Kummallisen kirjoittajat – opas fiktiivisen maailman luomiseen

kumnmalisenkirj_kirjaKuinka ideat syntyvät?
Miten rakenne kannattelee tarinaa?
Miten selittäminen voikin olla tarpeen, ja kuinka lukijaa huijataan?

Suomen tieteis- ja fantasiakirjailijat ry:n julkaisema Kummallisen kirjoittajat opastaa kirjoittajaa spekulatiivisen fiktion eri spefin saloihin. Kirja koostuu kirjailijoiden, tutkijoiden ja aktiivisten spefin lukijoiden artikkeleista, joissa käsitellään kirjoittamisen eri osa-alueita.

Mukana on artikkeleita esimerkiksi tarinan ideoista ja rakenteesta, kauhupainotteisesta kirjoittamisesta, historiallisen spefin kirjoittamisesta sekä pohdintaa fantasian tulevaisuudesta. Kirjoittajista tunsin nimeltä vain romanttisen fantasian luomisesta kirjoittavan  J. S. Meresmaan, jonka esikoisteoksen Mifongin perintö juuri luin.

Artikkeleista ehdottomasti kolme kiinnostavinta olivat Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarusten maailman luominen, Tommi Vännin Lukijan hämäämisestä ja Liisa Rantalaihon Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka. Lappalainen ja Leinonen kuvasivat Routasisarukset-sarjaansa niin kiinnostavasti, että se pääsee kyllä jossain vaiheessa lukulistalle.

Vänni tekee mielenkiintoisia huomioita esimerkiksi Tolkienin ja J. K. Rowlingin harjoittamasta lukijan hämäämisestä: kun lisätään tarpeeksi paljon toimintaa ja rakastetun hahmon äkillinen kuolema, kukaan ei huomaa juonen epäloogisuuksia. Esimerkiksi viimeisessä Potter-kirjassa Harry ja kumppanit unohtavat hämmentävän usein osaavansa kaikkoontua, jotta Rowling saa toimitettua heidät juonen kannalta tarpeellisiin paikkoihin. Klonkku taas on uskomattoman liikkuvainen ja pääsee mystisesti sisään ja ulos suljetuista ovista.

Rantalaiho kirjoittaa tarinan yhteiskuntarakenteen ja politiikan luomisesta. Huomioon otettavia asioita on paljon, ja kirjoittamansa maailman logiikkaa täytyy oikeasti miettiä.

”Toisinaan voisi yhteiskunnan uskottavuuden kannalta kysyä, mistä ihmiset saavat ruokansa. – – Mistä esimerkiksi Belgarionin tarun RakCtholin temppelivuori jatkuvasti hankki pappejaan? Mistä sinne riitti uhrattavia ihmisiä (kuvattua vauhtia yli 100 000/vuosi)? – – Kovasti sinne oli aarteitakin kerätty, vaikkei niitä ilmeisesti mihinkään käytetty.”

Kummallisen kirjoittajat -kokoelmaa voisin suositella kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille, erityisesti fantasiaan ja scifi-kirjallisuuteen kallellaan oleville. Kirjasta saa varmasti uusia ideoita ja neuvoja kirjoittamiseen. Tekstien julkaisuakin käsitellään eräässä artikkelissa, jos se puoli kiinnostaa. Sama yhdistys on julkaissut toisenkin samantyyppisen kirjan Kirjoita kosmos, joka on myöskin lukulistallani.

Lista kaikista kirjan artikkeleista löytyy Risingshadowin sivuilta.

Subjektiivinen tuomio: ****

Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi & Anne Leinonen (toim.)
Kummallisen kirjoittajat – opas fiktiivisen maailman luomiseen
Suomen tieteis- ja fantasiakirjailijat ry 2014

256 sivua

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

mifongin perintöSuomalainen fantasiasarja? Kyllä kiitos! Olin lukenut J. S. Meresmaan Mifonki-kirjasarjasta paljon positiivisia arvioita, kun löysin ensimmäisen osan lähikirjaston nuorenosastolta.

Mifongin perintö on genreltään historiallista fantasiaa. Kirjassa kerrotaan eri hahmojen edesottamuksista monella mantereella, mutta pääosissa ovat Merontesin kuninkaan tytär Ardis ja idästä kotoisin oleva Dante Rondestani, jonka perhe pyörittää antikvariaattia. Dante saa tehtäväkseen lähteä etsimään myyttistä Keisarien kirjaa, ja päätyy sen vuoksi Keskimantereelle, vain pelastaakseen sattumalta jokeen pudonneen Ardisin. Pikku hiljaa pari rakastuu (arvasin :D).

