****

Jyrki Korpua: Alussa oli Sana

”Mikään teos ei ole vaikuttanut yhtä lailla maailmanhistoriaan, kulttuuriimme ja ajatusmaailmaamme kuin tämä reilun tuhannen vuoden aikana Lähi-idässä muotoutunut kertomuskokoelma.”

Alussa oli Sana kuului myöskin ensimmäisen kirjallisuuden kurssin lähdekirjallisuuteen. Se vaikutti sen verran helposti lähestyttävältä teokselta, että luin senkin kokonaan. Jyrki Korpua käsittelee kirjassaan yleisellä tasolla Raamatun historiaa, rakennetta ja vaikutusta kirjallisuuteen. Hän aloittaa esittelemällä Raamatun kirjallisuuslajeja (onhan kyseessä kirjakokoelma eikä yksittäinen teos), arkkityyppejä ja vaikutteita.

Korpua ottaa mielenkiintoisia esimerkkejä nykykirjallisuudesta – muun muassa laululyriikoista, J. R. R. Tolkienin tuotannosta, Da Vinci-koodista ja Harry Potteristakin. Vanhemmasta kirjallisuudesta käsitellään hieman syvällisemmin Danten Jumalaista näytelmää ja Aleksis Kiven tuotantoa. Näistä aiheista olisin mielelläni lukenut enemmänkin, nyt käsittely jäi paikoitellen lyhyeksi.

Korpua tuo esiin kiinnostavia pointteja, ja lukiessa sain jatkuvasti ahaa-elämyksiä. Tiesitkö sinä, että Kiven Nummisuutarit on lähtökohtaisesti parodinen uudelleenkirjoitus Raamatun apokryfikirjojen Tobitin kirjasta? Kirjallisuusviittauksista tarttui muistilistalle myös muutamia kirjoja luettavaksi, kuten Ben-Hur ja Sudenmorsian.

Raamattu on kirjana minulle jo suhteellisen tuttu, mutta kirjallisuushistorialliset näkökulmat siihen olivat todella mielenkiintoisia. Kirja toimii myös hyvänä sukelluksena aiheeseen, vaikka Raamattua ei juuri tuntisikaan. Kirjan kannen antama ensivaikutelma ei pettänyt – kirja oli muutamia lyhyitä jaksoja lukuunottamatta oikein helppolukuinen ja kiinnostava. Tämäkin pääsee sarjaan ”olisin voinut lukea myös ilman opiskeluja”.

Subjektiivinen tuomio: ****

Jyrki Korpua
Alussa oli Sana – Raamattu ja kirjallisuus
Avain 2016
196 sivua

Homeros: Odysseia

”Kerro minulle Runotar, älykkäästä miehestä joka harhaili kauan hävitettyään Troian pyhän kaupungin; joka näki monien kansain asuinsijat ja tutustui ihmisten tapoihin; joka merellä koki monet vaivat taistellessaan henkensä edestä ja yrittäessään johtaa miehensä kotiin.”

Nyt on sitten luettu yksi maailmanhistorian tunnetuimmista ja vanhimmista teoksista, kirja joka on vaikuttanut valtavasti länsimaiseen sivistykseen ja kulttuuriin. Ja olen itse asiassa positiivisesti yllättynyt!

Lähdin lukemaan kirjaa alun perin kirjallisuuden opintojen ekan kurssin taustalukemisena. Sikäli jännä, kun lueskelin Odysseiasta sanottua muissa kirjablogeissa, useimmin todettiin että tarinahan on kaikille tuttu. No, vaikka olenkin peruskouluni ja lukioni käynyt, ei Odysseuksen reissu ollut kovinkaan tuttu minulle.

Jostain syystä olen aina kuvitellut, että Homeros-nimisen runoilijan nimiin pantu eeppinen runoelma Odysseia on vaikealukuinen tiiliskivi. Sen sijaan teos onkin mukavan pituinen 300-sivuinen seikkailukertomus parin tuhannen vuoden takaa. Tarina on ollut alun perin suullista tarinaperinnettä, joka on koottu vasta myöhemmin yksiin kansiin.

