Giulia Enders: Suoliston salaisuus

suoliston-salaisuusOhutsuoli kiemurtelee seitsemän metrin pituudeltaan päämäärättömästi edestakaisin oikealta vasemmalle, kunnes muuttuu lopulta paksusuoleksi. Siinä taas roikkuu näennäisesti tarpeeton umpisuoli, joka ei kai muuta osaa kuin tulehtua. Lisäksi paksusuolessa on selkeitä pullistumia. Se näyttää siltä kuin se yrittäisi matkia helminauhaa mutta epäonnistuisi surkeasti. Kaukaa katsottuna maha-suolikanava on ruma, epäkiinnostava, epäsymmetrinen letku.

Harvoin tulee luettua tietokirjaa, joka samaan aikaan on järeä tietopaketti ja naurattaa ääneen. Giulia Endersin teos Suoliston salaisuus on kuitenkin sellainen. Vuonna 1990 syntynyt saksalainen tutkija ponnahti julkisuuteen pidettyään suolistoaiheisen esitelmän, josta tuli Youtube-hitti. Nyt hän valmistelee Saksassa väitöskirjaansa, ja kirjoittaa suurelle yleisölle hykerryttävän hauskaa tekstiä suolistosta ja mikrobeista. Kuulostaa mahdottomalta tehtävältä, mutta ilmeisesti mistä tahansa aiheesta saa kirjoitettua kiinnostavaa tekstiä, kun osaa tehdä sen oikein.

Heti kun ensimmäiset pikkumuruset ovat saapuneet ohutsuoleen, alkaa varsinainen ruoansulatus. Monenkirjava kakkumössö häviää matkallaan tämän putken läpi lähes täysin sen seinämiin, vähän niin kuin Harry Potter laiturilla 9¾. Ohutsuoli tarttuu kakkuun päättäväisesti.”

Kirjan alkuosa keskittyy ruoansulatuselimistön rakenteeseen sekä erilaisiin allergioihin ja intoleransseihin. Sitten Enders käy suoliston toiminnan ja ruoansulatuksen huolellisesti läpi aina ruoan näkemisestä ja sen nielemisestä kakkaamiseen. Omat alalukunsa saavat myös ummetus ja oksentaminen. Oksentaminenkin on niin monimutkainen prosessi, että Enders kuvaa sitä suorastaan mestarisuoritukseksi. Kolmannessa osiossa päästään Endersin erikoisalaan eli mikrobeihin. Kirjassa kuvataan suolistoflooraa yleisesti ja hyviä ja pahoja bakteereja erikseen, sekä pohditaan niiden merkitystä ihmisen terveyteen.

Jos emme todellakaan ole onnistuneet kypsentämään kana-ateriaa riittävästi, syömme kanan lihassolujen lisäksi pari salmonellasolua. Näitä yksisoluisia pitää olla kymmenestätuhannesta miljoonaan, jotta meidät saatettaisiin taistelukyvyttömiksi. Miljoonan salmonellabakteerin joukko vastaa kooltaan suolakiteen viidesosaa. Miten niin pieni armeija pystyy lähettämään vessanpytylle ihmisen, joka vastaa valtavan suurta 600 miljoonan suolakiteen kolonnaa? Se on sama kuin yksi yksittäinen Obaman hius hallitsisi kaikkia amerikkalaisia.

Opin kirjasta muun muassa:

  • Että suolisto on mahdottoman monimutkainen ja hienosyinen järjestelmä, jota pitäisi arvostaa enemmän
  • Miksi oliiviöljy on oikeasti parempaa rasvaa kuin se mitä saa McDonald’sin purilaisista
  • Miksi ruoan jälkeen tekee mieli jälkkäriä
  • Miten bakteerit voivat vaikuttaa lihomiseen
  • Miksi on tärkeää, ettei yritetä jatkuvasti desinfioida kaikkia bakteereja pois
  • Mitä ovat probiootit ja prebiootit ja miksi niitä on jugurteissa
  • Miksi antibioottien liiallinen syöminen on aika hasardia hommaa
  • Miksi kreivi Draculalla oli todennäköisesti geneettinen häiriö

Sekä paljon muuta enemmän ja vähemmän tärkeää! Suoliston salaisuus tarjoaa tuhdin tietopaketin ihmisruumiista taatusti mielenkiintoisemmassa muodossa kuin koulun biologian kirjat. Erityismaininnan saa kirjan tyyliin sopiva hupaisa kuvitus, jonka on tehnyt Giulian sisko Jill Enders.

