyörittämään käytettyjen kirjojen kirjakauppaa. Sinä aamuna, kun Daniel herää ja tajuaa unohtaneensa äitinsä kasvot, isä vie hänet Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä hän saa valita yhden kirjan, josta pitäisi huolta loppuelämänsä ajan, ja hän valitsee Tuulen varjon.

Kirja on lähes mestariteos, ja Daniel alkaa etsiä tietoa sen kirjailijasta, Julian Caraxista. Mies on kuitenkin kadonnut mystisesti, ja hänen kirjojaan on lähes mahdotonta löytää mistään. Caraxista tulee Danielille pakkomielle, ja hän alkaa seurata kirjailijan jalanjälkiä. Pian hän huomaa, ettei ole ainoa etsivä, ja lisäksi häntä alkaa uhkailla eräs Caraxin romaanin henkilöistä.

Pidin Tuulen varjosta paljon. Siinä on taidokkaasti punottu juoni ja kiinnostavia henkilöhahmoja (lempparini on hurmaava Fermín). Mikään koukuttava page-turner kirja ei ole, mutta verkkaisesti rakentuva tarina palkitsee lukijansa. Rauhallisesta tahdista huolimatta juoni ei missään vaiheessa käy tylsäksi, vaikka välillä käydään pitkissäkin takaumissa ja muistelmissa.

Kirja lupaa takakannessa olevansa sekä jännäri, rakkausromaani ja kauhutarina, ja siitä löytyy tosiaan kaikkia elementtejä. Caraxin salaisuus kiehtoo, ja erityisesti Aldayan palatsia kuvailtaessa jännityskin kohosi niin, etten viitsinyt lukea yksin eteenpäin illalla ennen nukkumaanmenoa vaan piti vaihtaa Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Romantiikkaakin löytyy, vaikka suurin osa kirjan rakkaustarinoista on luonteeltaan traagisia.

Alun ja takakannen perusteella odotin tarinalta enemmänkin maagisia elementtejä, mutta loppujen lopuksi ratkaisu oli aika arkinen ilman sen kummempia yliluonnollisuuksia. Loppu ei myöskään ollut ihan niin dramaattinen kuin olin ajatellut. Ympyrä sulkeutuu ja kaikki langanpäät solmitaan yhteen.

Tästä on monissa muissakin kirjablogeissa tykätty kovasti, joten suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos et ole Tuulen varjoa vielä lukenut. Jännittävä, kirjoja ylistävä romaani ripauksella romantiikkaa ja hyvällä juonella on hyvä yhdistelmä.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Carlos Ruiz Zafón
Tuulen varjo
Suom. Tarja Härkönen

646 sivua
Otava 2004

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö

Uskoin ehdottomasti, että tämä sankarillinen perhe oli pelastanut kotimaamme. Kim Il-Sung oli luonut kaiken maassamme. Ennen häntä ei ollut ollut mitään. Hän oli isämme isä ja äitimme isä. — Hän pystyi matkustamaan päiväkausia väsymättä. Hän pystyi näyttäytymään samanaikaisesti idässä ja lännessä. Hänen läsnä ollessaan kukat puhkesivat kukkaan ja lumi suli.

Seitsemän nimen tyttö kertoo Hyeonseo Leen selviytymistarinan, kuinka hän pakeni Pohjois-Koreasta Kiinan kautta Etelä-Koreaan ja järjesti sinne lopulta myös perheensä. Hyeonseo Lee ei ole naisen syntymänimi, vaan pakomatkan varrella hänellä on ollut monta henkilöllisyyttä, ja yhteensä häntä on kutsuttu seitsemällä eri nimellä.

Hyeonseo oli kotoisin hyvästä perheestä, eikä hänen ollut koskaan tarvinnut nähdä nälkää. Ympärillä oli kuitenkin valtavasti kurjuutta, ja kasvaessaan hän alkoi epäillä virallista totuutta. Perhe asui maan pohjoisosassa, ja Kiinaan päästäkseen piti ylittää vain kapea joki. Jotkut onnistuivat loikkaamaan Kiinaan, mutta monet kuolivat yrittäessään.

