WSOY

Agatha Christie: Sininen juna

sininenjuna”Mutta on kaksi sellaista jotka tietävät. Toinen on hyvä Jumala, toinen on Hercule Poirot.”

Hercule Poirot -dekkari Sininen juna kuului kesämaratonin lukemistoon. Se oli mukavan kevyt päätös 24 tunnin lukumaratonille ja taattua Christien laatua. Koska tämä postaus on jäänyt jumittamaan jonnekin yli kuukaudeksi ja tuoreimmat muistot kirjasta ovat jo haalistuneet, kertaan vain fiiliksiä pikaisesti.

Tällä kertaa päästään selvittämään rikkaan Ruth Ketteringin murhaa. Ruth elää onnettomassa avioliitossa ja päättää lähteä lomailemaan Rivieralle. Hänen isänsä on lahjoittanut hänelle arvokkaita rubiineja, jotka pitää tietysti saada matkalle mukaan. Matkalla Sinisessä junassa tapahtuu kuitenkin raaka murha ja rubiinit katoavat. Luonnollisesti mestarisalapoliisi Hercule Poirot sattuu olemaan juuri samaisessa junassa ja pääsee selvittämään mysteeriä.

Yleensä Christien kirjoissa minulla on ongelmana laaja henkilögalleria, joista en muista kuka on kuka. Sinisessä junassa henkilöitä taustoitetaan kuitenkin tavallista paremmin ja heidät esitellään yksi kerrallaan, joten pysyin hyvin perässä. Juoni oli kiehtova, ja odotin innokkaana loppuratkaisua. Kuten tavallista, en arvannut murhaajaa oikein. Pystyyköhän niitä ikinä arvaamaankaan? Hauskana yksityiskohtana mieleen jäivät lakoniset lukujen nimet, kuten Monsieur Papopoulos syö aamiaista ja Poirot leikkii oravaa. Kaiken kaikkiaan Sininen juna toimii mukavana välipalana Poirotin seikkailuista tykkääville.

Subjektiivinen tuomio: ****

Agatha Christie
Sininen juna
Suom. Aarre Pipinen 
WSOY 2016
257 sivua

J. R. R. Tolkien: Sormuksen ritarit

sormuksenritarit

Voikohan Taru Sormusten Herrasta -sarjasta enää kirjoittaa edes mitään uutta? Suurin osa tietää tarinan juonen ja on vähintäänkin katsonut Peter Jacksonin eeppiset elokuvasovitukset. Halusin kuitenkin raapustaa vähän ylös fiiliksiäni lukukokemuksesta, joten tässä sitä ollaan.

Tämä oli nyt toinen kerta, kun luin Sormuksen ritarit kokonaisuudessaan. Ensimmäisen kerran luin koko trilogian läpi joskus reilu 10-vuotiaana, koska isäni oli sitä mieltä että minun täytyi lukea kirjat läpi ennen kuin sain katsoa ne (silloin vasta ilmestyneet) leffat. Siinä olikin sitten motivaatiota kerrakseen.

Asiaan. Sain tosiaan luettua läpi satoja sivuja kyseistä fantasiatrilogiaa, ja siitä lähtien olen voinut ylpeänä sanoa, että minä olen muuten lukenut oikeasti ne kirjatkin. Yllättävän harva meinaan on. Ongelmana oli, että kirjat olivat pitkäpiimäisen tylsiä, eivätkä hahmot tuntuneet pääsevän oikein minnekään. Kymmenen viime vuoden aikana olen yrittänyt aloittaa kirjat uudestaan moneen kertaan, mutta jämähtänyt aina ensimmäiseen osaan suunnilleen sivulle sata. Ostin jopa kaikki kolme kirjaa pokkareina syksyn 2013 kirjamessuilta, koska sitten ainakin ehtisin lukea ne. Edellisellä kerralla olin ylittänyt kirjaston uusimiskaton, koska en saanut luettua niitä puolessa vuodessakaan.

Niinhän siinä sitten kävi, että kirjat makasivat hyllyssä puolisentoista vuotta, kunnes ehkä viikko sitten tuli sellainen olo että no nyt. Tartuin Sormuksen ritareihin ja yllätyksekseni ahmaisin sen muutamassa päivässä. Sehän on todella hyvä kirja! Olen vieläkin ihan fiiliksissä tästä. On totta, että kirjan hahmoilla kestää edelleen hirveän kauan päästä yhtään mihinkään, mutta jotenkin se ei enää haittaa. Mieluusti viipyisin Tolkienin luomassa maailmassa pidempäänkin.

Taru Sormusten Herrasta on ehkä ainoa kirjasarja, jota lukiessa mielessäni seikkailevat itse kuvittelemieni hahmojen sijaan elokuvien näyttelijät. Olen katsonut leffat niin monen monta kertaa, että Aragorn kerta kaikkiaan on Viggo Mortensen ja Frodo Elijah Wood. Mutta olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin elokuva on seurannut kirjaa. Paljon on trimmailtu, mutta mitään erityisen oleellista ei ole jäänyt pois. Suurimpia eroja on tarinan aikaskaala: kirjassa Frodo jää tosiaan Bilbon synttärien jälkeen Kontuun hengailemaan pariksi vuosikymmeneksi sormuksen kanssa, eikä pariksi viikoksi niin kuin elokuva antaa ymmärtää. Ja Aragornkin on erittäin hyvin säilynyt melkein satavuotias.