Subjektiivinen tuomio: *****

Giulia Enders
Suoliston salaisuus – kaikki kehomme keskeisestä elimestä
Suom. Elina Lustig

Otava 2015
303 sivua

Esimakua saa Giulia Endersin palkitusta esitelmästä: (saksankielinen, tekstit englanniksi)

Timo Leppänen: Merkilliset nimet

merkillisetnimetMoni automerkki on saanut nimensä perustajansa mukaan. Esimerkiksi Enzo Ferrari, André-Gustave Citroën, Walter P. Chrysler, Henry Ford, Ferdinand Porsche, Adam Opel ja Soichiro Honda nimesivät yrityksensä ja autonsa sukunimiensä mukaan.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Merkilliset nimet on tietokirja, joka kertoo tarinat monien suomalaisten ja ulkomaisten yritysten tai tuotteiden nimien taustalla. Kävin alun perin kommentoimassa erään toisen kirjablogin arviota kirjasta, ja SKS:ltä otettiin yhteyttä haluaisinko kirjan luettavaksi. Mikä ettei!

Monien nimien tarinat ovat tuttuja: Google tulee googolista (luku jossa on ykkönen ja sata nollaa), IKEA ja ABBA perustajiensa nimikirjaimista, ABLOY Ab Lukko Oy:stä. Kirja on kuitenkin täynnä myös tuntemattomampia nimitarinoita. Miten syntyivät Marimekko, Lumene tai Prisma?

Jotkut tavaramerkit yleistyivät kuvaamaan koko tuoteryhmää – olet varmaan kuullut esimerkiksi Monosta, Moposta tai Kännykästä. Frisbeekin on oikeastaan rekisteröity tuotemerkki, vaikka sanaa viljellään aika vapaasti milloin missäkin. Erityisen tarkasti kirjassa kuvataan surullisenkuuluisa Postin muuttuminen Itellaksi ja taas takaisin Postiksi.

Kun tarinoita lukee ison läjän peräkkäin, niissä alkaa huomata kaavamaisuutta. Useimmat yritysten nimet on saatu omistajien nimistä, toimialaan liittyviä sanoja yhdistelemällä tai yllättävän usein myös nimikilpailuista, joiden voittaja on saanut esimerkiksi maailmanympärimatkan.

Hauskin tarina on ehkä ABC-huoltoasemaketjulla: kun ei keksitty muutakaan, aseman luonnoksiin laitettiin logoksi kirjamet ABC. Ja sehän siitä sitten tuli. Applen tapauksessa yrityksen nimi tarkoittaa tietenkin omenaa, mutta enpäs tiennyt että myös Macintosh-tietokone (myöhemmin Mac) nimettiin omenalajikkeen mukaan. Enkä ole koskaan varsinaisesti tajunnut että Microsoft tulee sanoista microcomputer ja software.

Merkilliset nimet on helppolukuinen ja viihdyttävä tietokirja, johon on varmasti tehty valtava määrä taustatyötä. Jokainen nimi on oma lyhyt lukunsa, joten 400 sivua on nopeasti luettu. Nyt voikin sitten alkaa päteä valtavalla määrällä knoppitietoa aina tilaisuuden tullen. Nimitarinoiden lisäksi kirja tarjoilee myös aimo annoksen kotimaista yrityshistoriaa.

Subjektiivinen tuomio: **** 

Timo Leppänen
Merkilliset nimet – tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016
432 sivua

J. R. R. Tolkien: Hobitti

hobittiHän vapisi pelosta mutta hänen pienet kasvonsa olivat päättäväiset ja ankarat. Hän oli jo kovin erilainen hobitti kuin se joka oli kauan sitten rynnännyt Repunpäästä ilman nenäliinaa. Hänellä ei ollut ollut nenäliinaa ties kuinka pitkään aikaan. Hän löysti tikaria tupessa, kiristi vyötä ja jatkoi
kulkuaan.

