****

Wyllie, Acton & Goldblatt: Aikamatkaajan opas historiaan

”Jotkut sanovat menneisyyden olevan kuin vieras maa. Me taas sanomme: tartu passiisi. Wyllie, Acton & Goldblatt (WAG) Aikamatkoilla viemme sinut ihmiskunnan hienoimpiin hetkiin, jätämme hetkeksi sinne ja tuomme sitten takaisin.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Aikamatkaajan opas historiaan on odotellut noin vuoden hyllyssäni sopivaa ajankohtaa, vaikka tiesinkin etukäteen että pitäisin siitä. Kirjavainuni ei ollut tälläkään kertaa väärässä, tämä tietokirja yhdistää viihdyttävällä tavalla kaksi suosikkiaihettani, historian ja matkailun.

Aikamatkaajan opas historiaan sisältää 18  kirjallista aikamatkaa tavalla tai toisella merkittäviin tapahtumiin. Teksti sisältää runsaasti yksityiskohtia, ja ihmettelen, minkämoinen kasa täytyy olla lähdemateriaalia, jotta satoja vuosia vanhoja tapahtumia voi tiivistää seikkaperäisiksi ja viihdyttäviksi matkaohjelmiksi.

”Jos valitsit kausilipun, voit osallistua toukokuun 1. päivänä pidettävään avajaisseremoniaan. Kuningatar ja prinssi Albert saapuvat vasta vähän ennen kello kahtatoista, mutta Kristallipalatsin ovet avautuvat kello 9. – – Kuningatar istuu korokkeen päällä Intian osastolta lainatussa taidokkaasti koristellussa tuolissa. Tuoli on päällystetty punaisella sametilla, ja sen yllä on sininen silkkikatos, jota koristavat strutsinsulista tehdyt heraldiset liljat. Kymmeneltä paikalle alkaa saapua julkkiksia.” Lontoon maailmannäyttely, 1.5.1851

Kerrontatavan ansiosta tuntuu kuin pyörisi itse Lontoon maailmannäyttelyssä tai liikkuisi Kiinan maisemissa Marco Polon kanssa 1200-luvulla. Kunnon matkaoppaan tavoin jokaisen matkan yhteydessä kerrotaan myös paikallisten pukeutumisesta, ruokavaliosta, wc-järjestelyistä ja mahdollisista erikoisista tavoista.

Omiksi lempimatkoiksi nousivat edellä mainitut Lontoon maailmannäyttely ja Marco Polon retki, sekä kapteeni Cookin ensimmäinen merimatka vuosina 1768-1771 ja dramaattinen Vesuviuksen purkaus vuonna 79 jaa.

Kirjan mukana pääsee seuraamaan myös Euroopan historian kannalta merkittäviä tapahtumia kuten arkkiherttua Ferdinandin murhaa (joka käynnisti 1. maailmansodan) sekä Berliinin muurin murtumista. Kirja innosti myös etsimään lisää tietoa omin päin, kun tajusin kuinka vähän tiesin tai muistin tietyistä tapahtumista. Myös pari ikonista kulttuuri- ja urheilumatkaa on mukana kirjassa.

Suomenkieliseen käännökseen on lisätty myös muutama Suomen historiaa koskeva matka: kirjan aloittava Piispa Hemmingin autuusjuhla ja loppupuolella oleva nuijasota. Piispallinen matka upposi varsin hyvin kokonaisuuteen, mutta nuijasotaa käsittelevä luku jäi lähinnä tapahtumien kulun selostamiseksi. Muista luvuista tutut matkailullinen näkökulma, huumori ja kepeä tyyli unohtuivat kokonaan.

Luulin jostain syystä alun perin, että tämä on lapsille suunnattu tietokirja. Aikamatkustusaihe ja hauskan värikäs ja kiiltelevä kansi saivat minut suosittelemaan tätä joskus jossain keskustelussa lapselle lahjaksi. Kun luin kirjan itse, ja totesin että saattoi mennä suositus vähän pieleen. Kirjassa käydään sen verran monessa mestaus- ja sotakohtauksessa, etten ihan nuorimmille tätä hankkisi. Viimeistään huomasin asian siinä vaiheessa, kun Beatlesin keikalla lukijaa kehotetaan bändin tavoin kokeilemaan huumeita.

Joka tapauksessa (aikuis)lukija varmasti viihtyy kirjan parissa, mikäli historia ja matkailu kiinnostavat. Ainoa huono puoli on, että tavallisen matkakuumeen lisäksi saattaa tulla myös aikamatkakuume!

Minne sinä matkustaisit turistina ajassa?

Kirja menee vielä mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Suomen historiasta kertova kirja, koska kyllä se sitäkin hieman käsittelee. 