Lukemisessa varmasti auttoi se, että tartuin Pentti Saarikosken 70-luvulla tekemään suomennokseen. Siinä on pyritty antamaan tarinasta kattava kuva kreikkaa taitamattomalle, eikä runomittaa ole lähdetty kääntämään sanatarkasti oikein.

Sen sijaan 1920-luvulta peräisin oleva Otto Mannisen heksametrimittainen suomennos olisi varmaan lentänyt seinään noin kolmannen sivun kohdalla: ”Retkiä miehen kekseliään, runoneito, sa kerro, kauan harhailleen pyhän Troian kaatamatiellä! Kansat, kaupungit monet nähdä hän sai, tavat oppi, sai tuta tuskaa mont’ ulapoilla, kun eest’ oman hengen taisteli, maalleen matkaamaan koki kumppanit auttaa.”

Joka tapauksessa tässä kaikkien seikkailu- ja fantasiakirjojen isässä kantavana teemana on päähenkilö Odysseuksen paluu kotiin. Aikaisemmassa Ilias-eepoksessa hän on sotinut Troijan sodassa kymmenisen vuotta, ja nyt on kotiinpaluun aika. Kotona odottavat uskollinen vaimo Penelope ja poika Telemakhos, mutta niin se vaan paluussa vierähtää toiset kymmenen vuotta. Eepos alkaa Telemakhoksen matkasta, kun hän lähtee merille selvittämään, onko isukki vielä elossa.

Kreikkalaiset jumalat ovat kiinteästi mukana juonen kulussa, niin ettei mitään pääse tapahtumaan ilman heitä. Kiilaskatseinen viisauden jumalatar Athene pelastelee Telemakhosta ja Odysseusta jatkuvasti milloin mistäkin, siinä missä vihainen merenjumala Poseidon paiskoo kapuloita rattaisiin. Viisaudella, viekkaudella ja kiilaskatseisen Athenen avulla jumalainen Odysseus selättää kaikki esteet, oli kyse sitten kykloopeista tai seireeneistä. Kirja seuraa hänen retkiään osittain nykyajassa ja osittain minämuotoisina takaumina.

Niinkin kiire miekkosella muuten on, että seilattuaan miehistönsä kanssa Kirke-noidan saarelle hän päättää jäädä sinne vielä vuoden ajaksi Kirken rakastajaksi. Onneksi viisas uskollinen Penelope odottaa! Huikeinta on kyllä Odysseuksen porukan villava pako kykloopin kynsistä:

”Parhaalta tuntui nyt tällainen suunnitelma. Laumassa oli syötettyjä villavia lampaita; nyt minä sidoin niitä yhteen pajunvitsaksilla, joiden päällä tuon kaikkiin konnuuksiin perehtyneen hirmun oli tapana nukkua. Keskimmäisen vatsavilloista roikkui aina mies ja kaksi lammasta oli sivustasuojana; näin vei kolme lammasta aina yhden miehen.”

Monia kommelluksia käydään läpi, ennen kuin kotisaari Ithaka siintää näköpiirissä ja jumalainen Odysseus pääsee kotiin potkimaan vaimoa piinaavaa kosijajoukkoa persuuksille.

Lukukokemus oli ihan hauska, vaikka välillä tarinan olisi toivonut etenevän nopeamminkin. Kirjaa aloittaessani en tiennyt juonen kulkua, mutta yksittäisiä osioita kuten seireenien ohi purjehtimisen ja mastoon sitomisen olin kuullut. Kieli on varsin sujuvaa, vaikka paljon eroja nykykirjallisuuteen esiintyykin ja Saarikoski on joutunut keksimään muutaman uuden sanankin (kuten tuon kiilaskatseisen).