Kaiken kaikkiaan sekä elokuvat että kirjat ovat todella hyviä. Ne sopivat vain vähän eri tarkoituksiin. Kirja tietenkin syventää paljon elokuvasta tuttua maailmaa, jos näin voi sanoa. Monet asiat aukeavat paljon paremmin, kun tarinan taustat kerrotaan. Jos jokin asia hieman huvittaa, niin ehkä se että tarina on täynnä miehiä. Koko ensimmäisessä kirjassa taisi olla kokonaista kolme nimeltä mainittua naishahmoa, jotka puhuivat jotain: Tom Bombadilin ihastuttavan kaunis vaimo Kultamarja, Aragornin ihastuttavan kaunis on-off-tyttöystävä Arwen (vai puhuikohan hän sittenkään mitään?) ja ihastuttavan kaunis haltiavaltiatar Galadriel. Onneksi jatko-osissa tutustutaan myös Eowyniin, vaikka hänenkin ansionsa on lähinnä siinä että hän teeskentelee olevansa mies.

Joka tapauksessa tämä oli ehdottomasti uudelleenlukemisen arvoinen kirja, ja siirryinkin innokkaasti suoraan Kahteen torniin. Sormuksen ritarit pääsee myös Lukuhaasteen listaan kategoriassa Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä.

Subjektiivinen tuomio: *****

J. R. R. Tolkien
Taru Sormusten Herrasta 1: Sormuksen ritarit
Suom. Kersti Juva ja Eila Pennanen
WSOY pokkari 
668 sivua

Jane Austen: Viisasteleva sydän

Viisasteleva sydänViisasteleva sydän oli ensimmäinen kuuntelemani äänikirja sitten lapsuuden. Ajattelin Lukuhaasteen kunniaksi kokeilla tätä itselleni uutta formaattia, mutta kuitenkin taattua turvallista Austenia. Kuunneltavaa äänikirjassa oli yhteensä 10 tuntia, ja imaisin sen kolmessa päivässä. Hups! Äänikirja osoittautuikin oikein mukavaksi ajanvietteeksi silloin, kun ei huvita varsinaisesti lukea kirjaa mutta on kuitenkin vähän tylsää.

Viisastelevan sydämen päähenkilönä on 27-vuotias naimaton Anne Elliot. Hän elää hiljaista elämää isosiskon ja isän kanssa, jotka kumpikin keskittyvät lähinnä itseensä ja väheksyvät Annea. Turhamaisen elämäntavan ja tuhlaavaisuuden takia he joutuvat talousongelmiin ja perhe muuttaa halvempaan asuntoon Bathiin, kauas tilastaan Kellynch Hallista.

Anne ei seuraa vielä muuta perhettä, vaan jää viettämään aikaa nuoremman sisarensa ja tämän miehen luokse lähelle sukutilaa. Kun Kellynch Halliin ilmestyy uusien vuokralaisten sukulainen Frederick Wentworth, alkaa tapahtua.  Frederick oli Annen nuoruuden rakastettu, ja he olivat olleet jonkin aikaa kihloissakin kahdeksan vuotta aiemmin, kunnes Anne oli painostettu purkamaan kihlaus miehen varattomuuden takia. Nyt Frederick oli kuitenkin rikas mies ja työskentelee merivoimissa kapteenina. Hän kantaa selvästi kaunaa Annea kohtaan, mutta Anne ei ole unohtanut miestä. Pakkaa saapuu sekoittamaan myöhemmin myös Annen sukulainen, miellyttävän oloinen herra Elliot, joka on suorastaan ihastunut päähenkilöömme. Minne Anne lopulta päätyy?

Minulla oli aluksi omat epäilykseni äänikirjasta, mutta se olikin yllättävän mukavaa kuunneltavaa. Alun hetkellistä hämmennystä lukuun ottamatta pystyin keskittymään hyvin, varsinkin kun kuuntelin kaiken vain parin päivän sisällä. Erja Manton ääni sopi tarinan henkeen ja ääneen lukeminen sai Austenin oivaltavan ja ironisen kerrontatavan hauskasti heräämään eloon, pari kertaa hekottelin ääneen. Joskus tosin kuuntelemista hankaloittivat tyylille ominaiset pitkät lisäykset tai huomautukset keskellä lauseita. Välillä myös ärsytti se, että juoni kulki niin hitaasti eteenpäin: loppuratkaisu on vasta kolmen cd-levyn päässä, argh! Mutta äänikirjan kuunteleminen oli toisaalta todella rentouttavaa.

Tarina on taattua Austenia ja loppuratkaisun pystyy joten kuten arvaamaan, vaikka sitä viimeiseen saakka epäilinkin. Tämä ei ollut yhtä hyvä kuin ikisuosikkini Ylpeys & Ennakkoluulo, mutta varsin mukiinmenevä kuitenkin. Lainaan äänikirjoja ehdottomasti uudelleenkin, varsinkin jos kyse on tämäntyyppisestä kepeästä tarinasta. Ehkä loputkin lukematta jääneet Austenit?

Viisasteleva sydän pääsee mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Klassinen rakkausromaani.

Subjektiivinen tuomio: ****

Jane Austen
Viisasteleva sydän
Suom. Kristiina Kivivuori 
WSOY 2008
Äänikirjan lukija Erja Manto