Subjektiivinen tuomio: ****½

James Wyllie, Johnny Acton & David Goldblatt
Aikamatkaajan opas historiaan
Suomeksi toimittanut Ilari Aalto
Atena 2016
329 sivua

Margaret Atwood: Orjattaresi

”Punainen hahmo jolla on siivet kasvojen ympärillä, samanlainen hahmo kuin minä, punapukuinen ja koria kantava nainen, josta on vaikea sanoa oikeastaan yhtään mitään, lähestyy minua tiilikäytävää pitkin. Sitten hän on kohdallani ja me tirkistelemme toistemme kasvoja meitä ympäröivien kangastunnelien läpi. Hän on se joka hänen pitääkin olla.
– Siunattu olkoon hedelmä, hän sanoo käyttäen virallista tervehdystämme.
– Avatkoon Herra, minä vastaan yhtä virallisesti.”

Margaret Atwoodin vuonna 1985 julkaistu romaani Orjattaresi on noussut jälleen pinnalle suositun The Handmaid’s Tale -sarjan myötä, ja siitä syystä itsekin tartuin kirjaan. Vuonna 2017 julkaistussa uudessa painoksessa onkin televisiosarjan mukainen kansi.

Luin ensin kirjasta puolet, sitten katsoin sarjan ensimmäisen jakson, luin kirjan loppuun, katsoin toisen jakson ja nyt olisi vielä kahdeksan jaksoa jäljellä. Tähän mennessä kriitikkojen kehuma sarja on vaikuttanut laadukkaalta ja kirjan hengessä tehdyltä.

Kirjan maailmassa eletään vaihtoehtoista aikaa, arviolta 1900-luvun loppua tai 2000-luvun alkua. Saasteet ja myrkyt ovat laskeneet jyrkästi syntyvyyttä ja Amerikka käy sotaa. Vallassa ovat Raamattua vinksahtaneesti lukevat fundamentalistit, ja hedelmälliset naiset on alistettu synnytyskoneiksi. Ihmiset on jaettu luokkiin: miehet ovat komentajia, alempiarvoisia miehiä tai palvelijoita; naiset ovat vaimoja, orjattaria, marttoja, säästövaimoja tai prostituoituja.

Päähenkilönä on orjatar Frediläinen (alkuteoksessa Offred), joka on Fred-nimisen komentajan omaisuutta. Komentajan vaimo ei kykene saamaan lapsia, joten perheeseen on otettu orjatar. Orjatar ei ole jalkavaimo tai rakastajatar, vaan ”kävelevä kohtu”, jonka ainoa tarkoitus on synnyttää komentajan lapsi kaksivuotisen komennuksensa aikana.

Kirjassa Frediläinen kertoo tarinaansa osittain nykyajassa, osittain takaumilla ja pohdinnoilla. Lukija pääsee kurkistamaan syntypäivän viettoon, pelastajaisiin ja orjattarien koulutukseen. Välillä nähdään vilauksia aikaisemmasta, normaalista elämästä, josta ei vielä ole kulunut kovinkaan montaa vuotta.

Kamalassakin maailmankuvassa pilkahtelee toivoa, kun kapinahenki herää eri yhteiskuntaluokissa. Frediläinen saa huomata, että ”heidän” lisäksi on olemassa myös ”me”, vastarintaliike. Mutta keneenkään ei voi luottaa – kuka tahansa voi olla silmä, vakooja.

Kirjan alku oli koukuttava ja veti mukaansa, niin että halusin tietää lisää oudosta maailmankuvasta ja tavoista. Myöhemmin tahti muuttuu verkkaisemmaksi ja iso osa tarinasta tapahtuu minäkertojan päässä, takaumina, pohdintoina ja muisteluina. Välillä tekisi mieli hoputtaa kertojaa palaamaan muisteloistaan nykyaikaan, mutta teksti pitää silti otteessaan loppuun asti.

Loppu jäi minun makuuni hieman liian avoimeksi, olin jotenkin odottanut sellaista nälkäpelimäistä selkeää loppuratkaisua dystopialle suuntaan tai toiseen. Epilogi toi kuitenkin kaipaamaani lisätietoa henkilöiden kohtaloista. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän klassikkoon, jos sitä ei ole vielä tullut tehtyä – Atwoodin luoma maailma samaan aikaan kuvottaa ja kiehtoo.

Kirja pääsee vielä mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Subjektiivinen tuomio: ****

Margaret Atwood
Orjattaresi
Suom. Matti Kannosto
Tammi 2017 (korjattu suomenkielinen painos)
436 sivua

Kirjasta on kirjoittanut moni bloggaaja, mutta kattavan arvion löytää esimerkiksi Yöpöydän kirjat-blogista, jonka myötä ylipäätään tutustuin koko kirjaan.

Margaret Atwood: Penelopeia

”Enkö minä sentään ollut uskollinen? Enkö ollut odottanut odottamasta päästyäni, vaikka olin tuntenut suurta kiusausta – joskus pakkoa – tehdä toisin? Ja kun kertomuksen virallinen versio pääsi levitykseen, mikä minusta tehtiin? Opettavainen legenda. Keppi, jolla lyödään muita naisia.”