Eipä tarvitse enää miettiä, mistä kaikki seikkailujen, matkakertomusten ja ennustusten täyttämät fantasiakirjat alun perin ammentavat. Huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan on vuorossa sitten varsinainen kirjallisuuden kurssin kirja eli Margaret Atwoodin Penelopeia.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 ja sopii erinomaisesti kategoriaan Sankaritarina.

Subjektiivinen tuomio: ****

Homeros
Odysseia
Suom. Pentti Saarikoski
Otava 2012
307 sivua

Dan Brown: Da Vinci -koodi

”Jacques Saunièren kalvakka ruumis makasi parkettilattialla täsmälleen samassa asennossa kuin valokuvassa. Kun Langdon seisoi sen vieressä siristellen silmiään räikeässä valossa, hän hämmästyi taas muistaessaan, että Saunière oli käyttänyt elämänsä viimeiset hetket tämän kummallisen ruumisasetelman järjestämiseen.”

Olen lukenut Da Vinci -koodin kerran kauan sitten ja katsonut siitä tehdyn leffan. Muistelin että kirja oli varsin vetävä trilleri, ja päätin tarttua teokseen uudestaan. En pettynyt, sillä Da Vinci -koodi oli edelleen viihdyttävä mysteeri viikonlopun ratoksi.

Kirjan päähenkilönä seikkailee uskonnollisen symbologian professori Robert Langdon, joka Pariisin vierailunsa aikana kutsutaan keskellä yötä Louvreen auttamaan murhatapauksen selvittelyssä. Louvren intendentti Jacques Saunière on ammuttu, ja ennen kuolemaansa mies on ehtinyt jättää kuolinpaikalleen salakirjoitetun viestin.

Avukseen Langdon saa kryptologi Sophie Neveun, ja pian hän huomaa olevansa Neveun kanssa pakomatkalla. Saunièren jättämä arvoitus osoittautuu olevan osa paljon suurempaa mysteeriä, joka ulottuu aina parin tuhannen vuoden taakse kristinuskon alkuhämäriin. Miten koodin saa murrettua, ja mitä siitä seuraa?

Mukaan on leivottu aimo annos jännitystä, salaseuroja ja salaliittoja, oikeaa historiaa, myyttejä, Brownin omasta päästään keksimää historiaa sekä oikeita taidehistoriallisia, arkkitehtonisia ja symbologisia yksityiskohtia. Voisi kuvitella että taustatiedon tunkeminen kirjaan tekee siitä takkuavaa, mutta ainakin minun mielenkiintoni pysyi yllä kirjassa kuvatuista Langdonin luennoista huolimatta.

Wikipedian sanoin ”Brownia on arvosteltu epätosien väitteiden esittämisestä kirjassa historiallisesti todellisina”, enkä yhtään ihmettele. Kirja sekoittelee faktaa ja fiktiota iloisesti, ja Brown on punonut niistä loistavan juonen. Välillä rupesin itsekin miettimään, mikä on totta ja mikä tarua. Toisaalta kirja on selkeästi romaani, ja sellaisena se toimii hienosti.

Kirja myös innosti tarkistamaan useammankin faktan ja historiallisen tapahtuman oikean laidan, mikä on trilleriltä aika hyvä aikaansaannos. Kuvitetun laitoksen lukeminen olisi varmaan ollut vieläkin antoisampaa, niin ei olisi tarvinnut googlailla kuvailtuja taideteoksia netistä lukemisen ohessa.

Langdon että Neveu jäävät aika ohuiksi henkilöhahmoiksi, mutta pääpaino onkin juonessa ja historiallisissa aineksissa.  Brownin teksti oli vetävää, eikä tylsiä hetkiä kirjan parissa tullut. Tykkään kaikenlaisista arvoituksista, joten koodin ratkaiseminen ja symbolien selvittäminen kutkuttivat mukavasti älynystyröitä.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Dan Brown
Da Vinci -koodi
Suom. Pirkko Biström
WSOY 2004
520 sivua