****

Kivistö & Riikonen: Mitä jokaisen tulee tietää antiikista

”Eurooppalainen ja myös amerikkalainen kulttuuri on juutalais-kristillisen tradition ohessa suuressa määrin rakentunut antiikin Kreikan ja Rooman perinnön varaan. Niin kirjallisuus ja taide kuin politiikkakin ovat monessa suhteessa antiikista juontuvan aineksen kyllästämää ja läpitunkemaa. Usein antiikki on tullut niin kiinteäksi osaksi nykyisen kulttuurin ilmiöitä, että sen läsnäoloa ei välttämättä huomaa tai tule tarkemmin ajatelleeksi.”

Sari Kivistön ja H. K. Riikosen toimittama Mitä jokaisen tulee tietää antiikista kuuluu ensimmäisen kirjallisuuden kurssini lähdekirjallisuuteen. Se oli kahdesta antiikkia käsittelevästä kirjasta ohuempi ja mukavamman näköinen, joten päätin lukea sen aluksi ja kokonaan. Päätös oli oikea, sillä kirja opastaa lukijan antiikin Kreikan ja Rooman maailmaan helppotajuisesti ja kiinnostavasti.

Kirja alkaa 12 teesillä, miksi antiikista ylipäätään pitäisi tietää – käy selväksi että sen ajan ajatukset ja tavat vaikuttavat suurin piirtein kaikkeen mitä teemme nykyään, emmekä välttämättä edes tajua sitä. (Minun pitää seuraavassa oppimistehtävässä pohtia näitä teesejä kahden sivun verran. Ei vielä aavistustakaan, miten teen sen.)

Tämän jälkeen kirjassa on omat luvut klassisille kielille, kirjallisuudelle, taiteelle, uskonnolle, filosofialle, valtiolle ja antiikin perinnölle länsimaisessa humanismissa. Oman lukunsa saa myös antiikin ihannointi ja kritiikki. Minulle mielenkiintoisimpia osia olivat kreikasta ja latinasta kertovat luvut, kirjallisuusosio muinaisine sankareineen ja jumalat ja myytit.

Sain luettua kirjan suhteellisen nopeasti, eikä se tuntunut ollenkaan oppikirjalta. Sen sijaan sain jatkuvasti uusia ahaa-elämyksiä, kun luin, mistä mikäkin kreikkalais- tai latinalaisperäinen sana alun perin tulee. Analyysi, hypoteesi ja fobia ovat peruskamaa, mutta esimerkiksi amatööri tulee latinan rakastajaa tarkoittavasta sanasta. Siis jonkun asian intohimoinen harrastaja, aivan! Tai tiesitkö, että akatemia-sana tulee sen nimenomaisen lehdon nimestä, jossa Platon piti filosofikouluaan? Tai että skhole tarkoitti alun perin vapaa-aikaa? … *innostuu vähän liikaa*

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka haluavat kompaktissa muodossa annoksen kiinnostavaa antiikin kulttuurihistoriaa. Itse olisin voinut lukea tämän myös ilman niskaan hengittävää oppimistehtävää.

Päivitys 9.9. Kirja pääsee sittenkin mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa ”Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit”. Siinä on sekä eläin kannessa (41) että se kertoo ajasta, jota en ole elänyt (34). Kiitos vinkistä!

Subjektiivinen tuomio: ****

Sari Kivistö ja H. K. Riikonen (toim.)
Mitä jokaisen tulee tietää antiikista: Kreikka & Rooma
Avain 2013
230 sivua

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

”– En ollut koskaan lumoutunut, hurmaantunut ja uppoutunut mihinkään tarinaan sillä tavalla kuin siihen kirjaan, Clara selitti.
– Siihen asti lukeminen oli ollut minulle pakkopullaa, eräänlainen sakko, joka oli maksettava opettajille ja kotiopettajille ilman että oikein tiesi minkä takia. En tuntenut lukemisen nautintoa, sitä riemua kun sielussa avautuu ovia joiden taakse voi kurkistaa, halua antautua mielikuvituksen, kauneuden sekä tarinan ja kielen mysteerien vietäväksi. Kaiken tämän sain sen romaanin myötä.”

Tuulen varjo on ollut meikäläisen lukulistalla pitkään. Sitä on kehuttu monessa paikassa, ja aloitinkin lukemaan sitä joskus nuorempana. Silloin teksti ei kuitenkaan maistunut ja kirja jäi heti alkuunsa kesken. Päätin nyt antaa kirjalle uuden mahdollisuuden.

Nykyään tykkään kiinnittää huomiota kirjojen ensimmäisiin lauseisiin, ja Tuulen varjon alulle täytyy antaa pointsit kiinnostuksen herättämisestä:

”Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.”

Kirja sijoittuu 1940-1960 -luvuille Barcelonaan. Kymmenvuotias Daniel Sempere asuu kahdestaan isänsä kanssa ja auttaa tätä pyörittämään käytettyjen kirjojen kirjakauppaa. Sinä aamuna, kun Daniel herää ja tajuaa unohtaneensa äitinsä kasvot, isä vie hänet Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä hän saa valita yhden kirjan, josta pitäisi huolta loppuelämänsä ajan, ja hän valitsee Tuulen varjon.

