J. R. R. Tolkien: Sormuksen ritarit

sormuksenritarit

Voikohan Taru Sormusten Herrasta -sarjasta enää kirjoittaa edes mitään uutta? Suurin osa tietää tarinan juonen ja on vähintäänkin katsonut Peter Jacksonin eeppiset elokuvasovitukset. Halusin kuitenkin raapustaa vähän ylös fiiliksiäni lukukokemuksesta, joten tässä sitä ollaan.

Tämä oli nyt toinen kerta, kun luin Sormuksen ritarit kokonaisuudessaan. Ensimmäisen kerran luin koko trilogian läpi joskus reilu 10-vuotiaana, koska isäni oli sitä mieltä että minun täytyi lukea kirjat läpi ennen kuin sain katsoa ne (silloin vasta ilmestyneet) leffat. Siinä olikin sitten motivaatiota kerrakseen.

Asiaan. Sain tosiaan luettua läpi satoja sivuja kyseistä fantasiatrilogiaa, ja siitä lähtien olen voinut ylpeänä sanoa, että minä olen muuten lukenut oikeasti ne kirjatkin. Yllättävän harva meinaan on. Ongelmana oli, että kirjat olivat pitkäpiimäisen tylsiä, eivätkä hahmot tuntuneet pääsevän oikein minnekään. Kymmenen viime vuoden aikana olen yrittänyt aloittaa kirjat uudestaan moneen kertaan, mutta jämähtänyt aina ensimmäiseen osaan suunnilleen sivulle sata. Ostin jopa kaikki kolme kirjaa pokkareina syksyn 2013 kirjamessuilta, koska sitten ainakin ehtisin lukea ne. Edellisellä kerralla olin ylittänyt kirjaston uusimiskaton, koska en saanut luettua niitä puolessa vuodessakaan.

Niinhän siinä sitten kävi, että kirjat makasivat hyllyssä puolisentoista vuotta, kunnes ehkä viikko sitten tuli sellainen olo että no nyt. Tartuin Sormuksen ritareihin ja yllätyksekseni ahmaisin sen muutamassa päivässä. Sehän on todella hyvä kirja! Olen vieläkin ihan fiiliksissä tästä. On totta, että kirjan hahmoilla kestää edelleen hirveän kauan päästä yhtään mihinkään, mutta jotenkin se ei enää haittaa. Mieluusti viipyisin Tolkienin luomassa maailmassa pidempäänkin.

Taru Sormusten Herrasta on ehkä ainoa kirjasarja, jota lukiessa mielessäni seikkailevat itse kuvittelemieni hahmojen sijaan elokuvien näyttelijät. Olen katsonut leffat niin monen monta kertaa, että Aragorn kerta kaikkiaan on Viggo Mortensen ja Frodo Elijah Wood. Mutta olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin elokuva on seurannut kirjaa. Paljon on trimmailtu, mutta mitään erityisen oleellista ei ole jäänyt pois. Suurimpia eroja on tarinan aikaskaala: kirjassa Frodo jää tosiaan Bilbon synttärien jälkeen Kontuun hengailemaan pariksi vuosikymmeneksi sormuksen kanssa, eikä pariksi viikoksi niin kuin elokuva antaa ymmärtää. Ja Aragornkin on erittäin hyvin säilynyt melkein satavuotias.

Kaiken kaikkiaan sekä elokuvat että kirjat ovat todella hyviä. Ne sopivat vain vähän eri tarkoituksiin. Kirja tietenkin syventää paljon elokuvasta tuttua maailmaa, jos näin voi sanoa. Monet asiat aukeavat paljon paremmin, kun tarinan taustat kerrotaan. Jos jokin asia hieman huvittaa, niin ehkä se että tarina on täynnä miehiä. Koko ensimmäisessä kirjassa taisi olla kokonaista kolme nimeltä mainittua naishahmoa, jotka puhuivat jotain: Tom Bombadilin ihastuttavan kaunis vaimo Kultamarja, Aragornin ihastuttavan kaunis on-off-tyttöystävä Arwen (vai puhuikohan hän sittenkään mitään?) ja ihastuttavan kaunis haltiavaltiatar Galadriel. Onneksi jatko-osissa tutustutaan myös Eowyniin, vaikka hänenkin ansionsa on lähinnä siinä että hän teeskentelee olevansa mies.

