Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

jokayksinkulkee”Yhtäkkiä Eva tajusi, ettei ollut vähään aikaan kuullut Vilman ääntä.
– Vilma! hän huusi kohti ulko-ovea.
Vastausta ei kuulunut.
– Vilma, tule tänne! Hän tunsi huolen äänessään. Ei tytöllä varmaankaan ollut mitään hätää, mutta miksi tämä ei vastannut?
– Vilma! Tule, kun äiti huutaa!
Ei vieläkään ääntäkään.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Mari Jungstedtin Gotlanti-sarjaan kuuluva dekkari Joka yksin kulkee alkaa, kun kauneushoitolan edustalta katoaa kolmevuotias tyttö. Katoamista alkaa selvittää komisario Karin Jacobsson, jolle se on samaan aikaan ensimmäinen juttu päävastuussa. Karinilla on orastava suhde toisen komisarion, Anders Knutaksen, kanssa, joka on sairastunut eräiden aikaisempien tapahtumien jäljiltä masennukseen.

Samaan aikaan toisaalla David Forss miettii, mitä ihmettä hänen vaimonsa touhuaa puhelimessa yöt läpeensä. Näistä henkilöistä kertovien lukujen välillä kerrotaan myös mysteerisestä ”hänestä”, josta piirtyy kuva vanhempiensa luona asuvana, tunneongelmaisena vanhanapiikana. Sitten kolmevuotias Vilma löytyy samasta paikasta kuin missä hänet vietiin, ja toisaalla katoaa toinen tyttö.

Joka yksin kulkee muistuttaa mahdottoman paljon aikaisemmin lukemaani suomalaista dekkaria Rakennus 31. Tämäkin on osa sarjaa, jonka aiempia osia en ole lukenut (vaikuttaa siis varmasti lukukokemukseeni). Tämäkin on juonivetoinen teos, jossa henkilöhahmot ovat aika ohuita yhden luonteenpiirteen tyyppejä. Ja siinä missä Rakennus 31:ssä kerrottiin mystisestä Mestarista, tässä kirjassa on salaperäinen hän joka ei alussa tunnu liittyvän mitenkään itse tarinaan. Plussaa tulee siitä, ettei tässä ollut Rakennus 31:n tyyliin puhekielisiä repliikkejä. Luvut ovat myös miellyttävän lyhyitä, vain pari sivua jokainen.

Vaikka Jungstedin kirjasarja on supersuosittu ja takakannesta löytyy monta ylistävää arviota, täytyy todeta että pohjoismaiset dekkarit eivät kai vain ole minun genreni. Kirjassa selitettiin kaikki, alkaen Karinin nuoruuden traumoista  Knutaksen masennukseen. Knutas käyttää masennuslääkkeitä koska on masentunut, ja masennuksen takia hän ei saa myöskään nukuttua ja sen takia hän käyttää nukahtamislääkkeitä. Selvä. Henkilöihinkään en oikeastaan kiintynyt. Luin samaan aikaan Nälkäpeliä ja totesin että Buttercup-kissallakin on enemmän luonnetta kuin monella dekkarihahmolla :D

Edelleenkin muuten ihmettelen poliisin toimintaa kirjan alussa: jos lapsi on ollut kadoksissa kaksi tuntia, eristääkö poliisi kaupungista kokonaisen kadun? Poliisitutkimus junnaa paikallaan, kunnes viimeisten neljänkymmenen sivun aikana alkaa tapahtua ja rytinällä. Siinä vaiheessa oikeasti tartuin kirjaan ja luin sen innolla loppuun. Loppuratkaisun kuitenkin arvasi jo hyvissä ajoin, ja lopusta tulee melkein hätäinen fiilis.

