****

Torben Kuhlmann: Edison – Kadonneen hiiriaarteen arvoitus

”Sinä päivänä luennolle ilmaantui hiiri, jota professori ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Viimeisen istuinrivin takaa kurkisti pieni kuononpää. Pikku hiiri odotteli kärsivällisesti omalla paikallaan, että professori saisi opetuksen päätökseen ja kaikki hiiret lähtisivät kotimatkalle. Sitten hiirulainen astui epäröiden luentopöydän eteen.
     ’Anteeksi, että häiritsen, herra professori, mutta tarvitsen kipeästi apuanne…’ hiiri aloitti ujostellen. ’Minä olen nimittäin etsimässä aarretta.’”

Edison – Kadonneen hiiriaarteen arvoitus on sympaattinen tarina nuoresta Pete-hiirestä, joka haluaa etsiä esi-isänsä aarteen. Aarre on uponnut kauan sitten Atlantin valtamereen. Pete saa värvättyä mukaan hiiriyliopiston professorin, ja yhdessä he rakentavat toimivan pikku sukellusveneen ja matkaavat meren pohjaan. Mitä aarrearkusta lopulta löytyy?

Tartuin tähän kirjaan hiirihahmojen ja hienon kannen vuoksi. Torben Kulhmannin vanhanaikainen kuvitus onkin upeaa. Tarina itsessään jäi sivuosaan, kun ihastelin jokaisen aukeaman taideteosta erikseen. Kuville täydet viisi tähteä!

Kirja jätti jonkin verran avoimia kysymyksiä – miten ihmisten nurkissa asuvat hiiret saivat tuosta noin valmistettua sukellusveneen ja jyrsijänkokoiset sukelluspuvut? (Muutenhan puhuvat, yliopistoa käyvät hiiret ovat tietenkin täysin looginen asia.) Hieman harmistusta aiheutti se, että harvoin tulee luettua kokonaista kirjaa jossa ei ole ainuttakaan naispuolista hahmoa. Jopa kuvituksessa seinät on tapetoitu pelkillä historian ”suurmiesten” kuvilla. Tarina jääkin kolmen tähden suoritukseksi.

Subjektiivinen tuomio: ****

Torben Kulhmann
Edison – Kadonneen hiiriaarteen arvoitus
Suom. Pirkko Roinila
Nemo 2019
112 sivua

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

”Herrasmiehen ensimmäinen sääntö on: Älä koskaan väitä olevasi herrasmies.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kirjassaan Vuosi herrasmiehenä kirjailija Joonas Konstig laittaa otsikon mukaisesti itsensä likoon vuoden ajaksi. Hän päättää muuttua paremmaksi ihmiseksi ja ottaa päämääräkseen perinteisen herrasmiehen mallin. Ohjelmaan kuuluu siis tapaetikettiä, pukuihin pukeutumista, miekkailua, ratsastusta, rugbya ja vapaaehtoistyötä. Vuosi huipentuu juhlaviin tanssiaisiin.

Lähtökohta on ankea: kertoja maalaa itsestään kuvan anarkistisena lähes nelikymppisenä miehenä, joka kapinoi kaikkea vastaan ja jonka ei koskaan tarvinnut kunnolla aikuistua. Hän riitelee vaimonsa kanssa, kiukuttelee, valittaa, haukkuu muita, käyttäytyy huonosti, suhtautuu kaikkeen sarkastisesti ja vaikuttaa muutenkin ikävältä tyypiltä. Vaimo toteaa, että mies on niin kaukana herrasmiehestä kun voi olla.

Kirja voisi olla päähenkilön takia ärsyttävä, mutta Konstig kirjoittaa niin vetävästi, että tarinaan tempautuu väistämättä mukaan. Selviytyykö mies haasteesta? Tekstin itseironinen tyyli toimii, ja sivut kääntyvät vikkelästi. Henkilökohtaisen matkan varrella tavataan mielenkiintoisia haastateltavia, ja välillä otetaan esimerkkejä historiallisista herrasmiehistä. Konstig pohdiskelee myös elämää yleisesti ja tekee hyviä oivalluksia. Millainen on hyvä ihminen? Onko perinteinen herrasmiehen malli käyttökelpoinen enää nykypäivänä?