Margaret Atwoodin Penelopeia oli lukulistallani kirjallisuuden perusopintojen takia, ja sitä ennen luin taustalukemiseksi Homeroksen Odysseian. Onneksi tein sen, koska muuten Penelopeian viittaukset ja idea olisivat menneet ihan sivu suun.

Tilaustyönä tehty romaani tulkitsee tosiaan uudelleen Homeroksen nimiin pantuja Iliasta ja Odysseiaa. Ilias kertoo kymmenvuotisesta Troijan sodasta. Odysseia taas kertoo sankari Odysseuksen kotiinpaluusta kyseisen sodan jälkeen. Paluussa vierähtää toiset kymmenen vuotta, ja Odysseus kohtaa monenlaisia vaaroja ja haasteita matkallaan. Näiden 20 vuoden ajan kotona Ithakassa odottaa hänen vaimonsa Penelope, jota innokkaat kosijat ahdistelevat ja houkuttelevat naimisiin kanssaan.

Margaret Atwoodin Penelopeia puolestaan on Penelopen näkökulmasta kirjoitettu tarina Odysseian tapahtumista. Siinä Penelope ei vain odottele paikallaan miehensä paluuta, vaan alkaa kartuttaa miehensä omaisuutta ja liittoutuu palvelusväkensä kanssa saadakseen sisäpiirin tietoja kosijoista.

Penelopen lisäksi tarina nostaa esille erityisesti ne kaksitoista palvelustyttöä, jotka joutuvat hirtetyiksi, kun Odysseus palaa kotiin ja surmaa kosijat. Odysseiassa heidät vain mainitaan lyhyesti, mutta Penelopeiassa he ovat tärkeitä sivuhenkilöitä. He muodostavat myös antiikin satyyrinäytelmien tyylisen kuoron, joka kommentoi juonta aina Penelopen lukujen välissä. Kirjassa kysellään, miksi heidän piti kuolla.

Penelopeian tarina alkaa manalasta, jossa jo kuollut Penelope alkaa kertomaan tarinaansa. Hän kertoo lapsuudestaan, perheestään, avioliitostaan, Odysseuksen odottamisesta ja Odysseuksen paluusta, sekä kuolemanjälkeisestä elämästä manalassa.

Atwood on käyttänyt Homeroksen eeposten lisäksi lähteinä myös muita myyttejä ja antiikin tarinoita, ja kutonut niitä juoneen mukaan. Monet viittaukset selvisivät vasta kun aloin kaivella niitä tarkemmin kirjallisuuden oppimistehtävää varten. Muutamia hauskoja viittauksia myöhempäänkin historiaan löytyy.

Atwood on käyttänyt esimerkiksi muualta löytynyttä tietoa, että Troijan Helena on Penelopen serkku. Helena onkin nostettu viihdyttävän piikikkääksi sivuhahmoksi Penelopen rinnalle. Penelopen mielestä turhamainen ja jatkuvasti flirttaileva Helena pilasi hänen elämänsä, mikä tavallaan onkin totta. Ylipäätään Penelope on hyvin samastuttava hahmo kirjassa, kun hän kommentoi sarkastisesti antiikin henkilöiden tekemisiä ja tapahtumia omasta näkökulmastaan.

Odysseus oli melkoinen tarinaveikko omassa eepoksessaan, mutta Penelopekaan ei ole sen luotettavampi kertoja. ”Mutta me uskoimme. Niin me ainakin sanoimme toinen toisillemme.” Piikatyttöjen kuoro herättelee myös kysymyksiä, pysyikö viisas uskollinen ovela Penelope sittenkään niin uskollisena kahtakymmentä vuotta, vai pitikö hän omaa kivaa kosijoiden seurassa.

Lyhyt romaani oli nopeasti luettu ja viihdyin sen parissa hyvin. Atwood tekee taitavasti pilaa antiikin mytologiasta ja sai ainakin minut naurahtelemaan monessa kohtaa. Ainoastaan loppuun tuotu nykyaikainen oikeussalikohtaus oli hieman hämmentävä lisäys kirjaan. Ehkä senkin olisi voinut jotenkin hienosti tulkita, mutta en nyt tässä kohtaa kyennyt moiseen. Kaiken kaikkiaan suosittelen kirjaa lämpimästi, mutta Odysseia kannattaa lukaista ensin pohjatiedoiksi.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa mennään naimisiin.

Subjektiivinen tuomio: ****+

Margaret Atwood
Penelopeia. Penelopen ja Odysseuksen myytti.
Suom. Kristiina Drews
Tammi 2005

Kirjasta on kirjoittanut hyvän tekstin aikoinaan myös Taikakirjaimet.