Maalaa allaoleva teksti niin näet kommentin loppuratkaisusta:
[Juonipaljastus alkaa]
Mystinen ”hän” paljastui siis syylliseksi, ja hän olikin yllättäen sama empaattinen ja ihmisläheinen kanttori, jolle David Forss oli aiemmin avautunut vaimostaan. Muutama luku aiemmin ”hän” oli tappanut kissanpentuja kotonaan koska oli kateellinen kissaemon huomiosta. Ei ollut nyt oikein uskottava tämä henkilö. Kirja loppuu ”hirveän jännästi”, Knutas meinaa jäädä auton alle. Epäilen että hänelle kävisi mitään, koska sarja mitä ilmeisemmin jatkuu vielä.
[Paljastelu päättyy]

Mutta mutta. Ehkä kokeilen seuraavaksi lukea Stieg Larssonin Millennium-trilogian, ne ovat ymmärtääkseni vähän erityylisiä ruotsalaisia dekkareita. Joka yksin kulkee pääsee joka tapauksessa mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Jännitysromaani tai dekkari.

SuDekkariviikko_logo_560pxbjektiivinen tuomio: **½

Mari Jungsted
Joka yksin kulkee
Suom. Emmi Jäkkö
Otava 2015
262 sivua

John Green: The Fault in Our Stars

The_Fault_in_Our_Stars

”I told Augustus the broad outline of my miracle: diagnosed with Stage IV thyroid cancer when I was thirteen. (I didn’t tell him that the diagnosis came three months after I got my first period. Like: Congratulations! You’re a woman. Now die.)”

Tähtiin kirjoitettu virhe on hieno kirja.  Sain sen alkukielisenä ystävältäni, jolla oli tuplakappale. (Hän käski laittaa tähän että sain sen blogin kautta. Kirja on siis saatu blogin kautta.) Asiaan.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Hazel Grace, jolla on parantumaton syöpä. Hän kulkee happipullon ja -viiksien kanssa, koska hänen keuhkonsa eivät toimi kunnolla. Tarina alkaa, kun hän menee äitinsä pakottamana syöpää sairastavien nuorten tukiryhmään ja tapaa siellä ystävänsä Isaacin mukanaan tuoman 17-vuotiaan Augustuksen. Augustus on sairastanut luusyövän ja hänellä on sen jäljiltä jalkaproteesi. Poika katselee Hazelia koko ryhmätapaamisen ajan ja pyytää tätä sen jälkeen katsomaan elokuvaa. Kuten arvata saattaa, ajan kuluessa pari rakastuu pikku hiljaa.

”’Do you have a Wish?’ he asked, referring to this organization, The Genie Foundation, which is in the business of granting sick kids one wish.
     ’No’, I said. ’I used my wish pre-Miracle.’
     ’What’d you do?’
     I sighed loudly. ’I was thirteen’, I said.
     ’Not Disney’, he said.
     I said nothing.
     ’You did not go to Disney World.’
      I said nothing.
      ’Hazel GRACE!’ he shouted. ’You did not use your one dying Wish to go to Disney World with your parents.’
     ’Also Epcot Center,’ I mumbled. 
     ’Oh my God’, Augustus said. ’ I can’t believe I have a crush on a girl with such cliché wishes.'”

Päähenkilö Hazel on luonteeltaan järkevä, ihastuttavan sarkastinen ja hän suorastaan viljelee mustaa huumoria. Hän myös rakastaa kirjoja, erityisesti An Imperial Afflictionia,  jolla on tarinassa suuri osa. Kyseinen kirja loppuu aivan yhtäkkiä, ja Hazelia jää kaivelemaan, mitä hahmoille käy. Hän esittelee lempikirjansa myös Augustukselle, joka innostuu siitä, ja lopulta he päätyvät yhdessä lomamatkalle Amsterdamiin kirjailija Van Houtenin jäljille.

Kirja imaisi minut mukaansa niin, että luin sen muutamassa illassa. Nuorten dialogi on nasevaa ja uskottavaa. Olen edelleen hämmentynyt, miten nelikymppinen mieskirjailija pystyy kirjoittamaan niin elävästi 16-vuotiaan syöpäsairaan teinitytön elämästä ja ajatuksista. Tähtiin kirjoitettu virhe onnistuu ensin naurattamaan, sitten herättämään ajatuksia ja lopulta nostattamaan tipan silmäkulmaan. Kun on kyse kahdesta vakavasti sairaasta nuoresta, ’happily ever afteria’ ei ole luvassa. Silti – ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani.

