Erika Vik: Nefrin tytär

Aleia makasi ikkunarivistön eteen kannetulla vuoteellaan ja tuijotti turhautuneena hyttinsä seiniä. Hän vihasi noita puupanelointeja, tuota kiiltävän valkoiseksi lakattua kattoa, ryhdikkäitä huonekaluja ja joka ikistä aseilinlasista yksityiskohtaa, jota ei saanut murskatuksi. Hän vihasi sitä, että oli edelleen keskellä avomerta eikä keksinyt ainuttakaan toteuttamisen arvoista suunnitelmaa, joka auttaisi hänet pois tästä tilanteesta.”

Erika Vikin kunnianhimoinen, noin 1500-sivuinen fantasiatrilogia saa päätöksensä viimeisessä osassa Nefrin tytär. Kannattaa lukea myös arvioni aikaisemmista kirjoista Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä. Tämä teksti sisältää joitain paljastuksia kahdesta ensimmäisestä kirjasta.

Siinä missä ensimmäinen kirja oli aika perinteinen matkakertomus fantastisilla elementeillä kuorrutetun mantereen poikki, toinen osa oli ehjempi kokonaisuus Aleian ja Corildonin vierailusta Seleesiassa ja Aleian lumouksen selvittämisestä. Tulilintujen ja seleesien välille syttyy sota, ja useat mystiset tahot etsivät Aleiaa. Lukija ei voi tietää, kenen aikeet ovat hyvät ja kuka on vaarallinen.

Kolmannessa osassa tarina hajoaa taas moneen osaan, kun Aleia on siepattu ja muutkin keskeiset hahmot ovat erillään toisistaan. Tarina lähtee liikkeelle hitaasti, kun näkökulmahenkilö ja sijainti vaihtuu joka luvussa. Asiaan päästään vasta reilun sadan sivun jälkeen.

Pääsemme kuitenkin vihdoin Aleian lumouksen kimppuun ja saamme tietää, mistä se on peräisin. Kun tarina pääsee käyntiin, tietoa kaadetaan lukijan päälle aimo annos, ja Kaksosaurinkojen fantasiamaailmasta paljastuu paljon täysin uusia juttuja. Steampunk-vivahteet tekevät taas vahvan paluun, ja mukana on modernejakin elementtejä kuten sähköä.

Kirjassa esitellään paljon uusia henkilöitä, joilla on kaikilla oma intressinsä Aleian suhteen. Aleia joutuu jatkuvasti epäilemään, keneen voi luottaa. Hahmojen luonteet jäävät kuitenkin toiminnan jalkoihin. Valloittava Corildon ei ehdi juurikaan päästää viehätysvoimaansa esille, mikä on suuri harmi. Aiemmin ärsyttävä Mateo on sen sijaan paljon järkevämpi, vaikka hengaileekin mukana lähinnä ylivoimaisen lukkojenavauskykynsä takia. Toisessa osassa pitkään pohjustetut herkulliset seleesihahmot, kuten Mathyana, Tigran ja Matius, saavat vain vähän palstatilaa ja tarina tuntuu jäävän heidän osaltaan melkein kesken.

Aleian taustan paljastamista on venytetty kahden pitkän kirjan verran, ja kolmannessa osassa kaikki rysähtää päälle kerralla. Halusin kovasti tietää miten tarina loppuu, ja paahdoin kirjan läpi parissa päivässä. Osan hämmentyneestä lukukokemuksesta voi varmasti pistää senkin piikkiin. Minulle jäi kuitenkin olo, että paljastuvia asioita olisi voinut pohjustaa enemmänkin aiemmissa kirjoissa. Loppuratkaisu kasvaa lähes eeppisiin mittoihin, mutta se oli aika erilainen kuin odotin. (Pieni höh!)

Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty ja tarina saanut arvoisensa päätöksen, mutta Seleesian näkijän koukuttavuutta kirjassa ei ollut. Trilogia oli mukava lukea, mutta jäi epätasaiseksi kokonaisuudeksi – jokainen kirja oli niin erilainen. Toinen osa on edelleen lempparini näistä.

Vahvana teemana trilogiassa kulkee rasismi (”lajismi”) ja erilaisuuden hyväksyminen. Nefrin tyttäressä ilmapiiri on kiristynyt, ja seleesit ovat selkeästi epätoivottuja vieraita ihmisten mantereella. Monet pitävät heitä yksiselitteisesti raakalaismaisena rotuna. Heitä pysäyttämään pystytetään muuri ja aloitetaan monimutkaiset maahantulotarkastukset. Samat ennakkoluulot koskevat myös tulilintuja, joita monet pitävät pelkkinä eläiminä. Vertaus nykyajan maahanmuuttokysymyksiin ja vihapuheeseen on selkeä, ja siinä suhteessa kirja tuokin teemaa ansiokkaasti näkyville.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Erika Vik
Nefrin tytär
Gummerus 2018
560 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Jaa postaus:
Lähetä kommentti

Vastaa