Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus

Saadakseen minut ymmärtämään, miksi jotkut Afganistanin bacha poshit jatkavat miehen elämäänsä vielä aikuisenakin, toinen sisko esittää retorisen kysymyksen, johon on musertavan selvä vastaus. ’Jos saisitte astua ulos tuosta ovesta miehenä tai joutuisitte jäämään tänne ikuisiksi ajoiksi naisena, kumman valitsisitte?’

Sain toimittaja Jenny Nordbergin tietokirjan Kabulin tyttöjen salaisuus lahjaksi parin muun pokkarin kanssa. Tartuin tähän ensimmäisenä, koska aihe oli takakannen perusteella kaikkein hätkähdyttävin ja kiinnostavin.

Kirja osoittautuikin kiinnostavaksi, ajatuksia herättäväksi ja myös koskettavaksi. Nordberg kertoo kirjassaan nykyajan afgaanityttöjen ja -naisten tarinoita. Maata hallitsevat miehet, ja naisten elämä on äärimmäisen rajoitettua. Heidän tärkein tehtävänsä on synnyttää poikalapsia, ja tytön syntymää saatetaan jopa surra.

Joskus saatetaankin päätyä erikoiselta kuulostavaan vaihtoehtoon: kasvattaa tytär väliaikaisesti poikana. Nordberg törmäsi ensimmäiseen tällaiseen lapseen sattumalta, ja alkoi selvittää taustoja tarkemmin. Aluksi näitä bacha posheja ei tuntunut löytyvän juuri mistään, eikä heitä ollut virallisesti edes olemassa esimerkiksi kirjallisuudessa. Kaiveltuaan tarpeeksi Nordberg löysi kuitenkin useita eri-ikäisiä naisia, jotka elivät tai olivat eläneet osan elämästään miehinä.

Ilmiö on monitahoinen, eikä sillä ole vain yhtä syytä. Kirja perehdyttää lukijan aiheeseen monelta kannalta ja jättää tilaa myös omille pohdinnoille. Poikana eläminen lapsena antaa monille tytöille voimaannuttavan kokemuksen, kun he saavat riehua, leikkiä ja käyttäytyä siskojaan vapaammin. Perheet välttyvät häpeältä, jos yksi tyttökatraasta esiintyy poikana. Sisaret voivat liikkua vapaammin ulkona ja tehdä asioita ”miespuolisen” seuralaisen kanssa.

Puberteetin kynnyksellä bacha poshit muutetaan takaisin naisiksi, joiden liikkuminen on rajoitettua ja tehtävänä on mennä naimisiin ja alkaa synnyttää lapsia. Monesti se onnistuu ongelmitta, mutta kirjassa tavataan myös teini-ikäinen, joka ei haluakaan olla tyttö ja alistua ahtaaseen naisen muottiin, sekä aikuinen, joka kipuilee nyt naiseutensa kanssa eikä koe sukupuoltaan luontevaksi. Toisaalta esiin tulee myös bacha posheja, jotka eivät koskaan lakanneet elämästä miehinä tai menneet naimisiin.

Kabulin tyttöjen salaisuudessa pohditaan paljon sosiaalista sukupuolta. Tyttöjen ja poikien erilainen kasvatus näyttäytyy käsittämättömänä, kun bacha posheja kohdellaan ensin täysin eri tavoin kuin sisariaan, ja myöhemmin tehdään täyskäännös. Ilmiö on julkinen salaisuus, sillä ”keksitty poika on parempi kuin ei mitään”. Toisaalta se on myös hyvin ymmärrettävä ja jossain määrin looginenkin teko ihmisten elämäntilanteissa. Kirjassa naisten kipeät tarinat tulevat lähelle, ja harva saa onnellisen loppunsa.

Nordberg myös hätkäytti kirjan keskivaiheilla ainakin minut kauhisteluistani, kun afgaanikulttuurin, perhe-elämän ja nuorten tyttöjen aviohaaveiden kuvailun jälkeen mainittiin samaan aikaan televisiosta tulleet prinssi Williamin ja Kate Middletonin häät. Rakeisessa kuvassa näki, kuinka isä luovutti valkoiseen huntuun puetun tyttärensä aviomiehelle muiden hurratessa – ja tästä lähin naisen tärkein tehtävänsä on tuottaa perillinen. Romanttista!

Monella tapaa Kabulin tyttöjen salaisuus toi mieleen Mari Mannisen kirjan Yhden lapsen kansa. Kun suvun turvaamiseksi on tärkeintä saada poikalapsi, ihmiset keksivät mitä epätoivoisimpia keinoja saavuttaakseen tavoitteensa. Molemmat kirjat osoittavat myös, että seuraukset ovat yhtä monitahoiset kuin itse ilmiötkin, ja huonoltakin kuulostavista ratkaisuista voi seurata toivoa ja jotain hyvää.