Kirja on lähes mestariteos, ja Daniel alkaa etsiä tietoa sen kirjailijasta, Julian Caraxista. Mies on kuitenkin kadonnut mystisesti, ja hänen kirjojaan on lähes mahdotonta löytää mistään. Caraxista tulee Danielille pakkomielle, ja hän alkaa seurata kirjailijan jalanjälkiä. Pian hän huomaa, ettei ole ainoa etsivä, ja lisäksi häntä alkaa uhkailla eräs Caraxin romaanin henkilöistä.

Pidin Tuulen varjosta paljon. Siinä on taidokkaasti punottu juoni ja kiinnostavia henkilöhahmoja (lempparini on hurmaava Fermín). Mikään koukuttava page-turner kirja ei ole, mutta verkkaisesti rakentuva tarina palkitsee lukijansa. Rauhallisesta tahdista huolimatta juoni ei missään vaiheessa käy tylsäksi, vaikka välillä käydään pitkissäkin takaumissa ja muistelmissa.

Kirja lupaa takakannessa olevansa sekä jännäri, rakkausromaani ja kauhutarina, ja siitä löytyy tosiaan kaikkia elementtejä. Caraxin salaisuus kiehtoo, ja erityisesti Aldayan palatsia kuvailtaessa jännityskin kohosi niin, etten viitsinyt lukea yksin eteenpäin illalla ennen nukkumaanmenoa vaan piti vaihtaa Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Romantiikkaakin löytyy, vaikka suurin osa kirjan rakkaustarinoista on luonteeltaan traagisia.

Alun ja takakannen perusteella odotin tarinalta enemmänkin maagisia elementtejä, mutta loppujen lopuksi ratkaisu oli aika arkinen ilman sen kummempia yliluonnollisuuksia. Loppu ei myöskään ollut ihan niin dramaattinen kuin olin ajatellut. Ympyrä sulkeutuu ja kaikki langanpäät solmitaan yhteen.

Tästä on monissa muissakin kirjablogeissa tykätty kovasti, joten suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos et ole Tuulen varjoa vielä lukenut. Jännittävä, kirjoja ylistävä romaani ripauksella romantiikkaa ja hyvällä juonella on hyvä yhdistelmä.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Carlos Ruiz Zafón
Tuulen varjo
Suom. Tarja Härkönen
646 sivua
Otava 2004

Elina Pitkäkangas: Kajo

”Laite piippasi kolme terävää hälytystä ja sen pää vilkutti punaista.
Suuni jäi auki.
Jääkärit, Samu ja Duke tuijottivat kaikki mustaa laitetta. Meni muutama sekunti, ennen kuin kukaan tajusi mitä tulos tarkoitti. Minun testini.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kajo jatkaa Elina Pitkäkankaan urbaania fantasiatrilogiaa. Ensimmäinen osa ylitti odotukseni ja vei täysillä mukanaan (lue postaukseni Kuurasta). Kajo jatkaa melkein suoraan siitä, mihin Kuuran lopussa jäätiin.

Lukija pääsee seuraamaan tarinaa edelleen kuurankerolaisten nuorten Inkan ja Aaronin näkökulmista. Inka on maksanut kovan hinnan pikkuveljensä hengestä, ja he yrittävät pitää matalaa profiilia Kuurankeron muurien sisällä. Aaron ja Matleena puolestaan samoilevat pakosalla metsän keskellä ja yrittävät vältellä Jahdin kynsiin joutumista. Alkuasetelmasta seuraa yllättäviä kohtaamisia, tiukkoja käänteitä ja tukku uusia henkilöitä.

Inka on kasvanut henkilöhahmona niin, ettei hän ollut oikeastaan enää lainkaan ärsyttävä. Tässä kirjassa taitaakin olla Aaronin vuoro olla hieman rasittava, kun hän vatvoo asioita ja on varsin dramaattinen. Eniten pidin ehkäpä Matleenasta.

Ensimmäisessä kirjassa juoni huipentui loppua kohden, kunnes kaikki kosahti paremman kerran. Toisessa osassa asiat menevät hurjaa vauhtia eteenpäin, ja hyvistä aikeista huolimatta kahta kauheammin solmuun. Juoni meni sen verran kovilla kierroksilla, että toimintaleffamaiset pelastus- ja pakokohtaukset olivat paikoitellen uskottavuuden rajoilla tavallisten suomalaisteinien seikkailuiksi. (Kyllä, mielestäni uskottavuudesta voidaan puhua vaikka kirjassa seikkailevatkin ihmissudet.)

Teksti soljui kuitenkin sujuvana ja tämäkin tuli luettua parissa päivässä. Kuuran kohdalla valitin puhekielisistä dialogista, mutta eipä sekään enää häiritse kun siihen on tottunut. Muutamia kirjoitusvirheitä bongasin – englanninkielisissä lyriikoissa laulettiin esimerkiksi rikkomisen sijaan jarruttamisesta ”They’re never gonna brake me.” Ekan osan tapaan Kajo saa pisteet kauniista kannesta.

Kajo on siinä mielessä tyypillinen trilogian toinen osa, että se alkaa keskeltä ja päättyy kesken kaiken. Odotukset kolmannen osan suhteen ovat siis korkealla, kun tapahtumat huipentuvat päätökseen. Sekä Inkalla että Aaronilla on suuria haasteita edessään tahoillaan.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Subjektiivinen tuomio: ****

Elina Pitkäkangas
Kajo
Myllylahti 2017
343 sivua