Hyeonseon tarkoitus ei ollut paeta lopullisesti, vaan vierailla salaa Kiinassa asuvien sukulaistensa luona juuri ennen täysi-ikäistymistään. Hän ei kuitenkaan hahmottanut tekonsa seurauksia, sillä paluuta takaisin kotiin ei enää ollut ilman oman hengen tai perheen vaarantamista. Niin alkoi nuoren tytön elämä pakolaisena Kiinassa. Monien vaiheiden kautta Hyeonseo pääsee Etelä-Koreaan, ja lähes viidentoista vuoden jälkeen saa myös perheensä sinne.

Kirjan alkuluvut ovat kiinnostava kurkistus suljettuun maahan ja pohjoiskorealaisten ihmisten ajattelutapaan. Paon alettua teos muuttuu suorastaan jännityskirjaksi, ja oli pakko lukea se loppuun yhdeltä istumalta. Hyeonseon matka on täynnä uskomattomia mutkia ja seikkailuja. Vaikka loppu on suhteellisen onnellinen, mukaan mahtuu myös paljon surua: päästäkseen pakoon perheenjäsenten täytyy luopua kodista, työstä, sukulaisista ja rakastetusta.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2017 lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Hyeonseo Lee, David John
Seitsemän nimen tyttö – pakoon Pohjois-Koreasta
Suom. Jaana Iso-Markku

Otava 2015
363 sivua

TED talk: Hyeonseo Lee – My escape from North Korea
(tekstitys löytyy suomeksi)

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, et takerru.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Myönnettäköön, että Joel Haahtela oli minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka Mistä maailmat alkavat on hänen kymmenes romaaninsa. Kirjaa luonnehditaan takakannessa ”hurmaavaksi taiteilijaromaaniksi”, enkä ole juurikaan sellaisia lukenut, joten päätin kokeilla kun arvostelukappaletta tarjottiin.

Kirjan kansi harmaine vesilätäkköineen ja maalisutaisuineen ei ole mielestäni erityisen kaunis tai houkutteleva, mutta teksti soljui kevyenä ja mukavana ensimmäiseltä sivulta lähtien. Vuonna 1957 nuori Visa kävelee Helsingin Kauppatorilla, ja hänen mielensä valtaa päihdyttävä ajatus: hänellä on tässä maailmassa erityinen tehtävä. Hän alkaa maalata.

Yksi asia johtaa toiseen, ja Visa imeytyy mukaan Helsingin taidepiireihin. Hän alkaa käydä taidekoulussa, maalaa muotokuvia äidistään ja naapurin Koistisesta, tutustuu uusiin ihmisiin kuten melankoliseen taidekoulukaveriin Tapioon ja tämän sisareen, kepeään ja iloiseen Helmiin. Visan ja Helmin välille syttyy suhde, joka kuitenkin hiipuu kun vuodet vierivät ja Visa lähtee Italiaan etsimään itseään ja tekemään taidetta.

Henkilönä Visa on nuori ja viaton, innostunut ja täysin hurmaantunut taiteesta. Hänen tarinaansa on ilo lukea. ”Sivellin kädessään hän näkee maailman kuin ensi kertaa.” Taide kuvataan kirjassa hyvin elävästi, ja itsellekin tuli halu alkaa tehdä jotain luovaa – kenties piirtää tai maalata.

Olen lukenut niin arvaamattomia kirjoja viime aikoina (köh Tulen ja jään laulu), että odotin koko kirjan alun jonkinlaista suurta tragediaa, joka katkaisisi Visan tien taiteilijaksi. Täysin suruitta Visakaan ei elämässään selviä, mutta lukiessa ei onneksi tarvinnut sen suuremmin ahdistua. Loppu on tunnelmaltaan haikea, mutta kauniisti kuvattu.

En pysty vertaamaan kirjaa Haahtelan aiempiin romaaneihin kun en ole niitä lukenut, mutta tästä pidin kovasti ja suosittelisin ehdottomasti muillekin. Kieli on kaunista ja Haahtela käyttää kekseliäitä kielikuvia, joita jää makustelemaan pidemmäksikin aikaa. Liikaa niitäkään ei ole, eikä luettavuus kärsi. Kirja on suhteellisen nopealukuinen välipala, joka lämmittää sydäntä ja innostaa ehkä lukijaakin uppoutumaan taiteen maailmaan.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Joel Haahtela
Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
301 sivua