Kirja pääsee lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Subjektiivinen tuomio: *****

Jenny Nordberg
Kabulin tyttöjen salaisuus – vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa
WSOY 2015
363 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Minun mielestäni yhden lapsen politiikka oli julma ja turha: Se leikkasi syntyvyyttä huonommin kuin aiemmat kampanjat, mutta rikkoi raa’asti kansalaisten oikeutta päättää ruumiistaan ja lisääntymisestään. Sen hyödyt eivät mitenkään kumoa sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä.
Kiinalaiset ovat eri mieltä.

Sain Yhden lapsen kansan luettavaksi reissulla vanhempien luokse, koska jostain syystä Lohjan kirjastosta saa varattua helposti mitä vain milloin vain. Helmet-kirjastossa kirjasta on tällä hetkellä 747 varausta.

Toimittaja Mari Manninen on asunut useita vuosia Kiinassa ja kirjoittanut Kiina-aiheisia juttuja suomalaisiin lehtiin. Kirjaansa varten hän keräsi kymmenen perheen tarinat yhteen. Yhden lapsen kansa voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016.

Ihmisten tarinoiden kautta käsitellään Kiinan yhden lapsen politiikkaa kattavasti eri puolilta. Ensimmäisen lapsen jälkeen syntyneet saattoivat jäädä ”mustiksi lapsiksi”, jos he eivät saaneet hukouta eli asuinpaikkatodistusta. Ilman sitä ei pääse yliopistoon, töihin, naimisiin tai – käsittämätöntä kyllä – edes junaan.

Ainokaiset lapset saattavat olla hemmoteltuja pikkukeisareita, mutta toisaalta myös uupuneita nuoria, joiden harteille kasautuvat paineet menestymisestä sekä kahdesta vanhemmasta ja neljästä isovanhemmasta huolehtiminen. Yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta aihe tulee lähelle ja liikuttaa.

Abortoidut vauvat, hylätyt tyttölapset, vaimottomat miehet, vietnamilaiset ostovaimot… Manninen käsittelee aihettaan monelta kulmalta. Monet naiset joutuivat pakkoaborttien uhriksi – aborttiin painostaminen oli normaalia, mutta naiset saatettiin myös hakea väkivalloin kotoa toimenpidettä varten. Kylissä oli vauvakiintiöt, ja vauvaa piti anoa kirjallisesti kauan ennen kuin saattoi alkaa edes yrittää lapsentekoa. Vauva-arpajaisista lukiessani mietin hetken, luenko tässä nyt dystopiakuvausta Siilosta vai ihan oikeaa lähihistoriaa.

Manninen osoittaa myös, että länsimaisen median antama kuva Kiinasta ja yhden lapsen politiikasta on usein yksipuolinen. Yllättäen suurin osa haastatelluista on sitä mieltä, että yhden lapsen politiikka oli Kiinalle tarpeen väestönkasvun hillitsemiseksi, vaikka keinot saattoivatkin olla vääriä. Löytyypä jopa yksi väestöryhmä, jota politiikka on hyödyntänyt. Kaupungissa asuvat ainoat tyttäret saivat mahdollisuuden kouluttautua ja edetä elämässään pitkälle, sillä mikäli heillä olisi ollut veljiä, tyttöjen koulutukseen ei olisi todennäköisesti panostettu.

Pienestä toistosta huolimatta Yhden lapsen kansa on sujuvaa lukemista, ja ahmin sen viikonlopun aikana. Kirja ei ole aiheensa puolesta mukavaa luettavaa, mutta ehdottoman kiinnostava ja tärkeä teos. Finlandia-palkintonsa ansainnut siis. Kirjabloggaajat äänestivät Mannisen kirjan myös vuoden 2016 parhaaksi teokseksi Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Yhden lapsen kansa pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Subjektiivinen tuomio: *****

Mari Manninen
Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
205 sivua
Atena 2016

Osta kirja Adlibriksesta*

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

kuva

Minulle on useasti suositeltu Hyvän mielen vaatekaappia. Odotukseni olivat siis varsin korkealla, kun odottelin kirjaston varausjonossa sen saamista käsiini. Eikä minun tarvinnut pettyä! Rinna Saramäen kirja on samaan aikaan painavaa asiaa, ajatuksia herättävä ja viihdyttävä.