Matka on pitkä, mutta pikku hiljaa muutos on havaittavissa. Ei liene spoilausta sanoa, että projektin päätteeksi Konstig vaikuttaa onnellisemmalta. Avioliitto ja perhe voivat paremmin, kun kiukutteleva miesvauva on kehittynyt kohteliaaksi aikuiseksi. Kuten eräs Konstigin haastateltava toteaa, eniten tästä projektista hyötyvät todennäköisesti hänen lapsensa.

”Me kaipaamme nykyaikana kipeämmin kuin koskaan jotakin, mihin kiinnittyä. Me kaipaamme siis velvollisuuksia. Luulemme, minun tavoin, tulevamme onnelliseksi, jos saamme kaiken mitä haluamme. Mutta vapaus ei tee meitä onnelliseksi, koska täysi vapaus tarkoittaa, ettei meitä tarvita mihinkään. Velvollisuudet tarkoittavat, että meitä tarvitaan. Että meidän olemassaolollamme on merkitystä.”

Subjektiivinen tuomio: ****

Joonas Konstig
Vuosi herrasmiehenä – Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä
WSOY 2017
474 sivua

Kokeile Bookbeatia kuukausi ilmaiseksi* (vain uusille asiakkaille)

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät

”Olin innoissani, kun ryhdyin kokoamaan kertomuksia tähän kirjaan. Sehän sujuisi suitsait vain, koska minulla on tallessa kaikki vuosien varrella kirjoittamani päiväkirjat. Lukisin vain kirjavat vihkoni läpi ja kirjoittaisin muistiinpanoni koneella puhtaaksi. Onneksi olen ollut kaukaa viisas ja kirjoittanut paljon varastoon, kerrankin kirja syntyisi mutkattomasti!
     Kun luin ensimmäistä käteen sattunutta päiväkirjaa, säikähdin. Pieneen käsintehtyyn kirjaseen olin tallentanut Kyproksen-matkan.
     ’Vielä ei ole varsinainen matkakuume. Varmaan huomenna lentokoneessa sitten.’
     Vangitse lukija heti ensimmäisellä sivulla?
     ’Pääasia, että on loma. Maisemanvaihto tekee hyvää.’
     Ja ammatiltani olen?”

Luettuani Miksi en kirjoittaisi? -kirjan innostuin tarttumaan kirjastossa myös Terhi Rannelan matkakirjaan. Kirjan kansi on täysosuma, niin kaunis että kirjan tekisi mieli hankkia omaan hyllyyn vain sen takia!

Kirja pohjautuu Rannelan matkapäiväkirjoihin ja koostuu lyhyistä tarinoista ympäri maailmaa. Lukija pääsee kirjan siivellä esimerkiksi Skotlantiin, Norjaan, Ranskaan, Saksaan, Islantiin, Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Japaniin Singaporeen ja Uuteen-Seelantiin. Tyyli vaihtelee suorista päiväkirjamaisista merkinnöistä erilaisiin kohtaamisiin, oivalluksiin ja pohdintoihin.

”Puolisoani hirveästi huvittaa kirjan nimi, jos adjektiivilla villi on tarkoitus viitata minuun, sillä olen erittäin turvallisuushakuinen ja rutiineja rakastava.”

Ajattelin ensin, etten innostu irrallisista matkaepisodeista, mutta Kesyt kaipaavat, villit lentävät osoittautui ihanaksi ja inspiroivaksi matkakirjaksi. Ahmaisin sen lopulta yhdeltä istumalta. Tämä innostaa jatkamaan omankin matkapäiväkirjan kirjoittamista! Seuraavaksi kiinnostaisi lukea jokin Terhi Rannelan romaaneista.

Subjektiivinen tuomio: ****+

Terhi Rannela
Kesyt kaipaavat, villit lentävät – Matkapäiväkirjani sivuilta
Karisto 2018
220 sivua