Joka tapauksessa tämä oli ehdottomasti uudelleenlukemisen arvoinen kirja, ja siirryinkin innokkaasti suoraan Kahteen torniin. Sormuksen ritarit pääsee myös Lukuhaasteen listaan kategoriassa Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä.

Subjektiivinen tuomio: *****

J. R. R. Tolkien
Taru Sormusten Herrasta 1: Sormuksen ritarit
Suom. Kersti Juva ja Eila Pennanen
WSOY pokkari 
668 sivua

Satu Koivisto: Gastronaatti – eli kuinka rakastua rippeisiin

gastronaattiSatu Koiviston kirjoittama Gastronaatti eli kuinka rakastua rippeisiin on mahdottoman inspiroiva ja kaunis keittokirja. Kirja ei nimestään huolimatta varsinaisesti käsittele rippeistä tehtyä ruokaa. Ekologinen näkökulma on Gastronaatissa kuitenkin mukana: porkkanoista käytetään myös naatit ja kesäkurpitsan kukatkin paahdetaan.

Itse tykkäsin siitä, että reseptit eivät ole mitään gourmet-tasoista kokkausta joihin tarvitsee 1234+ raaka-ainetta, vaan melko perusjutuilla mennään. Kirjassa esitellään aina yksi raaka-aine kerrallaan ja sitten siitä on muutamia reseptejä. Raaka-aineiden esittelytekstit ovat kiinnostavia ja myös niihin piiloutuu helppoja reseptejä, joten ne kannattaa lukea.

Otin Gastronaatista ylös omaan reseptivihkooni reseptit esimerkiksi supernopean aioliin ja chilimajoneesiin, helppoon sitruunalimsaan, raparperisiirappiin ja ihanan näköisiin raparperi-valkosuklaamuffineihin. Varasin jo etukäteen vähän raparperia äidin kasvimaalta, että pääsen kesällä kokeilemaan viimeksimainittuja. Kirjan 69:stä reseptistä 58 on muuten kasvisruokaa.

Koiviston kirjoitustyyli on hilpeä mutta myös armollinen. Hän kertoilee raaka-aineisiin liittyviä sympaattisia tarinoita omasta lapsuudestaan maalla ja toteaa useasti, että ellei jotain raaka-ainetta halua/voi laittaa ruokaan, ei se todellakaan haittaa.

”Omaan makuun saa luottaa. Jos ruoka maistuu hyvältä, se on hyvää juuri sellaisena kuin se on. Ruoan ei tarvitse maistua oikealta, koska ei ole olemassa mitään universaalia makumallia, miltä kunkin ruoan kuuluu maistua.”

Satu Koivisto on keittokirjailijan lisäksi myös Maku-lehden päätoimittaja. Sisäsivulla oli kuva hänestä ja hänen miehestään, ja ihmettelin jonkin aikaa kun mies näytti niin mahdottoman tutulta. Sitten tajusin, että tyyppihän on Isyyspakkaus-blogin kirjoittaja, ja seurasin blogia aikoinaan tiiviisti. Ilmankos. Mies eli Tommi Koivisto on myös ottanut kirjan herkulliset valokuvat.

Kaiken kaikkiaan Gastronaatti on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Itselleni ei ehkä tulisi niin monelle reseptille käyttöä että hankkisin se kirjahyllyyni, mutta kaverilta lainattuna kirja toimi oikein hyvin.

Subjektiivinen tuomio: ****

Satu Koivisto
Gastronaatti – eli kuinka rakastua rippeisiin
Otava 2014
127 sivua

Petteri Järvinen: NSA – Näin meitä seurataan

nsakirja”Toisin kuin elokuvista ja jännityskirjallisuudesta kaikille tuttu CIA, NSA:n agentit eivät hiiviskele kujilla ase kourassa… – – Todellisuudessa sen työntekijät puurtavat ilmastoiduissa huoneissa, konesaleissa, fläppitaulun ääressä tai istuvat luurit korvilla jossain kaukaisessa kuuntelupisteessä. He urkkivat tietoliikennettä, murtavat salauksia, analysoivat keräämäänsä tietoa ja kirjoittavat niistä raportteja.”’