Tuloksista käy ilmi jotakin hätkähdyttävää: jos ompelijan palkka nostetaan elinkelpoiselle tasolle, [alun perin 13 euroa maksavan] paidan vähittäismyyntihinta nousee 2,48 eurolla. Tai toisinpäin: sillä, että ompelija elää näännyttävässä köyhyydessä, paidan ostaja säästää 2,48 euroa.

On vaikea löytää kirjasta tähän sopivaa lainausta, kun tekisi mieli lainata niin monta kohtaa. Hyvän mielen vaatekaappi käsittelee muotia monesta eri näkökulmasta. Ensimmäisessä osassa paneudutaan globaalin vaatebisneksen ongelmiin ja muotivaatteiden tuotantoketjuun. Loppuosa kirjasta keskittyy omaan henkilökohtaiseen vaatevarastoon, sen suunnittelemiseen, karsimiseen, uusien vaatteiden hankkimiseen, hyvän laadun tunnistamiseen, vanhojen kuteiden korjaamiseen ja huoltamiseen.

Hyvän mielen vaatekaapin ovien aukaiseminen saa aikaan levollisen mielen ja tyytyväisen olon. Siellä ei ole syyllisyydentuntoa aiheuttavia vaatekappaleita, ei ahdistusta aiheuttavaa kasaa eriparisia vaatekappaleita, ei vaatteita, jotka sopivat vain aivan toiselle ihmiselle toisessa elämässä, eikä ylipäätään hämmentävää kaaosta, joka pyrkii vyörymään lattialle. Hyvän mielen vaatekaapissa on juurikin ne vaatteet, jotka sieltä toivookin löytävänsä – tyyliisi, olemukseesi ja tarpeisiisi sopiva kokoelma – eikä muuta.

Keskeistä Saramäen kirjassa on riittävyyden filosofia. Ensin turhista vaatteista hankkiudutaan eroon esimerkiksi lahjoittamalla tai myymällä. Sitten mietitään tarkkaan, mitä oikeasti tarvitaan ja mikä sopii jo olemassa olevan puvuston kanssa yhteen. Sitten tehdään vuosittainen budjetti, jossa pysytään. Mitään ei osteta sen takia, että se on halpaa, vaan budjetin ansiosta laatuun voi panostaa kunnolla. Vaatteiden on tarkoitus kestää aikaa, ja kaikkia vaatteitaan pitäisi myös käyttää.

Ehdottomasti mitään ei pitäisi ostaa vain siksi, että se on halpaa. Tämä on yksi tärkeimpiä asioita, joka nykyisessä vaatekulttuurissa pitää sisäistää. Ostoksen hinnan ei pitäisi olla sen paras puoli.

Hyvän mielen vaatekaappi sai minut miettimään paljon omaa vaatekaappiani. Vaikka garderobini on varmasti pienempi kuin monella muulla ikäiselläni, minulla on silti paljon vaatteita joita en käytä, joissa en tunne oloani mukavaksi tai jotka eivät sovi minkään muun vaatteen kanssa. Varmasti tästä lähin pidän tarkemmin silmällä omia ostoksiani, enkä sorru enää ostamaan niitä aleriepuja vain halvan hinnan takia. Lisäksi tutustun myös tarkemmin omistamieni ja ostamieni vaatteiden materiaaleihin.

Saramäki kirjoittaa painavin sanankääntein, mutta ei silti syyllistä lukijaa. Monet luvut ovat suorastaan inspiroivia, ja myös huumoria on rutkasti mukana. Kirja ei myöskään jätä lukijaa vellovan ahdistuksen valtaan muotiteollisuuden vääryyksien takia, vaan tarjoaa myös runsaasti ratkaisuja. Minulle esimerkiksi vuosittaisen vaatebudjetin teko etukäteen oli valaiseva asia: Jos tietää käyttävänsä vaikka 500 euroa vaatteisiin vuodessa, laadukkaaseen parin sadan euron takkiin onkin yhtäkkiä hyvin varaa, kun jättää sitten jotain muuta vastaavasti ostamatta.

Tykkäsin kyllä ehdottomasti tästä ja suosittelen muillekin! Tämä pitäisi melkein jokaisen länsimaalaisen vaateshoppailijan lukea. Hyvän mielen vaatekaappi on myös osa Lukuhaastetta kategoriassa Tietokirja.

Subjektiivinen tuomio: *****

Kirjasta ovat kirjoittaneet (ja hehkuttaneet) myös esimerkiksi Turun Tilda, Jennin Arkijärki ja La petite lectrice.

Rinna Saramäki
Hyvän mielen vaatekaappi

Atena 2013
304 sivua