Yhdessä he eivät kuitenkaan saa olla, sillä Ardis naitetaan toiseen kuningaskuntaan kuningas Landisin vaimoksi, syyksi väitetään politiikkaa. Aluksi mukavalta vanhalta veikolta vaikuttavasta Landisista paljastuu tarinan edetessä ikävämpiä piirteitä. Ardis huomaa myös odottavansa kuninkaalle lasta. Samaan aikaan kaukana lännessä asusteleva pariskunta juonii syntymättömän lapsen ja Ardisin pään menoksi. Kaiken taustalla ovat kauan sitten eläneet myyttiset mifongit ja heihin kiinteästi liittyvä marmosiinikansa, joiden verenperinnössä oli epätavallisia voimia.

Oli yllättävän vaikeaa uppoutua kokonaiseen uuteen fantasiasarjaan. Edellinen uusi tuttavuus minulla on ollut Tulen ja jään laulu, jota varten olen saanut opetella kymmeniä henkilöhahmoja ja tankata päähäni juonenkäänteitä. Nyt hyppäys täysin uuteen maailmaan ja uusiin hahmoihin oli aluksi hämmentävää. Hahmojen muistamista ei helpottanut niiden vaikeat, varsin fantasiatyyliset nimet, tyyliin Ardis Elena Adafir Isvergal, Elingmar Bereski ja Agautr Capimont. Maruaanit ja marmosiinit ovat myös terminä niin samanlaisia että minulla ne menivät iloisesti sekaisin.

Mifongin perintö on varsin juonivetoinen kirja. Tapahtumat etenevät suorastaan huimaavaa vauhtia verrattuna esimerkiksi Taru sormusten herrasta  -saagaan, jossa tarvottiin sivukaupalla pitkin maita ja mantuja. Toisaalta se on piristävää, mutta joskus mennään vähän liiankin vauhdikkaasti. Välillä juonessa tapahtuu ihan yllättäviä hyppäyksiäkin, kun joku hahmo ilmaantuu kuvioihin tietäen kaiken toisen historiasta (mistä hän sen oikein selvitti?).

Henkilöt olivat ihan hyviä tyyppejä, eniten pidin Dantesta ja hänen siskostaan Linnistä. Ardis on alussa melko ärsyttävä nirppanokkainen tyttö, mutta onneksi tarinan edetessä hänkin kasvaa henkilönä. Olisin ehdottomasti halunnut tietää joistain asioista lisää, kuten Danten mukana kulkevasta puumasta, Reusta. Kirjan alussa mainittiin vain jotakin sebuiasta ja sielujenliitosta, mutta sitä ei sen jälkeen selitetty. Ardisin avioliiton alkuvaiheista olisi ollut hauskaa lukea, nyt tarina hyppäsi suoraan parin kuukauden yli.

Danten ja Ardisin rakkaustarina olisi myös ehkä kaivannut sitä jotain. Se tuntui suurimmaksi osaksi olevan sellaista ”haluan tuntea kätesi vartalollani, oh” -meininkiä. Ikäeroakin pariskunnalla on ilmeisesti parikymmentä vuotta. Mikä sai heidät rakastumaan niin, että he olivat valmiita matkustamaan maailman ääriin?

Kaiken kaikkiaan Mifongin perintö oli kuitenkin oikein mukiinmenevä fantasiaromaani, ja aion lukea jatko-osatkin. Kirja pääsee Lukuhaasteeseen 2015 kategoriassa Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Kirjasta on muuten tehty YouTubeen myös varsin hieno kirjatraileri, kannattaa vilkaista! Ylipäätään kirjatrailerit ovat hauska konsepti, tykkään :D

J. S. Meresmaa
Mifongin perintö (Mifonki-sarja #1)

Karisto 2012
470 sivua

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

jokayksinkulkeeYhtäkkiä Eva tajusi, ettei ollut vähään aikaan kuullut Vilman ääntä.
– Vilma! hän huusi kohti ulko-ovea.
Vastausta ei kuulunut.
– Vilma, tule tänne! Hän tunsi huolen äänessään. Ei tytöllä varmaankaan ollut mitään hätää, mutta miksi tämä ei vastannut?
– Vilma! Tule, kun äiti huutaa!
Ei vieläkään ääntäkään.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Mari Jungstedtin Gotlanti-sarjaan kuuluva dekkari Joka yksin kulkee alkaa, kun kauneushoitolan edustalta katoaa kolmevuotias tyttö. Katoamista alkaa selvittää komisario Karin Jacobsson, jolle se on samaan aikaan ensimmäinen juttu päävastuussa. Karinilla on orastava suhde toisen komisarion, Anders Knutaksen, kanssa, joka on sairastunut eräiden aikaisempien tapahtumien jäljiltä masennukseen.