NSA – Näin meitä seurataan osui sattumalta silmiini lähikirjastossa ja tarttui hyllyltä mukaan. Seuraamisesta, urkinnasta ja yksityisyyden murenemisesta näkee ja kuulee jatkuvasti juttuja, mutta en ole perehtynyt aiheeseen kovin tarkkaan, vaikka asia sinänsä kiinnostaakin. Ajattelin että Petteri Järvisen tuore tietokirja valottaisi perusasioita ja kohutun NSA:n taustaa. Arvaus oli oikea, sillä kirja osoittautui kattavaksi tietopaketiksi ja vielä erittäin kiinnostavaksi sellaiseksi.

Kirjassa vilisee tietoteknisiä termejä, nimiä ja käsitteitä, mutta pääosin Järvinen onnistuu esittämään asian selkokielellä. Kirjassa kerrotaan ihan ensimmäiseksi Edward Snowdenin tarina, josta NSA-kohu lähti alun perin liikkeelle. Sitten käsitellään NSA:n historiaa, tapauksia joissa se on ollut mukana ja ylipäätään sitä, mikä se on. Seuraavissa luvuissa kerrotaan muiden maiden tiedustelusta.

Teorian jälkeen keskitytään siihen, miten urkinnalta voi ylipäätään suojautua. Täysin mahdollista se ei ole, ellei palaa aikaan ennen tietokoneita ja kännyköitä, mutta Järvinen esittelee kuitenkin eri vaihtoehtoja. Vähän nörtimmälle puolelle mennään, kun kirjassa ohjeistetaan vaiheittain esimerkiksi salaamaan oma sähköpostiliikenne tai kerrotaan Tor-verkon toimintaperiaatteista.

Myös jokapäiväiseen nettisurffailuun kuuluvia juttuja, kuten SSL-salaus, käydään läpi. Kiinnostavaa sekin, koska itselle ei ole ikinä tullut mieleen selvittää miten se toimii. Myös tavalliselle talliaiselle löytyy netinkäyttöniksejä ja vinkkejä vaikka turvallisempaan matkustukseen sekä matkapuhelimen käyttöön, vaikka ei lähtisi varmennetta omien meilien salaukseen hankkimaankaan.

”Sosiaalinen media perustuu henkilökohtaisten tietojen ja verkostojen jakamiseen. Ei ole mitään tapaa, jolla voisi käyttää Facebookia, Twitteriä ja muita sosiaalisen median palveluita, ja silti säilyttää yksityisyytensä.”

NSA – Näin meitä seurataan imaisi ainakin minut mukaansa ja luin kirjan parissa päivässä. Ainoana miinuspuolena täytyy mainita, että edellinen lainaaja oli ilmeisesti sauhutellut kirjaa lukiessaan, koska se haisi niin vahvasti tupakalta että haju tarttui käsiinkin. Hyh. Mutta joka tapauksessa, suosittelen kirjaa kaikille, joita vähääkään kiinnostaa tietoliikenne ja oma yksityisyys netissä.

Otin tämänkin kirjan mukaan Lukuhaasteeseen, jossa kaikkein sopivin kategoria oli Kirja, joka pelottaa sinua. Eihän kirja mikään pelottava ole, mutta aihe itsessään saa kyllä oikeasti miettimään, mitä kaikkea omia juttujakin päätyy urkintaan. Aika karmivaa. (Minun piti alun perin lukea pelottavana kirjana Hohto, josta mainitsin Twitterissäkin, mutta alkusivut tuntuivat niin masentavilta että jätin sen kesken.)

Subjektiivinen tuomio: ****½

Petteri Järvinen
NSA – Näin meitä seurataan
Docendo 2014
323 sivua