Subjektiivinen tuomio: *****

Kirja pääsee mukaan myös Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle.

John Green
The Fault in Our Stars
Penguin Books 2013
313 sivua

Lappalainen & Rönns: Nakki lautasella

nakkilautasella

”Aleksi huomaa pari sikaa, jotka ovat muista erillään omassa karsinassaan. Niiden selkään on maalattu violetit viivat.
’Hei, joku on maalannut noihin graffitit’, hän hihkuu.
’Ne ovat vain vähän kipeänä, ja merkistä ne on helppo tunnistaa’, Emilian isä kertoo. — Isä lääkitsee siat. 
’Kyllä se siitä.'”

Nakki lautasella – Mistä ruoka tulee on tietokirjailija Elina Lappalaisen kirjoittama ja Christel Rönnsin kuvittama lastenkirja, joka kertoo tavallisesta suomalaisesta maataloustuotannosta. Tiedättehän ne söpöt lastenkirjat, joissa korkeintaan kolme kanaa kotkottaa maatilan pihalla ja yksi possu löhöää onnellisesti mudassa? Nakki lautasella ei ole sellainen, onneksi.

Kirjassa seikkailevat Emilia ja Aleksi, jotka pääsevät eräänä päivänä Emilian eläinlääkäri-isän mukaan tarkastuskierrokselle. He käyvät luomumaitotilalla, sikatilalla, häkkikanalassa ja broileritilalla. Tutuiksi tulevat niin lypsyrobotti, vasikan nupouttaminen kuin emakkohäkitkin. Tarinan välissä on tietosivuja eri eläimistä ja niiden elämästä ja oloista. Kirjassa korostetaan eläinten hyvän kohtelun tärkeyttä. Lopussa lapset pohtivat, pitäisikö heidän nyt ryhtyä kasvissyöjiksi.

”’Jotkut tekevät niin’, isä vastaa. ’Sinunkin luokallasi on varmaan monta kasvissyöjää. Mutta lihaa voi syödä myös vähemmän. Ja kaupassa on hyvä pysähtyä miettimään, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa’, hän jatkaa.”

nakki lautasella aukeama
Kananmunia ja niiden anatomiaa.

Lappalainen onnistuu tekemään saman kuin palkitun Syötäväksi kasvatetut -kirjankin kanssa: hän kirjoittaa suomalaisten maatilojen arjesta realistisesti ja kiihkottomasti. Nakki lautasella -kirjassa hän tekee sen vielä lapsille sopivalla tavalla. Eläinten tappamisella ei mässäillä, mutta sitä ei myöskään peitellä. Mielestäni on hienoa, että vihdoin tällainen tietopaketti ruoantuotannosta on tehty lapsillekin. Kirjan kruunaa Christel Rönnsin sympaattinen kuvitus.

nakki lautasella aukeama
Emakkohäkki ja söpöjä pikkupossuja.

Kirjasta oppi itsekin uusia asioita. Nytpä tiedän senkin, miten kana pissaa vai pissaako se lainkaan :D (Miten olen voinutkaan elää ilman tätä tietoa.) Jos itsellä olisi lapsia tai kummilapsia, Nakki lautasella lähtisi varmasti ostoskoriin. Nyt sain sen mukavasti lainattua kirjastosta ihan ensimmäisten joukossa.

Nakki lautasella pääsee mukaan myös Lukuhaasteeseen 2015 kategoriassa Vuonna 2015 ilmestynyt kirja. Varsin tuore se onkin, sillä julkkarit olivat vasta viime viikolla.

Subjektiivinen tuomio: *****

Elina Lappalainen: Nakki lautasella
Kuvitus Christel Rönns
Tammi 2015
48 sivua