Samaan aikaan toisaalla David Forss miettii, mitä ihmettä hänen vaimonsa touhuaa puhelimessa yöt läpeensä. Näistä henkilöistä kertovien lukujen välillä kerrotaan myös mysteerisestä ”hänestä”, josta piirtyy kuva vanhempiensa luona asuvana, tunneongelmaisena vanhanapiikana. Sitten kolmevuotias Vilma löytyy samasta paikasta kuin missä hänet vietiin, ja toisaalla katoaa toinen tyttö.

Joka yksin kulkee muistuttaa mahdottoman paljon aikaisemmin lukemaani suomalaista dekkaria Rakennus 31. Tämäkin on osa sarjaa, jonka aiempia osia en ole lukenut (vaikuttaa siis varmasti lukukokemukseeni). Tämäkin on juonivetoinen teos, jossa henkilöhahmot ovat aika ohuita yhden luonteenpiirteen tyyppejä. Ja siinä missä Rakennus 31:ssä kerrottiin mystisestä Mestarista, tässä kirjassa on salaperäinen hän joka ei alussa tunnu liittyvän mitenkään itse tarinaan. Plussaa tulee siitä, ettei tässä ollut Rakennus 31:n tyyliin puhekielisiä repliikkejä. Luvut ovat myös miellyttävän lyhyitä, vain pari sivua jokainen.

Vaikka Jungstedin kirjasarja on supersuosittu ja takakannesta löytyy monta ylistävää arviota, täytyy todeta että pohjoismaiset dekkarit eivät kai vain ole minun genreni. Kirjassa selitettiin kaikki, alkaen Karinin nuoruuden traumoista  Knutaksen masennukseen. Knutas käyttää masennuslääkkeitä koska on masentunut, ja masennuksen takia hän ei saa myöskään nukuttua ja sen takia hän käyttää nukahtamislääkkeitä. Selvä. Henkilöihinkään en oikeastaan kiintynyt. Luin samaan aikaan Nälkäpeliä ja totesin että Buttercup-kissallakin on enemmän luonnetta kuin monella dekkarihahmolla :D

Edelleenkin muuten ihmettelen poliisin toimintaa kirjan alussa: jos lapsi on ollut kadoksissa kaksi tuntia, eristääkö poliisi kaupungista kokonaisen kadun? Poliisitutkimus junnaa paikallaan, kunnes viimeisten neljänkymmenen sivun aikana alkaa tapahtua ja rytinällä. Siinä vaiheessa oikeasti tartuin kirjaan ja luin sen innolla loppuun. Loppuratkaisun kuitenkin arvasi jo hyvissä ajoin, ja lopusta tulee melkein hätäinen fiilis.

Maalaa allaoleva teksti niin näet kommentin loppuratkaisusta:
[Juonipaljastus alkaa]
Mystinen ”hän” paljastui siis syylliseksi, ja hän olikin yllättäen sama empaattinen ja ihmisläheinen kanttori, jolle David Forss oli aiemmin avautunut vaimostaan. Muutama luku aiemmin ”hän” oli tappanut kissanpentuja kotonaan koska oli kateellinen kissaemon huomiosta. Ei ollut nyt oikein uskottava tämä henkilö. Kirja loppuu ”hirveän jännästi”, Knutas meinaa jäädä auton alle. Epäilen että hänelle kävisi mitään, koska sarja mitä ilmeisemmin jatkuu vielä.
[Paljastelu päättyy]

Mutta mutta. Ehkä kokeilen seuraavaksi lukea Stieg Larssonin Millennium-trilogian, ne ovat ymmärtääkseni vähän erityylisiä ruotsalaisia dekkareita. Joka yksin kulkee pääsee joka tapauksessa mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Jännitysromaani tai dekkari.

SuDekkariviikko_logo_560pxbjektiivinen tuomio: **½

Mari Jungsted
Joka yksin kulkee
Suom. Emmi Jäkkö

Otava 2015
262 sivua