Sain vihdoin tänä vuonna luettua Hobitin! Kirja on ollut lukulistallani jo iät ja ajat. Lainasin sen aikoinaan ekalla tai tokalla luokalla koulun pikkukirjastosta, mutta jätin tylsän alun takia hyvin nopeasti kesken. Taru sormusten herrasta -kirjoista en ollut silloin kuullutkaan. Ne on tullut myöhemmin luettua pariinkin otteeseen ja Hobitti-elokuvatkin kävin katsomassa, ennen kuin sain tartuttua tähän kirjaan.

Hobitti sijoittuu aikaan 60 vuotta ennen Sormusten herran tapahtumia, ja kertoo Bilbo Reppulin seikkailuista. Eräänä päivänä velho Gandalf ilmaantuu Kontuun ja tuo pian mukanaan revohkan kääpiöitä. Pian selviää, että kääpiöt ovat suorittamassa retkeä Yksinäiselle vuorelle palauttamaan ryöstetyn aarteen itselleen.

Vuorta vartioi pelätty lohikäärme Smaug, ja kääpiöjoukko tarvitsee mukaansa varkaan. Tähän Gandalf oli jostain käsittämättömästä syystä suositellut nimenomaan Bilboa, joka olisi mieluiten kiertänyt kaikki seikkailut kaukaa. Matkalle lähdetään, ja monien juonenkäänteiden myötä Bilbo löytää myös valtasormuksen.

Kirjan tyyli on aika erilainen kuin sormustrilogian, ja Hobitti onkin selvästi enemmän lastenkirja. Kertoja on kaikkitietävä ja vie tarinaa eteenpäin suorastaan jutustelevaan tyyliin. Bilbo pelastaa kääpiöt monesta eri pinteestä ja yleensä sattuman kautta. Kaksi kertaa kuvaan ilmestyvät kotkat-ex-machina ja kerran ratkaisevassa juonenkäänteessä auttaa muuan rastas. Ilmeisesti lintujen tuominen kuvaan on Tolkienin lempikeino selvitä ikävistä tilanteista.

Puolustukseksi on sanottava, että toisin kuin elokuvissa, kotkien käyttäytyminen ja motiivit selitetään kirjassa paremmin. Pelkät leffat nähneenä voi vain miettiä, mikseivät kotkat vieneet matkalaisia suoraan vuorelle vaan tiputtivat jonnekin sadan kilometrin päähän niin että tyyppien tarpomista joutui seuraamaan vielä tuntikausia. Kirjan lukeminen saa elokuvat näyttämään entistäkin naurettavammilta, kun tajuaa miten lyhyitä kohtauksia tynnyripako tai kokonaiseksi leffaksi venytetty viiden armeijan taistelu ovat kirjassa.

Kuten Taru sormusten herrasta, myös Hobitti on selkeästi miesten kirja. Koko kirjassa ei taida olla yhtä ainutta naishahmoa jolla olisi joku repliikki. Tämän takia alan ymmärtää, miksi elokuviin piti keksiä uusi haltiahahmo Tauriel (vaikka mukaan ympätty haltia-kääpiö-romanssi oli silti aika pöhkö). Bilbon lisäksi hahmoista jäivät mieleen lähinnä Gandalf, Thorin Tammikilpi, Smaug ja Klonkku. Kolmentoista kääpiön nimistä muistan ehkä neljä. Heidän kohtalonsa kiinnostanut paljoakaan kun ei heitä erottanut toisistaan (paitsi että Fili ja Kili olivat nuoria ja Bombur lihava).

Kävin Wikipediassa vilkaisemassa, mitä Hobitista siellä sanottiin, ja oli pakko nauraa vähäsen:

Hobitin ensimmäisessä suomennoksessa (Lohikäärmevuori, 1973) englannin hobbit on käännetty ”hoppeliksi”.

Lisäksi rakkaan päähenkilömme nimi oli ekassa suomennoksessa Kalpa Kassinen. En ehkä selviä tästä. :D Puutteistaan huolimatta Hobitti on kuitenkin helppolukuinen klassikko, ja saa neljä tähteä. Bilbo käy tarinan edetessä läpi kunnon kasvutarinan, ja lopussa hän on kaukana siitä tärisevästä ja mukavuudenhaluisesta hobitista, jollaisena lähti matkalle.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Matkakertomus. Kirja kuuluu myös BBC:n 100 kirjan listaan.

Subjektiivinen tuomio: ****

J. R. R. Tolkien
Hobitti
Suom. Kersti Juva

WSOY 2006
328 sivua